Joulutarina, 19. luukku

Itselläni on ollut useampikin säätilojen ennustusohjelma käytössä kämmenen kokoisessa älylaitteessani ja Tatalla samoin. Yhteistä niille on väärinennustamisen lahja tai muu totuudenvastainen tiedottaminen. Varmaa näyttää olevan ainoastaan jos sataa, ne ennustavat poutasäätä ja päinvastoin. Sen vuoksi ne ovat saaneet meiltä nimen "Big liar".

Luulen, että entisten ja miksei nykyistenkin aikojen ennustajaeukot sekä -ukot sammakoineen ja muine luonnon havaintokykyineen pärjäävät vähintään yhtä hyvin. Kun esimerkiksi pääskyset lentävät matalalla, lähellä jokien, järvien ja ojien vedenpintaa, lentää siellä hyttysten tapainen ruokakin. Sitä en tiedä miksi hyönteiset tekevät niin.

Myös etanat ennustavat varsinkin lapsille aurinkoa tai sadetta kesäisin. Sellaiseen, tulitikkulaatikon kokoiseen törmäsin toissapäivänä pyykinkuivausnarumme alla. Se tuntui olevan oudompi ilmestys myös Morakotille. Otin sen käteeni sateenvarjon alle ja loruttelin vanhempieni opettamalla tavalla: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa". Ja kas, ehkä se ymmärsi yllättäen suomea koska työnsi otsastaan ulos komeat, sentin mittaiset sarvet".

Tässä vaiheessa Tata putosi kuvainnollisesti betonitiellämme kulkevasta kuvan muoviveneestä kuten eno kotimaassani konsanaan. Häntä tosin kumautti kaveri airolla otsaan, kun ei suostunut juomaan riittävästi soutumatkan eväskiljua. Joten etanan ennustuksen mukaisesti eilinen oli pitkästä aikaa kunnollinen aurinkopäivä ja naapurit nostelivat vesikulkuneuvojaan telakoille. Vesitieksi muuttunut, kohdallamme jouluinen kotitie on palautunut yön aikana jalkahenkilöiden ja maakulkuneuvojen käyttöön. Lehmätkin taitavat päästä jouluksi lähilaitumilleen. Luulen myös välillä kotiloon kätkeytyvän etanankin nousseen kotikulmillamme ennustajien arvostettuun joukkoon. 

Pienene poikana logiikka äidin leningin helmoissa ja isän pussihousujen lahkeissa oli aivan toista kuin nykyisin. Joulun vain alustava ennustus oli luettavissa adventtikalenterista, jonka luukkuja siskoni ja veljeni kanssa vuoronperään availimme. Aamu aamulta avoimia ovia oli yhä enemmän, kunnes jäljellä oli vain yksi suljettu, kaikista suurin jouluaaton pahvinen ikkuna.

Elävästi muistan jouluaaton, kun maa oli musta ja paljas ilman lunta. Koin, että avoimista kalenterin luukuista huolimatta joulu ei voi nyt tulla. Koska Joulupukki ei pääse poroineen lahjareen kanssa kulkemaan eikä savupiipusta tai mistään kautta kotiimme. Hiljaa surumielin mielessäni pyysin iltarukoukseni Levolle lasken Luojaltani, että antaisi lumen ja sen myötä joulun meille. Kuinka ollakaan, jonkun ajan kuluttua taivas oli täynnä suuria, valkoisia lumihiutaleita. Kiitin Taivaallista Isääni siellä jossain pilviverhon takana ja olin entistä vakuuttuneempi, että Hän todellakin kuulee minua ja päättää Joulupukin rekikeleistäkin.

Vaikka joskus on aattona satanut lunta, en muista ainuttakaan vesisateista joulua. Näyttää siltä, että thaijoulummekin vietämme kuivissa keleissä. Kihlajaisilmoistamme kiittämisen osoitteeni on Luojani ja Hänen samana päivänä tai oikeataan yönä syntyvä Poikansa. Sillä luulen, että Buddha ei kristittyjen joulukeleistä paljoakaan perusta. Tämä päätelmä varauksin, sillä ikä on karsinut omavoimaisuutta yhtä matkaa joulun jälkeen karisevan joulupuun havunneulasten kanssa.

Kun en tiedä vienkö joskus jotain mukanani tuonpuoleiseen tai lähteekö osakaan minusta ylipäätään minnekään, yritän vain tavallani kerätä lisää uskoa ja vankistaa olemassa olevaa. Sillä haluan yrittää uskoa, että jos jossain on Taivaan ja Tuonelan portit luukkuineen joulukalenterini tapaan ja kysytään pääsylippua, oletan sen olevan siellä missä uskoni.

Sen vaappumisen hetkinä näen ja koen itseni yhä Ruotsinlaivasta aikoinaan rannalle jääneenä matkamiehenä, sillä olin Katajanokanpuistoon sammuneena kadottanut laiva- ja pääsylippuni maaotteluun. Kun viimein pääsin vuorokautta myöhemmin Tukholman stadionin ravintolaan, kukaan ei vastannut koko katsomolle kuulutettuun suomenkieliseen huutooni: "Jorma Soini odottaa Kellotornin ravintolassa!" Joskus pelkään, että elämän ja kuoleman valtiaatkaan eivät minua enää tai varsinkaan aina kuule.