Joulunodotusta

Adventti- eli joulukalenterin ajatus syntyi Saksassa 1800-luvun lopulla, kun lapset piirsivät jouluaiheisia kuvia, joita oli samalla paperiarkilla 24 kappaletta. Noita piirustuksia ripustettiin eri puolille kotia. 1880-luvulla erään saksalaisen pastorin vaimo teki kärsimättömälle pojalleen ns. joululaatikoita jokaiselle joulunajan päivälle. Niissä oli sisällä keksejä, joita poika sai syödä yhden päivässä. Noin vuonna 1903 tai 1904 Gerhard Lang, joka oli osakas müncheniläisessä yhtiössä Reichhold & Lang, tuotti ensimmäiset painetut, kuvitetut kalenterit. Vuonna 1921 Lang keksi laittaa painettuun kalenteriin luukut. Sen ansiosta häntä pidetään joulukalenterin keksijänä.

Adventtikalenterin toivat Suomeen partiolaiset, jotka edelleen myyvät niitä toimintansa rahoittamiseksi. Tessi Fazer näki Ruotsissa kalenterin ja ehdotti, että Partiotytöt teettäisivät omansa. Ensimmäisen suunnitteli Ulla von Wendt ja se ilmestyi vuonna 1947.  Alussa kalenteri meni huonosti kaupaksi, koska ideaa ei ymmärretty. Vuonna 1949 kauppa sujui jo hyvin.

Thaimaan Phatthalungissa olen joulun alla etsinyt parina, kolmena vuonna kaikista mahdollista paikoista joulukalenteria, jossa olisi jokaisen luukun takana pieni, suklainen herkku. Olen löytänyt vain sellaisen, jossa on pienet purukumit. Sekin on meillä ollut, josta en pitänyt. Joten viime vuonna teimme itse omamme kuvan aaarrearkun suklaisista kultakolikoista ja pyöreän astian alumiinipaperipäällysteisistä jalkapalloista. Ehkä kalenterimme kuitenkin on jotenkin perinteikäs, sillä pastorin vaimon keksilaatikoissakaan ei ollut numeroita saati päivämääriä.

Iästä riippumatta adventtikalenteri on aina kuulunut jouluuni. Pienenä poikana, vielä pienempien siskoni ja veljeni kanssa oli kunkin luukun takana vain kuva, siinä kynttilöitä, joulutähtiä ja sen sellaista. Aattoluukku oli suurin ja kuva sen mukainen. Sieltä paljastui usein jouluseimi Jeesuslapsineen, ehkä vanhempineen, paimenineen ja tietäjineen sekä eläimineen, joskus joulukuusikin. Se oli aattoaamun juhlava ja jännittävä hetki. Välillä riitelimme kuka avaa 24. luukun, joskus avasimme sen yhdessä. Taisivat vanhempamme välillä määrätäkin avaajan tai sitten arvoimme sen.

Aikuisiän adventtikalentereista on jäänyt erityisesti mieleen Kalliomäen puolimatkakodin elämisen yhteisön pienistä juuttipusseista, alakerran pitkän käytävän seinälle köyden varaan ripustettu 24 "juuttisäkin" kalenteri. Johon jokaiselle yhteisön jäsenelle oli edellisillan talon kokouksessa arvottu oman päivämäärän pussi. Ne Liisan kanssa täytimme yö hiljaisuudessa. Tupakkamiehelle Aroma- tai Norttitoppa, makeisten ystävälle karkkipussi, lapsille kullekin pikku lelu ja niin edelleen. Koskaan ei ollut ketään, joka ei olisi halunnut omalle aamulleen adventtipussukkaa. 

Entisen ajan mainos sanoi, että "jokaisessa meissä asuu pieni peikko", mutta minussa asuu myös pienen pieni poika. Arka ja tunteikas, joka yhä itkee tai kyynehtii silloin tällöin. Vaikka senkin olen kuullut, että mies ei itke. Mutta ehkä juuri silloin, kun kyyneleet virtaavat, en tahdo olla mies enkä aikuinen. Vaan lapsi, joka käperryn toviksi pois aikuisten maailmasta, sillä jokaisessa joulussani on aina elänyt myös pikku-Jormas.