Vuonna 1966 kuudentoista vuoden oppivelvollisuusikä oli tullut täyteen. Samaan aikaan Pasanen sanoi mustavalkotelevision Spedevisiossa, että "ne käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää". Itse aloitin Pertin kannustamana silloin taisteluni koulunkäyntiä vastaan. Kuten Don Quijote Manchalainen yli 400 vuotta aiemmin tuulimyllyjen kanssa.
Mielenvikaisen ritarin seikkailuista 1600-luvulla kirjoitettu, kaksiosainen romaani sopii oikein hyvin elämääni, sillä jotain samaa oli yli kymmenen vuotta kestaneissä taisteluissani lasisia tuulimyllyjä vastaan. Kuten pitkin elämääni joissakin muissakin huitomisissa. Jesse-hevonenkin minulla oli, kuten ritarilla konsanaan.
Viimein isä taipui ja lisäsi, että jos et käy koulua, hän ei elätä. Muistelen, että kolme ensimmäistä työpaikkaa olivat Wiiman autokoritehdas, Imatran Voima ja Amer-Tupakka. Olin talonmies Nybergin apulainen, ylivahtimestari Raatikaisen lähettipoika ja traktorinkuljettaja Kailasen apumies.
Mutta ennen koulu- saati työikää pääsin joskus isäni kanssa töihin aamulla Hyrylästä Santahaminaan ja illalla takaisin armeijan kuorma-auton lavan kopissa. Taisivat sanoa sitä koppiautoksi. Joka tapauksessa muut pelasivat korttia, paitsi oppikoulun ensimmäiseltä luokalta minut pelastaneen Liisa Aarrevaaran isä. Hän maalasi tauluunsa mennen tullen ikkunasta matkan varrella näkynyttä tuulimyllyä. Sitä monesti katselin ja odotin milloin maalaukseen tulee ritari Rosinante-hevosensa kanssa. Muistelen Jokilaakson Muistojen merikontissa olevan edelleen yksi hänen maalauksistaan.
Joka tapauksessa Aarrevaara, jonka etunimen olen unohtanut, oli isäni kavereita. Kävelimme silloin tällöin saksanpaimenkoira Jerin kanssa metsän taakse tarinoimaan, joskus talkoisiinkin. Kaivontekotalkoot koituivat Aarrevaaran kohtaloksi, sillä hän sai sydänkohtauksen kaivossa. Aikuiset yrittivät tapahtumaa salailla ja peitellä lapsilta, mutta varsinkaan Jerin huijaaminen ei onnistunut. Se ulvoi koko illan kuono kohti taivasta, jota se ei koskaan tehnyt aiemmin eikä myöhemmin. Naapuritkin tulivat sitä kotiimme ihmettelemään.
Yksi parhaiten mieliin jäänyt ajokortti oli, kun leikin Santahaminassa sotilaskodin lattialla leluineni ja joku isäni kavereista tallasi pienille lapsen sormilleni armeijan saappaillaan. Parku oli sen mukainen. Isä kantoi ja muut saattoivat minua kuin potilasta konsanaan. Mutta ei lääkäriin, vaan kuljetustoimistoon, jossa he kirjoittivat nimelleni armeijan ajokortin. Siinä luki "Palvelee kotijoukoissa". Se oli iso juttu ja itkukin loppui. Kenelläkään missään ei ollut vastaavaa ajolupaa tai todistusta.
Oikeassa elämässä minulla ei ole peruskoulun oppimäärää, vaikka kerran hurahdin yrittämään menestystä myös Helsingin iltakauppakoulussa. Mutta kuten Spede sanoi, olen pärjännyt kelvollisesti muutenkin. Kouluista olen kaivannut vain yhtä asiaa, sillä englannin kielitaitoni on varovastikin sanottuna olematon. Mutta missä sitä olisin keskikoulussakaan oppinut, kun pakolliset kielet olivat ruotsi ja saksa? Englantia ovat minulle opettaneet elokuvateattereiden ja television John Wayne, Clint Eastwood, Elisabeth Taylor, Marilyn Monroe ja monet muut sekä Rin Tin Tin ja Lassie koirien kotiväet. Myöhemmin loistavaa opetusta on antanut Google-kääntäjä.
Kylän raitit olivat kouluni. Siellä viihdyin eikä kukaan puhunut AHDH:sta. Kanssani saman tien kulkija-kavereista oikeastaan jokainen, joka ei syystä tai toisesta vaihtanut toiselle raitille tai peräti koko kadun oppilaitosta, on päätynyt kirkkomultiin. Siellä käyn heitä silloin tällöin haikeinkin mielin muistelemassa ja omalla laillani juttelemassa.
Pitkälti yli puolivuosisataa sitten lauloin muiden kanssa kevätjuhlassa taas pian lasten laulamaa Suvivirttä. Silloin tiesin kaiken, päivieni määrä oli rajaton, koskaan ei satanut, aurinko paistoi aina ja kesä jatkui ikuisesti. Silloisen ikiturvani takaajina olivat molemmat vanhempani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti