Joulutarina, 11. luukku

Joskus saan sydäntälämmittävän palautteen. Joka antaa ja valaa uskoa siihen, että jokaisella kirjoituksella voi olla kirjoittajan lisäksi merkitystä myös jollekin toiselle tai peräti muille. Kun sellainen tuli eilen, arvatenkin Joulutarinasta, olkoon se myös osa tämän joulun odotuksen kertomusta. 

Moritz Turunen: "Olen Faijacebook-kaverisi, emmekä ehkä muuten tunnekaan. Taivaltasi olen kuitenkin seurannut, kulkenut kanssasi ja sydämessäni tiedän kaiken olevan isossa, taivaallisessa ikkunassa täydellisesti ja hyvin ikuisesti. Olet näyttänyt esimerkilläsi jakaa elosi ehkä Facebookin kauneimman ja sosiaalisen median tärkeimmän puolen. Opettanut, että vain yksi päivä on varattu lähtemiseen ja kaikki muut elämiseen ajan vankina. Kerran vielä taivaanrannan tuolla puolen paiskaamme kättä ja heitämme "ylävitoset".

Siellä jossain taivaanrannan ylisten tuolla puolen loistaa myös edelleen Betlehemin tähti, joka 2000 vuotta sitten johdatti Itämään tietäjiä eläinsuojan seimen luokse. Ehkä sama tähti ohjasi minut Bogotan slummeihin, mutta myös Jyväskylän Roninmäen kaatopaikalle. Siellä ihmiselämän mittanauhalla mitattuna asui kauan sitten itse tekemissään asumuksissa ihmisiä. Muistan Tanen ja toisen miehen koko nimeltä. Kariniemen Veijon, jonka sija oli millä mitalla tahansa vaatimaton. Joku sanoisi, että ihmisarvoton. Mutta Veijolle se oli koti ja kaikki mitä oli muistojen lisäksi elämästä jäljellä.

Siellä kävin välillä yksin, mutta jouluisin Jyväskylän kaupunkiseurakunnan diakoniajohtaja Veijo Pesosen tai diakoni Markku Laukkasen kanssa. Joka joulu olimme odotettuja vieraita sydämestä annetun kahvipaketin tai muun joululahjan kanssa. Kariniemen Veijo, tai olisiko ollut Kari Niemi (?) sanoi kotiaan koijaksi, johon mahtui puukamina, laverisänky sekä pieni pöytä ja sen alle likasanko. Pöydän kulmalla oli mennessämme aina virsikirja, josta lauloimme yhdessä virren 21, Enkeli taivaan...

Kukaan ei ole laulanut sitä koskaan kauniimmin tai ainakaan enemmän tunteisiini menevästi. Kun Pesosen Veijo luki jouluevankeliumin, koimme sydämissämme, että Hän syntyy tänäkin jouluna meitä jokaista varten. Ehkä tärkein viestimme oli tuoda siihen hetkeen joulun sanoman lisäksi toivoa jokaisen yhtä suuresta ja mittaamattomasta ihmisarvosta. 

Perheeni kanssa meillä oli lisäksi tapana hankkia jokunen pieni joululahja. Ne jaoimme ihmisille, jotka tiesimme yksinäisiksi ja joille ei ehkä muuten olisi tullut joulun tuntua lainkaan. En koskaan selvinnyt aattoillan kierroksestamme ilman kyyneliä. Niin paljon ne merkitsivät ja opettivat ymmärtämään mitä tarkoittaa, että olisi "hyvä antaa niin, että tuntuu..." Lähtemättömästi mieleen on jäänyt mökissään asunut kaimani Jorma. Hän vaali kuin kalleinta aarretta jouluaattonakin talvikärpästään, jonka sanoi olevan ainoan elävän, joka hänestä välittää.