Olen kouluni käynyt, osa1

Sata vuotta ennen syntymääni, 1850 perustettiin Tuusulan ensimmäinen kansakoulu sotaneuvos C. P. Nybergin lahjoittamilla varoilla. Koulua ryhdyttiin pitämään Tuusulan vuonna 1734 vihittyä puista ristikirkkoa vastapäätä sijaitsevassa talossa. Se sai nimekseen Nybergin pitäjänkoulu.

Se oli ensikouluni. Myös mainitsemani kirkko liittyy koulunkäyntiini, sillä siellä minut konfirmoitiin rippikoulun päätteeksi. Sen kävin koulupäivien päätyttyä vuonna 1965 Tuusulan yhteiskoulussa. En muista oliko uskonnonopettajani Uula Keva myös rippikouluni pitäjä, ehkä ei. 

Sekä kirkko että kuvan koulu ovat hirsirakennuksia ja käytössä edelleen. Kirkko suorittaa alkuperäistä tehtäväänsä, mutta Saviriihen kouluksi kutsumamme rakennus on ollut vuosikymmenten saatossa monessa mukana, kuten esikouluna ja päiväkoti Sympaattina. Mitä lienee nykyisin vaiko tyhjänä tai ei minään?

Kun vuonna 1957 aloitin opintieni, ei puhuttu homeongelmista. Ehkä niitä ei ollut. Mistä lienevätkään tulleet nykyiseen ja vähän vanhempaankin pyhään sekä arkeen. Joka tapauksessa kirjaviisautta taottiin päihimme kahdessa vierekkäisessä luokassa kahden opettajan voimin. Seinän takana tietoa jakoi muistaakseni Putkonen ja minulle Hämäläinen. Silloin oppilaille ja vanhemmillekin opettaja oli auktoriteetti ja heidän sanansa laki, eikä edessä tai takana keskisormia näytelty.

Kaksi vuotta kävin puulämmitteistä alakoulua ulkopuuceineen. Sitten siirryin parin kilometrin päähän saman Kirkkotien Keskuskansakouluun keskuslämmityksineen ja sisäweeceineen. Se oli rehvakasta aikaa ja tapoihini tuli metkuja, joita ei kouluelämässä olisi tarvittu saati kaivattu. Niiden ansioista tai vuoksi vietin eräänkin oppitunnin luokkahuoneen ulkopuolella sekä joskus välitunnitkin kasvot seinää vasten löytötavarakaapin ja opettajienhuoneen vieressä.

Vaikka olin sisältä pieni poika, ulospäin näyttelin rehvakasta, sillä päättäessämme koulupäiviä, tuli iltaoppikouluun meitä monia vanhemmat oppilaat. Tuusulan yhteiskoulun ollessa vasta rakenteilla. Aivan oma lukunsa olivat toiset esikuvani, kansalaiskoululaiset, jotka taisivat viettää välituntinsakin saman koulun eri pihalla. Puhekielessä jatkokoulu oli Suomessa vuosina 1958–1977 toiminut kansakoulun jälkeen suoritettu, yleensä kaksivuotinen taival, joka oli pakollinen niille, jotka eivät menneet kansakoulusta muuhun kouluun kuten oppikouluun.

Mutta minä menin (lue jouduin) yhteis- eli oppikouluun pistemäärällä 68. Olisin halunnut Järvenpäähän ammattikouluun, mutta vanhempani tahtoivat toisin ja huijasivat minua. Sain syödä 10-vuotiaana Perä-Hyrylän kioskilla niin monta jäätelötötteröä kuin yhtä soittoa pystyin, jos tulen valituksi. Ehkä minun piti työläisperheen kakarana näyttää suvulle, perhetutuille ja naapureille koulun avulla sivistyksen mallia ja ehkä osansa oli äitini haaveella kolmesta ylioppilaslyyrasta. Hän ei saanut ensimmäistäkään 😥.

Ei ollut mikään koulu paikkani. Kerran tiukassa puhuttelussa rangaistuksen siivittämänä rehtori Häkkinen sanoi minun olevan "oikea koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja". Se oli niin suuri, taatusti ansaittu kunnia ja omanlaisensa huomionosoitus, etten kehdannut sanoa sitä edes koulukavereille saati vanhemmilleni.

Yhteiskoulua kävin viisi vuotta, mutten keskikoulua. En olisi selvinnyt ensimmäisenkään luokan ruotsinkielen ehdoista, ellei metsän takana asunut Aarrevaaran Liisa olisi vetänyt osan kesästä kivirekeäni perässään. Muistelen, että 2. luokan ruotsin- ja saksankielten ehtoja en päässyt edes yrittämään, sillä lukuaineiden keskiarvo ei tainnut antaa siihen mahdollisuutta. Joten kävin luokan kaksi kertaa. Kolmannella luokalla nousi toivomani seinä lopullisesti pystyyn, enkä luokan tuplattuani edes yrittänyt suorittaa kielten ehtoja.