"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 4

"Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi" toimintaselosteen viimeinen eli 4. osa. Ehkä juuri tässä viimeisessä osassa olisin tarvinnut eniten apua, ideoita ja ehdotuksia, sillä en ole lainkaan tyytyväinen. Eikä sen antaminen ole mitenkään myöhäistä nyt tai myöhemminkään joko sovitusti nimellä tai nimettömänä.

Mutta sitten asiaan. Luonnollisesti tarvitaan tekijä, jolla ei tarvitse olla koulutusta, vaan riittää kohtuulliset tietokoneen ja kämmenenkokoisen älylaitteen käyttötaidot, jotka on hankittavissa muutaman tunnin koulutuksella.

Sitten tarvitaan yksinäisiä, jotka haluavat päästä siitä eroon. Hekin tarvitsevat vähintään tietokoneen tai älypuhelimen käyttömahdollisuuden. Hyvin monella on omakin, mutta laitteita löytyy kirjastoista, päivätoimintapisteistä ja vähän joka puolelta. Lisäksi vain harvalle uuden tai käytetyn älylaitteen hankinta on taloudellisesti ylivoimasta. 

En erittele missä kaikkialla yksinäisyys lymyää, sillä sitä on ihmismaailma pullollaan, josta tietää netti ja esimerkiksi kuntien työntekijät paljon.

Työntekijän kanssa ja käytön opastuksella perustetaan kullekin oma Facebook-tili salasanoineen, valokuvineen ja profiileineen, jossa voi kertoa itsestään mitä tahtoo kuvin, mutta varsinkin sanoin. Facebookin lisäksi on paljon muitakin foorumeita yhteydenpitoon, mutta tässä selvityksessä pitäydytään Facessa ja siihen kytketyssä Messengerissä, joka mahdollistaa yksityisten viestien sekä tavallisen puheluiden lisäksi videopuhelut ja valokuvien lähettämisen lähes kenelle tahansa.

Työntekijä käy seuraa kaipaavan luona opastaen ja ohjaten niin kauan kuin on tarpeellista tai muuten on yhdessä sovittu. Opetellaan käyttöä sekä karsimaan ja estämään joukosta epämääräisiä onnenonkijoita, rahanlainaajia, ennustaeukkoja ja mitä kaikkea heitä onkaan. Alun jälkeen iso osa perehdytyksestä ja ylläpidon avusta onnistuu etänäkin. 

Pelkästään Facebookissa on paljon yksinäisiä, jotka kaipaavat juttuseuraa ja heitä, jotka etsivät ystävyyttä tai peräti parisuhdetta. Kavereiksi itselleen voi pyyntöjen odottamisen lisäksi myös pyytää. Tarkoitusta varten on omia, ilmaisia ohjelmiakin, kuten HappyPancake ja niin edelleen.

Selosteessa olisi voitu avata monia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, mutta halusimme pitäytyä Google-kääntäjineen ilmaisissa ja yksinkertaisissa apuvälineissä, joiden oppiminen ei ole kenellekään kirjoitustaitoiselle ylivoimaista. Mutta kuten sanottu, tämä tavoitesuunnitelma ei ole valmis, joten auttakaa nyt, please. 

"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 3

Jo eilen piti jatkaa "Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi" kolmannen osan toimintaselosteen sorvaamista, mutta väliin kiilasi nuutinpäivänä Nuuttipukki ja piti hoidella hänen kanssaan joulukuusi kuusisäilöön odottamaan ensi joulua.

Mutta nyt jatketaan. Versio 2. aluksi oli keltaisen linkin takaa mahdollisuus kuunnella Simo Silmun esittämä biisi "Vain yksinäinen". Nyt on sama mahdollisuus kuunnella suomennoksen alkuperäisversio "Only the Lonely" itsensä maestro Roy Orbisonin esittämänä.

Itselläni on Facebook-sivuilla noin 5000 seuraajaa ja lähes sama määrä kavereita, jotka ovat isossa maailmassa minimaalisia määriä. Avointen sivujeni seuraajista en tiedä mitään enkä suurimmasta osasta kavereistanikaan. Olen heidät hyväksynyt, kun ovat pyytäneet. Monet ovat ainoastaan sosiaalisessa mediassa ympäri maailmaa. Heidän kanssa keskustelen tarvittaessa Google-kääntäjän avulla, sillä kielitaitoni on vain televisiosta opittua englantia.

En muista pyysikö 62-vuotias Morakot Siaminlahden toiselta puolen minua Facebook-kaveriksi vai minä häntä. Joka tapauksessa siinä tuli kylkiäisenä Messenger-yhteys, jota harrastamme välillä kääntäjän avulla välttääksemme pahimmat väärinymmärrykset.

Kuukausitolkulla pidimme somessa yhteyttä enkä itse ajatellut juuri sen kummempaa tai enempää. Kunnes kerran vuosi, kaksi sitten päätin kysyä tulisiko hän käymään luonani lahden toisella puolella Pattayan Jomtienilla. Mielessäni ajattelin, että jos hän vastaa kyllä, otan hänet tosissani, sillä olin piripintaan täynnä itse hankittua yksinäisyyttä.

En unohda hetkeä, kun olin häntä vastassa Jomtienin linja-autoasemalla. Siitä lähtien olemme olleet yhdessä välillä hänen kotonaan Phatthalungissa ja välillä kodissani Tuusulan Jokilaaksossa ja välillä nettimaailman välityksellä 8000 kilometrin päässä toisistamme.

Tiedän jaarittelevani niitä näitä, mutta haluan esimerkein osoittaa, että sosiaalisesta mediasta on yksinäisyyden poistajaksi, vaikkei se koskaan johtaisi edes tapaamiseen, kuten Niilon fanikerho osoitti. Jos tämä useampi osainen selvitys jalostuu aidoksi rahoitus-/avustushakemukseksi, saattaa lopullinen versio olla tiiviimpi paketti.

Luulen, että enää puuttuu yksi, huomisen osa, jossa kerron mitä ja miten teemme, jos rahoitus järjestyy ja sitä haemme. Toisaalta, kun viimein olen tämän jo vuosia mielessä pyörineen ajatuksen saanut kirjalliseen muotoon, olen tehdessäni pitänyt mielessä miten tämän voisi pienimuotoisesti toteuttaa vapaaehtoistyönä ilman rahoitustakin.

Nuutti ja muita mörkojä

Tänään, Nuutinpäivänä muistetaan kahta tanskalaista pyhimystä: Tanskan suojelupyhimystä pyhää Knutia ja herttua Knut Lavardia, joista molemmat kokivat marttyyrikuoleman varhaisella keskiajalla. Jälkimmäisen murhasi hänen oma serkkunsa heti joulurauhan päätyttyä 7.1.1131.

Suomalaisessa pakanallisessa kansanperinteessä tunnetaan vanhastaan kekripukki ja nuuttipukki. Nuuttipukki kuului joulunjälkeisen ajan rituaaliin, jossa karvaiseksi ja sarvekkaaksi pukiksi pukeutunut väki kulki talosta taloon ruokaa ja juomaa pyytäen.

Se päättää joulun, jota olen tänä vuonna viettänyt etupäässä sydämessäni monin eri tavoin. Olen myös tullut vakuuttuneeksi, että useammassakin pyhässä ja muissa kirjoissa sekä tarustoissa mainittu Jeesus on oikeasti syntynyt, elänyt ja kuollut. Siitä mitä mies teki ja oli ollaan maailmassa montaa mieltä. Itsekin uskon välillä yhtä ja välillä toista.

Kristinuskossa hän oli Jumalan poika, jota juutalaiset edelleen odottavat, islamissa hän oli profeetta jne. Historiantutkijat ovat kuitenkin lukuisten todisteiden vuoksi varsin yksimielisiä siitä, että oli Jeesus sitä tai tätä, hän on todellinen henkilö.

Piipahdetaanpa samaan hengenvetoon Aatamissa ennen Eevaa ja parissa naispaholaisessa.  Kabbalan mukaan Lilith oli Aatamin ensimmäinen puoliso, demoni jonka Jumala oli luonut. Aatamin ja Lilithin yhtymisestä syntyivät demonit.

Lilithin myöhempänä avopuolisona pidettiin Saatanaa, joka houkutteli Eevan syntiinlankeemukseen. Joskus oletettiin myös, että viettelijä olisi ollut käärmeen hahmon ottanut Lilith, joka Jumalan kirouksen takia ei pystynytkään enää vapautumaan ottamastaan käärmeen hahmosta.

Juutalaisessa perinteessä Lilithin uskottiin olevan siivekäs, pitkähiuksinen, viekoitteleva nainen, jolle oli alistettu 480 demonin sotaväki. Lilith liikkui öisin ja saattoi olla vaaraksi yksin nukkuville. Keskiaikaiset juutalaiset uskoivat, että Lilith voi lennellä ympäriinsä pöllön hahmossa, ja pelkäsivät, että tuo vampyyrin kaltainen demoni voi ryöstää lapsia. Lilithin oletettiin olevan lapsen kimpussa, jos lapsi hymyili sapatin tai uudenkuun yönä unissaan. Tällöin nukkuvaa lasta lyötiin kolme kertaa nenälle ja manattiin Lilith lapsesta pois.

Hyvinkin samantapainen on Aswang (tai Asuwang), myyttinen olento filippiiniläisessä kansanperinteessä. Aswang oleskelee puissa ja pitää Tik-tik ja Wak-wak ääntä. Se on luonnostaan paha vampyyrintapainen olento, joka voi muuttua eri eläimiksi. Aswangin elinympäristön lähellä olevan kylän asukkaat ovat rakentaneet kirkon kyläänsä sen puun viereen, jossa se vaanii uhrejaan. Myytin mukaan, jos kirkkoon menee sisälle, Aswang tulee ja tappaa hänet. Aswang on yksi pelätyimmistä myyttisistä olennoista Filippiineillä.

Mystinen ja myyttinen on maailma kekri- ja nuuttipukista muihin mörköihin, joihin itse kukin voi uskoa kuten tahtoo, sillä hengissähän niitä pitää oikeastaan vain ihmisten usko. Nyt on kuitenkin kuvan terassin pienen kuusen aika lähteä koristeineen ja tähtineen sisätiloihin odottamaan ensi joulua.

Huomenna syvennyn jatkamaan yksinäisyyden toimintaselostetta näillä näkymin yksin. Ehkä siksi, että muut näkevät ajatuksen järjettömäksi. 

"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 2

Aloitetaan Simo Silmun laulamalla Roy Orbisonin biisillä Vain Yksinäinen. 

Eilen haastoin mukaan tekemään yhdessä toiminta- ja tavoitesuunnitelmaa "Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi." Sain kaksi vastausta, joka on tietysti kaksi enemmän kuin ei mitään.

Iiris Jyväskylästä kirjoitti: "Mä toimin täällä pieneltä omalta osaltani juuri saman teeman parissa.

Todella tiedostaen sen, mitä on ei valittu, kivuista ja tarpeettomuudesta näyttäytyvä yksinäisyys ja sen mitä ainakaan en vanhetessani halua, enkä myöskään tahdo sitä muillekkaan!"

Ja Annika Tuusulasta vastaavasti: "Mä mietin jossain kohtaa, että haluaisin tehdä vaikka vuoden töitä istumalla erilaisilla penkeillä 8 tuntia päivässä, ihan vaan juttuseurana. Uskon että ne palkkakulut maksaisivat itsensä takaisin."

Hienoja avauksia molemmat, mutta nyt etsimme ja tavoittelemme jotain muuta kuin palkkatyökseen kuuntelijaa. Jotain enemmän kuin kelloa vilkuileva terapeutti tai sielunhoitaja, joka lopuksi sanoo ajan olevan tältä päivältä valitettavasti loppuun käytetty.

Tarkoitus on opettaa ja auttaa yksinäisiä perustamaan omat Facebook-sivut ja Messenger-tili, joiden avulla pääsee kontakteihin vaikka ympäri maailmaa kielellä millä tahansa, jos opitun kokonaisuuden maustaa Google-kääntäjällä. Mutta kyllä kotimaankin rajojen sisällä ja kielellä löytyy yksinäisyyteen apuja yllin kyllin.

Kerron esimerkin asian vierestä nyt ja toisen huomenna lievällä mielikuvituksella ytimestä. Meillä neljällä on yhteinen perheenjäsen, osaomistuskoira Niilo, joka asui kunkin luona neljäsosan vuodesta. Alusta alkaen se kiintyi 3-4 asunnon loukkuunsa ja on jokaisessa kuten kotona kuuluukin. 

Nykyisin Niilo on Jokilaaksossa vain vieraileva tähti, joten itselläni ei ole käytössä siitä alati uusia valokuvia. Mutta kun oli, jaoin niitä Facebook-sivuillani, joka huomaamatta poiki epävirallisen fanikerhon etupäässä lapsista ympäri maailmaa. Kaukaisimmat Niilon nettikaverit asuivat Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa kotimaan lisäksi, jotka päivittäin kysyivät yksin tai aikuisten avulla uusia kuvia Niilosta.

Viimein lapset ja vähän vanhemmatkin keskustelivat kääntäjän avulla ja ilman keskenään omista lemmikkieläimistä, kotioloista, kavereista sekä koulunkäynnistä. Kuka ratsasti kamelilla, kuka oli isän mukana verstaalla ja kuka leipoi äidin kanssa. Niilo oli kuitenkin keskiössä koko ajan. Kun en enää saanut riittävästi uusia kuvia, on kerhokin hiipunut 😥.

Siinä sivussa monista lapsista tuli etäystäviäni, vaikka en ole heitä nähnyt enkä koskaan näe netin videokuvaa lähempää. Omalla laillaan on haikeaa ja surullistakin, kun alle kouluikäinen gambialaistyttö sitkeästi uskoi, että eräänä päivänä tuon hänen kotikyläänsä Niilon käymään. 

"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 1

Kun jäin elämäni leppoistamisjaksolle kokoaikaisesti kymmenen vuotta sitten harjoiteltuani ensin osa-aikaisesti viisi vuotta, päätin, etten liikauta enää evääkään rahan vuoksi. Mutta aika tekee tepposia ja vain harvoin on hyväksi sanoa "ei koskaan". Niinpä värkkään aikani kuluksi otsikon aiheen mukaisen toimintaselosteen muiden kanssa tai yksin. Mukava olisi jos joku innostuisi. Työstäisimme ja etsisimme lopuksi rahoitusta yksinäisyyden poistamiseen. 

Uskon tietäväni ja kokeneeni montakin häiväihdystä siitä mitä on todellinen yksinäisyys. Joka voi johtaa itsemurhaan, kun kokee olevansa täysin tarpeeton ja hyödytön, josta kukaan ei välitä. Sen saattaa kokea yksin tai eläessään jonkun kanssa. Silloin tällöin muistuu mieleen vuosien takaa oma kokemus, jota koen yhä joskus. Sen voi pukea sanoiksi, että suljet asuntosi oven sisä- tai ulkopuolelta, koet olevasi yksin, olet seurassa tai et.

Ehkä osa tulee siksi, ettei koe kuuluvansa minnekään, eikä koe olevansa kotonaan missään. Vaan aina lopulta yksin, eikä kukaan ymmärrä syvimpiä tuntojasi. Kaipaat yksinäisyydessäsi seuraa, elämäsi jakajaa tavalla tai toisella ja jotain mitä ei oikein osaa selittää itselle saati toiselle. 

Vaikka nettimaailma ei koskaan fyysistä seuraa korvaa, voi se joskus olla myös sitä enemmän ja hyvä keino sen jälkeen, kun oivaltaa, että yksinäisyyden poistamiseen ei aina edes tarvita toista ihmistä. "Niin kauan kuin luen ja kirjoitan en ole koskaan yksin, vaikkei ketään olisi läsnä", sanoi chatissa 93-vuotias nainen. 78-vuotias mies taas kirjoitti: "Mukava, kun on Facebookissa paljon kavereita. Ei ole yölläkään yksinäistä, vaikken saisi nukuttua." Eräs 15-vuotian vastaavasti sanoi ainoiden kavereiden olevan netissä. Vastaavia viestejä on sosiaalinen media pullollaan.

"Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi". Siihen ideaan haen jalostajia, kumppaneita, ajatuksia ja mitä vain mikä antaisi jo vanhalle työkalulle uuden tarkoituksen. Enkä pahastu, vaikka joku veisi kaiken mukanaan ja toteuttaisi hankkeen toisten kanssa. Tästä kuitenkin jatketaan huomenna joko yksin tai yhdessä. Foorumi on vapaa, olkaa hyvät. 

Haitta-apulaiset

Ystäväni tai vähintään kaverini Outi Huusko on puolisoineen innokas rakentaja. Joskaan en tiedä mitä muuta he rakentavat tai tekevät valmiiksi kuin tuhansien palojen palapelejä. Niiden yhteydessä on tullut tutuksi heidän kotikissa perheenjäsen, joka tunkee itsensä moneen paikkaan. Nimeä en muista tai tiedä, mutta somesssa olen oppinut tuntemaan hänet ammattinimikkeellä "haitta-apulainen".

Luulen jokaisen kissaihmisen tietävän mitä tarkoitan. Joskus kun tämä oiva eläin on ylipäätään muiden mielestä kateissa, se saattaa omasta mielestään olla hyvässä tallessa ja löytyä kirjahyllyn ylimmältä tasolta kirjojen takaa tai välistä. Jonne sen ei ihmisjärjen mukaan pitäisi edes päästä, kuten ei mikroaaltouuniin, pyykinpesukoneeseen tai suljettuun pyykkikoriinkaan.

Eilen saimme pihavalun tehtyä. Kun betoniauto sekä rakennusmiehet lähtivät, vuoroaan sileälle, uudelle pinnalle tepastelemaan odotti kymmenpäinen haitta-apulaisten joukko. Kanat, kukot, pikkutiput ja kissat pitivät minut iltaan asti kiireisenä vartiointitehtävisissä. Vain kerran lauman ykköskukko yllätti selän takaa. Sen jälkiä sain sittten tasotella, ja kukko puhdistaa betonisia varpaanvälejään 🤣.

Vaikka onkin vähän kornia verrata suomalaista ja thaimaalaista työn hintaa, teen joskus niin. Sillä työlläni hankkimista euroistahan on kysymys, käytän niitä missä ja mihin tahansa. Kolmena päivänä, välillä monen miehen voimin tehdyn työn hinnalla Suomessa rakennusliikkeen yksi mies tekee työtä 20 minuuttia. Tai ei tee sitäkään, siilä minimiveloitus on 1 tunti + alv + kilometri- sekä työkalukorvaus ja kirsikaksi kakun päälle laskutuslisä.

Morakot oltuaan ensin vähän tyytymätön oli niin tyytyväinen, että kysyi ostaisinko kai 50 bahtin kuvan alkoholipitoisen virvoitusjuomapullon extrana miehille.

Yksinkertaiset työkalut ja -tavat yleisemminkin ovat olleet usein ihmettelyn kohteena. Moisilla vehkeillä ei suomalainen saisi kuin sutta aikaan, jos ylipäätään keksisi mitä ja miten milläkin kotikutoisilla työn apuvälineillä tehdään.

Tästä sain esimakua, kun värkkäsimme Soi Welcomelle silloisen Pattaya Suomi-Seuran päälle viistokaton. Kun talonmittaiset rautapakit tulivat kadulle talon eteen, en mitenkään keksinyt kuinka ne saadaan kattotasanteelle, kun ei näkynyt minkäänlaista nostovälinettä. Mutta ei aikaakaan, kun pomo oli pestannut kadulta miehen tai pari kunkin neljän kerroksen parvekkeelle ja oitis palkit olivat käsin nostettuina katolla yksi kerrallaan. 

Henkilökohtaisia juhla- ja liputuspäiviä

Kun täytin 50 vuotta, antoi serkkuni Markku minulle lahjaksi pienikokoisen Suomen lipun, joka on kulkenut matkassani siitä lähtien. Se on merkityksellinen muisto senkin vuoksi, että se tuo tuulahduksia eletystä elämästä. Samalla asialla pienen keittiönhyllyni ylimmällä tasolla on puolentusinaa pöytästandaaria, mutta vain Markun lahja on lippu.

Vuosi, kaksi sitten tein Joklaaksoon juhlapaikan, jonka minisalkoon nostan yleisinä ja henkilökohtaisina merkkipäivinä joko minilipun tai jonkun viireistäni fiilisten ja juhlapäivien mukaan. Kuvassa juhlapaikalla on sukuni pöytästandaari.

Muita henkilökohtaisia liputuspäiviä ovat muun muassa kastepäiväni, osaomistuskoira Niilon syntymäpäivä, tänään en tee mitään päivä, korpunkastajan päivä sekä syntymäpäiväni ja niin edelleen. 

Kirjoittaminen meni tänään blogin osalta vähän kiville, sillä oli puuhapäivä, kun valettiin pihan patio uudelleen. Tai enhän minä muuta tehnyt kunhan jaloissa pyörin. Tietysti koko suunnittelu ja tekemisen organisointi olivat käsialaani. Lopputulokseen olen hyvin tyytyväinen. 

"Sari – inhimillinen tekijä"

"Alun perin Presidentinlinna rakennettiin vauraan Heidenstrauchin kauppiasperheen kaupunkipalatsiksi. Vuodesta 1837 se toimi keisarillisena palatsina, jota keisariperhe käytti Helsingin-vierailujensa yhteydessä. Palatsia uudistettiin 1900-luvun alussa, jolloin siihen rakennettiin muun muassa näyttävä valtaistuinsali. Suomen itsenäistyttyä entinen keisarillinen palatsi muutettiin presidentin edustustilaksi ja asunnoksi, jollaisena se toimi presidentti Koiviston kauden loppuun, jolloin Mäntyniemi valmistui."

Mutta kuka sinne uudeksi pomoksi? Tämän päivän presidenttimme ydinalue on ulkopolitiikka, jonka osaamista nostetaan esiin ehdokkaiden kampanjoinnissa ja vaalitenteissä. Hyvä niin, vaikken sen hyötyjä ehkä aivan ymmärräkään.

Suomen ja Ruotsin Natoon pyrkimisessä ja pääsyssä olen mielenkiinnolla seurannut Turkin ja Unkarin käyttäytymistä varsinkin naapurimaatamme kohtaan. Hyvin näyttää olevan tilaa omien teidenkin kulkijoille Ruotsin saadessa korvilleen, vaikka muille ei pitäisi kuulua lainkaan keitä Ruotsi toivottaa maahansa tervetulleiksi. 

Eikä taida olla Suomessakaan presidentinvaaliehdokkaiden joukossa tai muuallakaan monia, jotka olisivat osanneet kertoa, että maahanmuutolla on merkityksensä, jos Suomi joskus pyrkii Natoon. Joten se siitä osaamisesta, vaikka maahanmuuttopolitiikka muuttuisi ulkopolitiikasta sisäpolitiikaksi maamme rajalla. 

Itse olen äänestänyt kerran presidentiksi Elisabeth Rehniä. En hänen kokemuksensa vuoksi, vaan ääneni ratkaisi merivoimissa palvellut sotilas. Joka kertoi, että aluksissa on mahdollisuuksien mukaan tyhjä punkka, jos Ellu sattuisi puolustusministerinä tulemaan yökylään. Ääneni ratkaisi siis inhimillinen tekijä, jonka se tekisi nytkin, jos pääsisin äänestämään eteläisen Thaimaan kapinoivien maakuntien naapurissa.

Mutta kuinka moni pitää edes tärkeänä ehdokkaan inhimillisyyttä? Jos ei osaa sitä kaivata, ei osaa sitä kaivaa esiinkään. Joka tapauksessa en sitä ehdokkaista hevin löydä, vaikka kuinka yritän. Kaikki haluavat olla tuimailmeisiä isojen asioiden osaajia, joita en tällä kertaa kaipaa. Pieni maa repaleisella itsetunnolla ei ole kuten Turkki ja Unkari. Vaan olemme peesaaja ja perässähiihtäjä, joka kysyy ensin muilta mailta miltä tuntuu ja vasta sitten omalta kansalta.

Virkistävä poikkeus oli Nato-jäsenyys, johon ei edes tarvinnut kysyä kansan mielipidettä, sillä käänsimme kelkkamme salamavauhtia presidenttiä myöten, kun Venäjä ei mahtunut nykyisten rajojensa sisäpuolelle.

Yhtä vähän kuin aikoinaan ajattelin etukäteen koskaan äänestäväni RKP:n ehdokasta pressaksi, kuvittelin pestiin KD:sta ketään. Nyt, kun olen henkisen velkani maksanut Haavistolle ja pöytä on puhdas kaikille ehdokkaille, en pääsekään äänestämään 😥, sillä valtio ei pysty toimittamaan vaaliasiakirjoja. 

Se ei silti estä etsimästä mielitiettyä. Vaalisloganalyytikot sanovat Sari Essayahin ”Parasta Suomelle”– että olisi älyttömän hienoa, jos Sari Essayahin iskulause olisi ”Ässäpari – Suomi ja Sari”. Se erottuisi toisin kuin ”Parasta Suomelle”, jonka voi sanoa kuka tahansa.

Mutta minä olen tuhansien kilometrien päässä enkä ole kuka tahansa ja voin äänestää vain henkisesti. Minulle olet näissä vaaleissa "Sari – inhimillinen tekijä". Joten tsemii 👍🙏. 

Inhimillinen tekijä, osa 1

Kun lähdin syksyllä Thaimaan talvikotimaahani, pohdin kuinkahan voin äänestää kesäkotimaani Suomen presidentinvaaleissa jos haluan, sillä lähimmälle äänestyspaikalle Hua Hiniin on satojen kilometrien matka. 

Sitten muistin kirjeäänestysmahdollisuuden ja tilasin Suomen valtiolta postitse lähetettävät äänestysasiakirjat Phatthalungiin, jonne ne eivät koskaan saapuneet. Suomalaisena ajattelee helposti, että kyllä Posti homman hoitaa ja jarrut löytyvät muualta.

Suomen Posti Group Oyj:llä on myös hieno, maailmassakin varsin ainutlaatuinen tuote, sähköisesti tilattava, paperisena perille toimitettava postikortti. Tällaisen lähetin meille Phatthalungiin neljä kertaa Morakotin sekä omalla nimelläni. Yksikään ei tullut perille, joten epäilin vaaliasiakirjojenkin osoitteessa olevan virheitä. Niinpä ajoimme isolle kirkolle tai temppelille eli kaupunkiin ja lähetimme liikkuvasta postitoimistosta kortin taas itsellemme. Se saapui perille seuraavana päivänä, joten osoite oli oikea.

Jatkoin sylttytehtaan etsimistä ja ostin netin kautta paperikortin lähetettäväksi tällä kertaa Kahvilan Hyrylän loistavalle henkilökunnalle ja siellä joka aamu istuvalle maailman- ja mielenparantajajoukolle. Tämän kanssa pääsin pisimmälle, sillä älylaitteeni sai jostain maailman ääristä ilmoituksen, että lähetys on epäonnistunut.

Kun nyt sitten oli yhdestä perille saapumattomasta kortista dokumentti, aloin tivata Postilta suoritusta takaisin samalla hyväksyen, että neljä korttia sekä 4 x 4,10 euroa olivat kadonneet taivaan tuuliin.

Kolme kertaa Postin huonosti kouluttama automaatti vastasi, että viestisi on vastaanotettu ja lähetämme sen sinne sekä sinne ja otamme sen jälkeen yhteyttä. Yhteydenottoa ei koskaan tullut, joten soitin Thaimaasta palvelunumeroon, joka sekin maksaa ja joka puhelu katkesi tilinumeroa antaessani kesken kaiken. Mutta rouva tai neiti Posti soittikin takaisin. Hetken tuntui hyvältä asiakaspalvelulta, vaikka sekin maksaa tässä tapauksessa palvelun vastaanottajalle. Tästä marmatin ja hän lupasi korvata Suomeen lähettämäni kortin ja laittaa extraa, joka korvaisi puhelinkuluni. 

Kurkkasin pankkiini joka päivä kuin lottoriviä, että milloin eurot napsahtavat tlilleni, ja ennen kaikkea minkä kokoinen on luvattu extrakorvaus. Vaikka syy kadonneisiin kortteihin ei olisi Thaimaan tai Suomen Postissa eikä monivaiheisissa kuljetuksissa lajitteluineen, vaan inhimillinen tekijä, niin Suomen Posti vei senkin inhimillisyyden maksamalla 90 sentin puhelukorvauksen 😖. Ehkä pääsen huomenna pressanvaalien inhimilliseen tekijään, josta oli tarkoitus kirjoittaa tänään.

Loppiaisen kastetarinoita

Kaste toimitetaan kirkossa, kotona tai muualla, sen mukaan kuin pappi ja kastettavan vanhemmat siitä sopivat. Kastettaessa pappi valaa kastettavan päähän vettä kolme kertaa ja lausuu: ”Jorma, Veino, Juhani, minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kastettava lapsi puetaan kastemekkoon ja aikuinen albaan, joka symboloi uutta elämää, johon kristityt on kutsuttu.

Luterilaisessa kirkossa, kuten kaikissa vanhoissa kirkkokunnissa, kastetaan kaikenikäisiä lapsista aikuisiin, kunhan henkilöä ei ole aiemmin kastettu. Aikuiskasteen saa aikuinen, joka haluaa liittyä kirkon jäseneksi ja jota ei ole kastettu. Jos joku siirtyy luterilaiseen kirkkoon kirkollisesta yhdyskunnasta, jonka kastetta kirkko pitää oikeana, häntä ei kasteta uudelleen.

Kastettavalle on nimettävä ainakin kaksi kummia, jotka osallistuvat kastetun kristilliseen kasvatukseen. Kahden kummeista tulee olla konfirmoituja kirkon jäseniä. Kummeiksi voidaan myös nimetä muihin evankelis-luterilaisen kirkon toimittaman kasteen hyväksyviin kirkkoihin kuuluvia. 

Loppiainen päättää joulun pyhäpäivät. Sitä nimitetään myös Jumalan ilmestymisen juhlaksi, ja se on todennäköisesti joulua vanhempi kristillinen juhla.

Ortodoksinen kirkko järjestää Venäjällä loppiaisena perinteisen kastautumisseremonian, johon osallistuu vuosittain miljoonia venäläisiä. Jäähän tehdään ristin muotoinen avanto nimeltään ”Jordan”, johon ihmiset kastautuvat päätä myöten kolme kertaa keskiyön aikaan. Tämä tehdään Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen ja se muistuttaa Jeesuksen kastautumisesta Jordanjokeen.

Avantoon laskeudutaan useimmiten rappusia pitkin, mutta lapset voidaan kastaa käsistä kiinni pitäen. Useilla venäläisillä on vahvoja uskomuksia pyhän veden vaikutuksista. Sen uskotaan parantavan ja ehkäisevän sairauksia koko vuoden.

Befana taas on Italian kansanperinteen tuntema vanha ja ruma loppiaisnoita, joka täyttää lasten sukat lahjoilla loppiaisaattona. Tarinan mukaan hän oli liian kiireinen lähteäkseen kolmen viisaan miehen mukana kunnioittamaan Jeesuksen syntymää, mutta lupasi tavata nämä paluumatkalla. Kun Itämaan tietäjät vaihtoivat reittiään, noita oli tuomittu odottamaan heitä ikuisesti. Befana laskeutuu koteihin savupiipusta.

EN VOI ELVISTELLÄ raamatun tuntemuksella, mutta se ei estä minua ymmärtämästä ja uskomasta tavallani. Yksi loppiaisen merkitykseni on, että silloin Vapahtajan serkkupoika Johannes kastoi Jeesuksen aikuisena Jordan-virrassa. Luulen, että se on ainut kerta jolloin ihminen on asetettu raamatussa Vapahtajan yläpuolelle. Olkoonkin, että me myös surmasimme Hänet nuorena miehenä myöhemmin ristillä.

Minut on kastettu Jumalan yhteyteen tasan kuukausi syntymäni jälkeen kesäkuun 16. päivä. Se on siis tavallaan loppiaiseni, sillä silloin olen saanut vanhempieni valitsemat nimet, joilla uskon Luojani minut tuntevan ja tarvittaessa kutsuvan. Sitä en koskaan saanut tietää miksi sain juuri ne etunimet. Paitsi ehkä Veinon, joka oli isäni toinen etunimi.

Jokilaaksossa on kastepäivänäni myös minikokoisen Suomenlipun salkoon laittamisen lisäksi toinenkin traditio. Silloin haen Puuilosta kaneli- tai sokerikorppuja, jotka kastan kahviini tai teeheni. Sitten kävelen naapuriniityn laitumelle syöttämään loput korput hevosille, jos ne ovat tulleet ja sanon niille: "Oikein mukavaa Korpunkastajan päivää."

Kaiken maailman kavereita ja puheluita

Useampi vuosikymmen sitten itselläni oli tapana ulkomaanmatkoiltani tuoda muutana pullo viinaa, vaikken juonut, en tarjonnut, enkä myynyt. Kunhan ostelin ja säilytin komeita pulloja omakotitalomme kylmähuoneessa.

Se sai kerran aikaan, että kolme päihdehuollon asiakasta murtautui kotiimme löytämättä juomia. Korvaukseksi pettymykseensä he veivät jotain pientä kasettinauhurista lähtien, jotka oli helpompi jäljittää kuin heidän pitää tai kadottaa.

Hampaankoloon ei jäänyt mitään, vaikka edellytin, että he tulevat pyytämään anteeksi. Itseni ylentämistä ihmettelin jälkikäteen. Että mikä minä olen keneltäkään vaatimaan anteeksipyyntöä sairaudestaan, sillä pikku varkaudet ja muut vilpit kuuluivat monesti kadun miehen alkoholismin taudin kuvaan.

Joka tapauksessa yhtä heistä olin kerran hakemassa Sukevan vankilasta tulevan vaimonsa kanssa, sillä he oli menossa naimisiin maistraatissa. Sinne ajettiin Jyväskylässä suoraan ja Ärsi sanoi, että nyt kiertää mahassa sillä lailla, että on pakko päästä vessaan. Kun sulhasta ei kuulunut takaisin, menin katsomaan. Oli vain avoin ikkuna, josta tuleva ukkomies oli karannut.

Ikäni muistan Anjan itkun, kun elämän suuri rakkaus oli kadonnut. Lohdutin "odota vähän", sillä arvasin miehen löytyvät läheisestä Kirkkopuistosta viinakaupan kulmilta. Kirjaimellisesti talutin sulhasmiehen korvasta tulevan vaimonsa viereen ja tuomarin eteen ja niin he saivat toisensa 💞.

Anjalla oli kautensa ja kerran soitin Kangasvuoren sairaalan ylilääkärille, että etkö ottaisi nuorikkoa joksikin aikaa sisään? Bonsdorff sanoi, että "kun sinä pyydät, voin ottaa pariksi viikoksi, mutta ei me mitään hänelle voida." Omalla laillaan oli raikastavaa kokea lääkärin kaikkivoipaisuuden varisevan kuin joulukuusi huomisen loppiaisen aikaan. 

Anjalla oli tapana soitella varsinkin yöaikaan. Välillä löin luurin korvaan ja välillä en. Kunnes kerran oivalsin hänen olevan ainut nainen maailmassa, joka soittelee minulle säännöllisesti. Sen jälkeen en koskaan lopettanut puhelua kesken. 

Hän oli kuin Jani, joka puolestaan on ainut mies, joka soittaa usein yöaikaan. Sillä erotuksella, että hän ei soittele milloinkaan selvinpäin. Silti mies on hyväsydäminen ystävä, jonka elämään toivoisin hiihdettäväksi uusia latuja.

Kun on monella lailla avoimet ovet, jos ovia lainkaan, on siitä seurannut, että kaiken maailman kauppamiehet ja -naiset ennustajaeukoista lähtien soittelevat tuntemattomista numeroista ja lähettelevät viestejään kiusaksi asti. Joten en enää vastaa, jos soittotietoja ei löydy nimi- tai numeropalveluista. Kaukana takana ovat ajat, jolloin muillakin kuin milloin minkäkin myyjällä oli asiaa.

Kun olin nuori vintiö, lankapuhelin oli puhelin, jolla ei voinut kuin soittaa ja kuunnella neiti Ajalta paljonko kello on. Nykyisin kämmenenkokoisessa älylaitteessani puheluilla on vain pieni sivuosa.

Joidenkin olisi ehkä mielenterveyden vuoksi hyvä pysyä maan pinnalla

Iltalehti: "Helena Ahti-Hallbergin lomamatka Intiaan on kärsinyt monien vastoinkäymisten johdosta. Intia ei vastannutkaan hänen odotuksiaan. Helena joutui jopa sairaalaan sairastuttuaan rajuun vatsatautiin.

Julkkiskaunotar on jo parhaillaan poistunut maasta ja noussut Dubain lennolle. Helena tilitti vielä lentokoneesta, kuinka yölennostakin tuli painajainen monella tapaa. Lentokoneessa kuorsattiin ja yskittiin. Myös vauvat itkivät. Vaikka Helenalla oli korvatulpat mukana, ei niistä ollut apua viiden tunnin mittaisella lennolla.

– Säännöllisin välein ilmaan pöllähtävät suolistokaasut tekivät Dubain lennosta moniaistillisen kokemuksen, joka ei ihan heti unohdu! Kaiken kukkuraksi lentokoneessa oli epämiellyttävä hajumaailma."

Iltasanomatkin oli aiheen äärellä: "Ahti-Hallberg kertoo Instagramissa, että alkumatka Keralassa jätti toivomisen varaa. Majoitus ei ollut lainkaan sitä, mitä oli luvattu.

– Kerala-kokemus alkoi vähän haastavasti, ihan päin persettä jos nyt suoraan sanotaan. Kun varaat rantahotellin uima-altaalla Suomen hintaluokkaan, ja päädyt rinteeseen kauas rannasta ja ilman allasta voi vähän harmittaa, Ahti-Hallberg kirjoittaa.

Hänen mukaansa muitakin puutteita oli. Varaukseen kuulunutta aamiaista ei ollut, tallelokero ei toiminut, aamulla ei tullut vettä eikä vessapaperiakaan ollut."

Kuvassa Hans Wiksrömin tunkiolta
pelastama, yli 100-vuotias hienohelma

Kuka sitten on tämä Helena Ahti-Hallberg, joka aamuisin ilmestyvissä iltapäivälehdissä on saanut runsaasti palstatilaa kertoakseen Intian matkastaan?

Wikipedia kertoo "hänen suorittaneen International Dance Teachers Accociation -tutkinnon vuonna 1996, STOL:n diplomitanssinopettajatutkinnon, ISTD:n Member -tutkinnon sekä latinalaistanssien Fellow -tutkinnon arvosanalla Highly commended.

Suurelle yleisölle Ahti-Hallberg on tullut tunnetuksi MTV3-kanavan esittämän Tanssii tähtien kanssa -televisiosarjan kautta, jossa hän oli tanssinopettajana kahdella ensimmäisellä kaudella sekä tuomarina kolmannesta kaudesta lähtien yhdeksättä kautta lukuun ottamatta."

Tätä kaikkea lukiessani voisin sanoa, ettei voi juuri vähempää kiinnostaa. Mutta kuinka ollakaan, mieleen palasi Intian Goan rannalla lohjennutta irtokynttään harmitteleva suomalaisnainen, joka sivuutti kadulla kerjänneen jalattoman miehen nenäänsä nyrpistäen.

Että kuinka erilaisissa maailmoissa elämmekään, Helena ja minäkin, vaikka saatamme olla tovin samassa paikassa. Jossa joku yrittää saada armopaloina turisteilta jonkun kolikon ruokaan ja toinen suree viiden tähden hotellin aamiaisen puutteita.

Intia on monia ihmeellisyyksiä täynnä. Yhtä aikaa rannalle kävellyt pyhä lehmä ei syönyt sähköpylvään juurelta vihreää ruohoa, vaan kadulla lojuneen Enso Gutzeitin ruskean pahvilaatikon, ja vainajien luurangot oli nostettu montuistaan mielestäni ennen aikojaan nojaamaan ruumishuoneen seinään ehkä tilanpuutteenkin vuoksi.

Maasta löytyi myös alkoholisoituneiden apinoiden hoitokoti, jonne vapaaehtoiset pelastivat baaritiskien päästä turistien juottamia gibboneita hoitoon. Ensimmäisen vuoden apinat toipuivat yksin ja toisen harjoittelivat parisuhdetta tulevan puolison kanssa. Jos kaikki meni hyvin, kolmantena vuonna ne vapautettiin yhdessä viidakkoon jatkamaan elämäänsä.

Olisi tässä kaikessa ollut Helena Ahti-Hallberginkin elämään uutta ihmeteltävää sisältöä lehtien palstoilla voivoteltavaksi asti. 

Vitutusmittaus

Nyt se on tutkittu: suomalaisia vituttaa usein ja yksi asia ylivoimaisesti eniten. Turun yliopiston ja Tyksin PET-keskuksen professori Lauri Nummenmaan ja Tampereen yliopiston psykologian professori Jari K. Hietasen vitutustutkimuksesta selviää, että suomalaisten yleisin vitutuksen aiheuttaja on toiset ihmiset.

Kun asiaa tarkemmin ajattelin ja peilasin ihmisten kokemuksia sosiaalisessa mediassa ja muuallakin, niin uskon mittaustulokseen. Kuitenkin on aika uskomatonta, että julkiseen vuodatukseen saakka hissi jumiutuu kerrosten välillä, kun ventovieras suomalainen kysyy tai peräti syö Thaimaassa suomiruokaa. Silti hän ei näe itseään kotimaassaan syömässä pizzaa, hampurilaista, kebabia tai vaikkapa ranskalaisia.

Toisten liikennekäyttäytyminen on aivan oma lukunsa ja närästyksen aihe. Kuka kaahaa liikaa, kuka ajaa liian hiljaa, kuka ei näytä vilkkua varsinkaan ajoissa, kuka ei osaa ohittaa eikä ajaa edes kiertolittymässä oikein. Jopa automerkin valinta ja väri saa jonkun naaman kateudesta vihreäksi. 

Isääni korpesi naapurin rajalla kasvaneet leppäpuut ja kommunismi. Yritin muistella olisiko itselläni joku ylivoimainen vitutuksen aihe tai kohde, mutta ehkä vuosikymmenet ovat hioneet särmiäni eikä piikkipaikalle löytynyt oikein edes tarjokkaita. Tai sitten sattui vain hyvä hetki 🤗. 

Tekemisissäni Thaimaassa näyttää muita riipovan, kun annan paikallisille koirille bambukepin sijaan makupaloja kulkiessani. Joku jopa kirjoittaa, että minut pitäisi listiä kaikkien irrallaan olevien koirien kanssa. 

Yleisesti ottaen suomalaisia näyttää eniten kismittävän venäläiset, vaikka meitä ei ole ulkomailla Ruotsin rikostilastojen lisäksi juuri missään edes tilastomerkinnän vertaa. Kotimaassa saman kohtelun saavat maahanmuuttajat. Meille eräänlaisena Euroopan takapajulana pitäisi kuitenkin olla ovet auki tervetuliaistoivotuksineen, menemmepä minne tahansa ja oli meillä omaa rahaa tai ei.

Jopa kotimaan karjalaiset saivat  ristiriitaisen kohtelun, kun he pakenivat Suomeen Neuvostoliiton vallan alle jääneistä kodeistaan. Loppujen lopuksi taidamme olla aika suvaitsematon kansa, jolla on olemattomasta itsetunnosta johtuva, lähes ylivertainen tasapäistämisen tarve.

Vielä lisää viime vuodestani

Tapanani on inhimillistää eläimiä ja joskus tavaroitakin kuin niillä olisi sielu, kuten pikkutytön räsynukella tai Barbiella. Siksi voin ajatella, että minulla oli viime vuonna kaksi uutta parisuhdetta täyttämässä entisten jättämää ammottavaa aukkoa. Ykköspaikalle sydämeeni, monelle läpipääsemättömän ja lapsenmielisen mielikuvitusryteikön läpi taisteli tiensä Morakot. Luulen, että alun sovitteluiden ja hiomisten jälkeen omassa lokerossaan sydämessäni on Tatalla varsin kelvollista ja turvallista olla.

Toinen parisuhteeni on äitini syntymäkunnan naapurista Oulusta matkannut hopeanharmaa vanharouva Avensis, jonka makuuhuoneessa vietin useamman yön. Hyvä oli nukkua lämmityslaitteen huristessa tarvittaessa kotoisasti kylminä kevään ja alkukesän öinä.

Oulussakin käytiin, sillä en ollut koskaan edes nähnyt äitini vanhempien hautoja. Siinä minua jeesasi vaimonsa kanssa ikäiseni Martti-serkku, jota en vastaavasti ollut nähnyt kuin lapsena. Oli mukava tavata ja yöpyä vanharouvan vuoteessa suljetun Kylpylä Edenin pihamaalla, Pohjanlahden rannalla.

Matkatessani kohti etelää, poimin matkalta Temmeksestä aiemmankin vierailukohteeni, maalari Seppo Similän taiteilijakodin. Pidän maailmassa eniten hänen tauluistaan, joita löytyy nimellä katsottavaksi netistäkin.

Mutta ei ollut ainakin ennen amerikanautollaan ajava taiteilija kotona. Vaan taloa ja pihapiiriä piti silmällä aasinkokoinen eläin. Siitä huolimatta avasin suljetun rautaportin ja kävelin verkkaisesti pihaan koiran seuratessa tarkkana olisiko tuosta kenties suupalaksi. Istuin puuportaille kaivaen taskustani mukanani kulkevan kulku- ja muidenkin koirien lahjontapussin puhellen samalla kotimiehelle asiaani. Jättiläinen söi kaikki makupalat kuola suupielistä valuen ja kuunnellen tarkkaavaisena, kun kehuin myös isännän taidetta. Jälleen kerran huomasin kuinka mukava ja joskus terveydellekin hyväksi on kertoa tarinoita ymmärtäville eläimille.

Matkalla tapasin siellä täällä mukavia sukulaisia ja rannikon ystäviäni, jotka ravitsivat minua ja pitivät muutenkin loistavaa huolta yösijoineen. He kaikki ovat tarinan arvoisia, jotka valmistuvat kuin vuosikertaviini kellarissa sieluni sopukoissa. Ehkä niidenkin aika on joskus julkisuudessa.

Mutta kyllä viime kesän ehdoton helmi oli Morakot alias Tata, joka poimi ja siivosi Merikonttikodin lisäksi mustikoita osan kolmesta kuukaudesta lähes yötä päivää. Samaan jobiin vain harva suomalainen ryhtyy, sillä me olemme tehneet liian helpoksi itsellemme ja vähän muillekin ilman tiukkaakin paikkaa mennä viranomaisten juttusille. Sanomaan, että tarvitsen rahaa harrastuksiin ja ainakin kenkiin sekä uuteen talvitakkiin. Varsinkin, jos en saa maksumääräystä hoito- tai hoivakotiin milloin minkäkin vaivan, mutta etupäässä päihteiden vuoksi.

Viime vuoden ykkösjuttu oli siis Tata ja vuosi hänen kanssaan etänä sekä lähekkäin. Mutta mahtui mieluisaan vuoteen paljon muutakin. Vaikka hyvin monet tai lähes kaikki entiset kaverini ovat kadonneet elämästäni tavalla tai toisella, uusiakin löytyi.

Yksi oli aamu-uintien yhteydessä oivaltamani Kahvila Hyrylä, jossa kukonlaulun jälkeen istuu kourallinen tai pari ikäisiäni miehiä parantamassa mieliä ja maailmaa. Tämä mainioiden miesten joukko on saanut osuvan nimen, Munallisten Marttakerho.

Eräs heistä viettää talvia Brasiliassa ja toinen kahvilan kulmilla. Erityisesti ilahduin löytäessäni yhteisen tartuntapinnan menneisyydestä. Jos ei muuta, niin joku pelasi samassa ringissä sököä kanssani Bostonin tupakkatehtaalla ruokatunnilla yli puolivuosisataa sitten tai jonkun äiti oli vielä aiemmin äitini työtoveri Hyrylän Elannossa, jonka yläkerran pienessä huoneessa minut on laitettu alulle.

Mistä muusta oli viime vuoteni rakennettu

Aiemmat elämän myrskyt saivat aikaan, että jouduin luopumaan Matkakodistamme kahdestakin syystä. Kerron toisen. Auto oli niin suuri, että se vaati kuorma-auton ajokortin, jota olin uusimassa täyttäessäni 70. Näön vuoksi selvisin rimaa hipoen, josta päättelin kahden vuoden kuluttua käyvän köpelösti. Köpelöisti oli käynyt siksikin, kun ratin takana istumassa ei ollut enää Jokilaakson nuorekasta Päivistä. Vaan hän vei Muumimamma-lusikan uuden keittiönsä laatikkoon asumaan jättäen Muumipapan Merikonttikotiin yksin.

Me myimme kosteusvaurioiseksi paljastuneen Matkakotimme ja Jokilaaksoon jäi pieni Smart, jonka perään suunnittelemaani peräkärryyn keräsin entisiä ja uusia retkeilytarpeita kemiallisesta WC:stä kaasuhellaan ja käsisuihkusta vesiastiaan.

Viimeiseksi jätin takapenkittömän ja kangaskattoisen avoauton vetokoukun asentamisen. Kun menin Koukkupajalle, sain pettymykseksi kuulla, että Smartini on juuri se malli, johon ei tyyppikatsastuksen vuoksi saa minkäänlaista vetokoukkua 😭.

Kävi vielä niin, että talousveden hakuun, lumenauraukseen, roskien ja polttopuiden keräämiseen sekä huvitukseen hankkimastani mönkijästä ei mikään verstas osannut tai halunnut poistaa nopeudenrajoitinta, olisi siitä ollut retkiajoneuvoksi vain alle 60 kilometrin nopeudella. Minusta taas ei ollut siihen ja rakas, lähes viimeinen jäljellä ollut harrastukseni oli kokonaan vaakalaudalla.

Niine mietteineni lähdin puolitoista vuotta sitten yhtä matkaa Jokilaakson joutsenten ja muiden muuttolintujen kanssa kaukomaille etelän lämpöön. Siellä kuukausitolkulla päivä- ja yökaudet visioin etupäässä sosiaalisessa mediassa, keksisinkö kohtuullisen vaatimattomalle rahamassilleni sopivaa tapaa jatkaa automatkailuharrastusta. Tai jotain korvaavaa, joka sytyttäisi kotimaan matkamieleni johonkin aivan uuteen.

Ykskaks Thaimaan yössä alkoi elää ajatus, että ehkä löytyy yöpymiseen sopiva farmariauto ja sen myyjä, joka ottaisi pienen avoautoni vaihdossa. Viimein netistä tuli vastaan harmaarouva Avensis Oulun Kamuxilta, jonne myös kelpasi siedettävällä hinnalla Smartini Tuusulasta lumikinosten takaa.

Sen esille kaivamiseen tarvittiin Päivistä, Tuusmotoria ja Johannisbergin kartanon isäntää aurauskalustoineen. Ja niin osa-autoni matkasi maailmalle sanoen minulle henkisesti tuhansien kilometrin päähän "so long Jormas". Vastaavasti Hyrylän Kamuxin pihaan toimitettiin Toyota Avensis odottamaan kevättä ja minua Suomeen.

Ainutlaatuista sen ikäiseksi oli suht vähäinen, ajettu kilometrimäärä eikä se myyjän mukaan odota minua maksamatta. Joten ostin sen näkemättä, nettiin kirjoitetun mainostekstin ja kuvien perusteella.

Tietysti jännitti, sillä olin sijoittanut hankkeeseen käytännössä kaikki joutilaat rahani. Voinkin sanoa tietäväni miltä tuntuu ostaa tietoisesti "sika säkissä". Kun Päivis haki minut lentokentältä ja vei Kamuxin pihaan, huomasin ikämiehenkin vatsassa voivan olla perhosia.

17 vuotta vanha, noin 150 000 kilometriä ajettu hopeanharmaa, vanha rouva oli hienompi kuin unelmissani. Viime vuonna ehkä viimeinen loppuelämäni puitteista oli loksahtanut uudelleen paikalleen. 

Kiitos kaikille menneestä ja elämänmakuista menoa vuodelle 2024

Monella on tapana vuoden vaihtuessa toivotella muille ja itselleen parempaa ensi vuotta. En kuulu joukkoon. Entinen meno riittää minulle oivallisesti, sillä nyt päättyvästä vuodesta selvisin oikein hyvin elossa, oman diagnoosin mukaan kuluneempana, mutta yhä täynnä elämänvirtaa. Jos ensi vuosi menee yhtä hyvin, selviän siitäkin hengissä. 

Tänään on merkityksellinen päivä senkin vuoksi, että on kulunut 19 vuotta kihlajaisistamme. Eikä se muuksi muutu, vaikka viiletämme nykyisin tahoillamme eri polkuja. Erityisen hyvää ensi vuotta ja olkoot myös uudet pasaatituulet meidän molempien elämissä suotuisia.

Melankolisen ja yksinäisen ajan jälkeen tänään päättyvä vuosi on pursunnut onnea ja hyviä hetkiä sekä on ensimmäinen Morakotin kanssa. Ensin kolme kuukautta Phatthalungissa hänen ja vähän minunkin Thaikodissa, sitten kolme kuukautta yksin Merikonttikodissa ja taas kolme kuukautta Morakotin kanssa Jokilaaksossa minun ja vähän Tatankin Suomikodissa. Vuoden viimeiseksi kolmeksi kuukaudeksi matkasimme yhdessä takaisin Phatthalungiin, jossa otamme ensi yönä uuden vuoden avosylin vastaan. 

Suomessa ollessaan Tata poimi harvase päivä mustikoita. Tätä todella kovaa työtä hieman sponsoroin, jotta Morakot sai 50 000 kilometriä ajetun skootterinsa vihreän kirjan takaisin rahanlainaajilta. Pistin myös koko ajan eläkkeestäni hieman sivuun, mutten puhunut mitään ajatuksistani saada jollakin keinolla Tatalle uusi pyörä. 

Monena aamuna olin nimittäin salaa seurannut epätoivoisia yrityksiä saada jalkakäynnisteinen ja -vaihteinen, vanha pyörä käyntiin. Joskus istahtaen kiukkuisena kotipihan kivipenkille hiljaa sadatellen, kerätäkseen jalkoihinsa uutta voimaa. Välillä Morakot käveli tien yli kaupalle pyytämään polkuvoimaa naapurin mieheltä. Silloin säälin häntä samalla ihaillen sisua ja sinnikkyyttä.

Mutta niin minun kuin useimpien muidenkin rahavarat ovat rajalliset, joten on tehtävä kompromisseja. Niinpä eräänä päivänä ehdotin, että jos hän ei tule ensi kesänä Suomeen, autan häntä saamaan vanhan pyörän tilalle uuden skootterin.

Oikeastaan jo etukäteen tiesin Tatan innostuvan, koska hän oli viime kesänä saanut maistaa kuinka kovaa työtä on mustikanpoiminta marjojen siivouksineen. Työpäiville tuli pituutta 15 tuntia, kun hän Jokilaakson kodassa siivosi marjoja aamuyöhän saakka pienen tuikun valossa, jotta sai ne seuraavaksi aamuksi myytäväksi. 

Yhtä vaikea kuin hänen on joskus myöntää olevansa väärässä, on näyttää iloaan, hyvää mieltä tai peräti onnellisuuttaan. Minä, joka inhoan saivartelijan maineeseen saakka rivien välistä lukemista, olen joutunut hyväksymään ja opettelemaan sen taidon voidakseni jakaa hänen hyvän mielen hetkiään. 

Kerron esimerkin. Kun olimme hankkineet Honda Giornon etäavaimella, sähkökäynnistyksellä ja ilman vaihteita, kysyin Tatalta ensimmäisten ajoharjotteluiden jälkeen, että oletko onnellinen? Ilon ilmaisua odottaessani sain vastaukseksi, että "I don't know, becouse I can not drive" - en tiedä, koska en osaa ajaa.

Mutta kun yö tuli, Tata herätti minut, sillä hän oli yöllä istunut yksin ulkona, tähtitaivaan alla ihailemassa pyöräänsä. Herättämisen syy oli mittaristossa vilkkuva, punainen, pieni led-valo. Hän oli päätellyt moottoriöljyn olevan loppu, koska oli nähnyt liikkeessä myyjän kaatavan pullosta polttoainetta, muttei laitettavan öljyä. Näytettyäni PeeCeeX:n samantapaisen valon, sain selitettyä sen olevan varkaudenestojärjestelmän merkkivalon, jonka vuoksi akku ei hevin tyhjene, joka olikin seuraava kysymys ja pelko. 

Tänä aamuna Morakot kävi ensi kerran omin nokkineen hakemassa uudella Hondallaan jotain ruokapöytään. Tullessaan pihaan nauravin suin, hän kertoi antaneensa mustikanlehtien väriselle pyörälle nimeksi Blueberry, koska sai sen osaltaan marjanpoiminnan ansoista. Kova työ suomalaisessa metsässä ja Jokilaakson kodassa oli saanut uuden arvon.

Kirkollisvero

Yleisimmiksi kirkosta eroamisen syiksi suomalaiset ilmoittavat kirkon jäsenyyden kokemisen merkityksettömäksi, vähäisen tai puuttuvan uskon ja itse kirkollisveron. Hervannan Sanomat selvitti, mihin kirkollisveroa käytetään. Kysymyksiin vastasi yhtymäjohtaja Tapani Rantala Tampereen seurakuntayhtymästä.

Rantala kertoo, että kirkollisverolla mahdollistetaan seurakuntien toiminta, kuten jumalanpalvelukset, kasteet, rippikoulut, vihkimiset, hautajaiset, kirkkomusiikkityö, laaja työ lasten, nuorten ja kaiken ikäisten parissa, diakoniatyö, perheneuvonta ja esimerkiksi sairaalasielunhoito.

- Verovaroin ylläpidetään myös kirkkorakennuksia, jotka ovat kaikille avoimia hiljentymispaikkoja ja puhuttelevia arkkitehtuuriluomuksia, pohtii Rantala.

Syy erota kirkosta vuoden viimeisinä päivinä saattaa olla verokikkailu. Jos henkilö eroaa kirkosta ennen vuoden loppua, hänen ei tarvitse maksaa kirkollisveroa seuraavana vuonna, vaikka hän liittyisi kirkkoon uudelleen heti tammikuun ensimmäinen päivä.

Monesti kirkkojen ympärillä on myös hyvin hoidettuja hautausmaita, jotka ovat itselleni sijainnista riippumatta tärkeitä itsetutkiskelun paikkoja ja linkkejä henkilökohtaiseen menneisyyteen. Mutta en halua olla enkä kulkea kirkkomailla kuokkavieraana, vaan maksan kirkollisveron mielelläni.

Näillä näkymin en tule haudatuksi tuhkana tai muutenkaan seurakuntani maille, vaikka siellä on varattu paikka. Vaan olemme tehneet loppusijoituspaikan Jokilaaksoon, Ison kiven juurelle. Ajatus on matkan varrella avioeron myötä kärsinyt kolhuja, mutta messinkilaatankin mukaan vieressä on paikka Päivikselle.

Maksan kirkollisveroa eläkkeestäni 30-40 euroa kuukaudessa, jolle toki olisi käyttöä muuallakin. Mutta niin olisi ollut oluihin ja savukkeisiin käyttämilläni rahoillakin, joten se siitä. Minulle kirkollisvero on nimenomaan tunne-elämäni sijoitus tuonpuoleiseen.

Joskus olen ajatellut hautajaisia, jossa arkunkantajatkin ovat kirkon verovaroin seurakunnan puolesta. Kun ei ole ainuttakaan ystävää tai hyvästien jättäjää, on siinä jotain äärettömän yksinäistä ja surullista, joka voi olla omakin osani. Miksi esimerkiksi veljeni ja poikani, jotka eivät halua eläessäänkään pitää yhteyttä, tulisivat haudalle sanomaan hyvää matkaa tai tervemenoa? Eikä sitäkään voi vielä kukaan tietää, vaikka viime sanoinani huutaisin maailmalle: "Nahkurin orsilla tavataan."

Sanonta on levinnyt laajalti Länsi-Eurooppaan ja sitä käytetäänkin muun muassa hirtehisenä hyvästelynä. Se tarkoittaa, että kuolema korjaa erottelematta. Eli me kaikki lopulta olemme tasa-arvoisesti nahkurin orsilla.

Lipponen käytti sanontaa eduskunnassa vastatessaan kansanedustaja Mauri Pekkarisen kysymykseen, kertoiko toinen valtiovarainministeri Arja Alho Suomen Erm-tavoitteet etukäteen ulkomaille. Lipposelle sanonta tarttui hänen ollessa pääministeri Mauno Koiviston poliittisena sihteerinä 1979-1982. Hän tykästyi esimiehensä huumoriin ja hänen murjaisuihinsa.

Mitä kaikkea mahdankaan syödä tietämättäni

Jokunen aika sitten kirjoitin vaatimattoman ja täkäläisittäin tyypillisen aamun kantapaikkani antimista Thaimaan Phatthalungissa. Kerroin tunnistavani kymmenestä sortista varmuudella yhden ja epävarmuudella toisen, joista kasvisvoittoisessa pöydässä kumpikaan ei ole kasvis eikä vihannes. Vai onko se sama asia? Eivätkä ne kyllä ole hedelmiä, marjoja tai juureksiakaan. 

Epävarmaksi tunnistamaani otan kaksi, tikun nokassa hiilillä paistettua palaa, jotka ovat saaneet minulta nimen "tuu muu". Siksi koska luulin syöväni nautaeläintä, mutta taitavatkin olla ei joulu-, vaan jotain muuta possua. 

Kananmunista olin varma, mutta eilen selvisi, että siipiveikottaren tuotoksissakin olin väärässä, kun emäntä toi pöytään nähtäväksi kananmunia, lentokyvyttömän ankan pienempien munien rinnalle.

Niiden laumoja, parvia tai joukkoja olenkin jonkun kerran ihmetellyt vetisillä riisipelloilla ja välillä betoni- tai asfalttiteiden täydeltä. Että miten mahtavat pysyä ruodussa ilman aitauksia? Vaikka eivät lentotaidottomina taida kovin pitkälle pötkiä. En tiedä sitä vieläkään, kun lähes kaikkitietävältä somelta ei vastausta herunut.

Samassa huomasin yllättäen, etten tiedä ankoista juuri mitään. Missä ovat ankanmunat, minne parhaimmillaan ehkä kerran päivässä ne pyöräyttävät? Entä tarkoitetaanko ankalla rouvaa vai herraa tai molempia, kun kanalassakin on kukko ja kanat sekä tipuja, jos eivät ole päätyneet ennen syntymää minun tai muiden suihin?

Piirroksissa ankat Iines ja Aku, kuten veljenpojatkin, Tupu, Hupu ja Lupu näyttävät suht samannäköisiltä. Ne kyllä erottaa helposti aina onnekkaasta eri heimojen Hannu Hanhesta ja Repe Sorsasta, puhumattakaan Kelju K. Kojootin jahtaamasta Maantitiekiitäjästä. Piirtäjä sai muuten aikoinaan innoituksensa Kelju K. Kojootin animaatiohahmoon Mark Twainin kirjasta Koiranelämää. 

Onnetonta ja onnellista elämää

Muun muassa tämän kirjoituksen vuoksi herra X siirtyi lukuisten varoitusten jälkeen näin aluksi kolmeksi päiväksi muille foorumeille: "Isänmaallinen armeijan käynyt suomalainen mies, jolla on thaivaimo, jätettiin kuolemaan Bangkokin lentoasemalle kuolemaan, maksettu lentolippu kädessään, kun Finnairin homostuertit eivät suostuneet ottamaan al-kohol sairasta heteromiestä koneeseen. Homopekka kävi hakemassa Al- hol leiriltä terroristien huorat ja äpärät yksityiskoneella Suomeen. Boikotoikaa Finnairia."

Jatkoa tyhjänlänkyttäjän karanteeniin varmasti seuraa, sillä en usko alkuunkaan, että tavat muuttuvat. Useammilla ylläpitämilläni Facebook-sivuilla siedän paljon, mutten määrättömästi henkilökohtaisuuksiin meneviä loukkauksia. Tekstinpätkässä liikaa oli haukkua ventovieraita suomalaisäitejä huoriksi ja heidän lapsiaan äpäriksi.

Joskus yritän mielikuvitella millaista elämä mahtaa silloin olla, kun ei näe eikä koe muutenkaan missään mitään myönteistä. Sitäkin tässä esimerkkitapauksessa pohdin, kuinkahan auvoista mahtaa olla kyseisen suomalaismiehen vaimon arki?

Yllä olevan esimerkin poimin perustamamme muutaman tuhannet jäsenen "Jomtien Pattaya Beach ja muutakin" Facebook-ryhmän sivuilta, joita kysymysten, arjen sälän ja keskustelun lisäksi muutamat yritykset käyttävät mainoskanavanaan.

Ryhmän voi sanoa olevan varsin hyvähenkinen, jossa alun mainittu "vähän tai ei ollenkaan herrasmies" sai kyllä kyytiä muiltakin; miksi yhden suvakiksikin haukutun annetaan pilata hyvä ryhmä tai miksi karanteenia tulee vain kolmeksi päiväksi.

Sitä en itse ymmärrä miksi tätä oman ja muitten mielen pahoittajaa joku haukkuu suvakiksi, sillä se on pilkkanimi ihmisestä, jota pidetään liian suvaitsevaisena. Suvakki-nimitystä käyttävät sellaiset ihmiset, jotka vastustavat maahanmuuttoa. Heidän mielestään Suomeen ei pitäisi muuttaa ulkomaalaisia. Erityisesti he vastustavat ulkomaalaisia, jotka tulevat maista, joissa on paljon islamin uskoisia ihmisiä.

Oikeastaan mainitsemassani Facebook-ryhmässä kuohuttaa vain kaksi vakioasiaa. 

Toinen on koirat, joilla ei Suomen tapaan ole kahleita tai muitakaan riimuja kulkiessaan. Talutushihnassa ei näe kuin ehkä nuorella thainaisella farangimiehen hankkiman perhos- tai vastaavan seurakoiran ja lemmikin. 

Kun koirat kulkevat vapaana, ei ole helppoa erottaa mitkä asuvat kadulla, tyhjillä tonteilla tai metsiköissä ja mitkä ihmisten kodeissa. Jos ja kun turistin kävelysauvalla tai bambukepillä peloittelema ja ihmistä vihaamaan opetettu eläin sitten tarttuu jalkamiestä tai -naista pohkeesta, on satavarma, ettei koiraa omista kukaan. Mutta kun 70-vuotias, teini-ikäinen suomalaismies ajaa koiran päälle mopediksi kuvittelemallaan skootterilla, saattaa maan kanta-asukkaalla ollakin yht'äkkiä viisi omistajaa, joista jokainen vaatii käsi ojossa satoja bahteja korvausta.

Oma vaihtoehtoni on kulkukoirien lahjontapussi, josta jaan päivittäin makupaloja. Joistakin änkyräpalautteista kylläkin voisi tehdä päätelmän, että ruokin kaikki Thaimaan koirat.

Joskus maistiasten sijaan ruokinkin, sillä viikko, pari sitten löysin läheiseltä risubaarilta äitikoiran roikkuvine, täysine tisuineen kerjäämästä ruokaa. Siitä päättelin jossain olevan koiralapsetkin. Muutaman päivän kuluttua löysinkin temppelialueen kauimmaisen vajan, pimeimmästä nurkasta uikuttavat pennut, joista yksi oli jo kuollut.

Mutta neljää ruokin. Toissapäivänä huomasin, että temppelin väki oli tuonut ne ehkä juuri sen ansiosta niin sanotusti ihmisten ilmoille. Tuli hyvä mieli, kun äitikoirakin aloitti uudelleen pentujensa ruokkimisen. 

Toinen intohimoihinsa havahtunut ryhmä onkin nämä reippaasti keski-iän ylittäneet, kaltaiseni papparaiset. Joista osa kuvittelee ajavansa suomalaisittain edelleen mopoillaan Thaimaassa ehkä henkisesti teini-ikään juuttuneina. Heitä väärine termeineen ei oikealle tielle ojenna Thaimaan laki eivätkä keskustelupalstoilla tai Autoliitosta kansainvälistä mopokorttia kyselevät heimoveljet, jotka tämän vuoksi luulevat Thaimaassakin olevan mopoja kotimaan tapaan.

Joulukuusi

Aamun ajankuluksi poimin hieman joulukuusen tai -puun historiaa, joka näyttää jakavan mielipiteitä. Perinteen omijoitakin on monessa suunnassa. Tallinnan mukaan ensimmäinen julkinen joulukuusi oli heillä jo vuonna 1441. Riikalaisten arkistolähteiden mukaan joulukuusi olisi kotoisin Latviasta, jonne Mustapäiden veljeskunta toi sen vuonna 1510. Eräs tarina kertoo tavan olevan peräisin 1500-luvun Saksasta, nykyisen Strasbourgin alueelta.

Luultavimmin joulupuun pystytys on tätäkin vanhempaa. Kuuset olivat aluksi pieniä ja niitä ripustettiin kattoon tai pidettiin pöydillä. Koristelu alkoi 1600-luvun alussa ja kynttilöitä alettiin käyttää 1600-luvun lopulla. Saksasta joulukuusi levisi Englantiin ja Pohjoismaiden aatelisten keskuuteen 1800-luvulla.

Perinne saapui Suomeen ensin 1800-luvulla säätyläiskoteihin, sitten talonpoikaisiin tupiin 1870- ja 1880-lukujen tienoilla. Joulukuusi yleistyi kuitenkin vasta 1900-luvun alussa. Sitä edisti vanhan kansan tapa laittaa koristeeksi juhannus-, nimipäivä- ja hääkuusia, joskin lähinnä ulos.

Kristittyjen tapana on ollut iät ja ajat omia omiin tarkoituksiinsa maallisia juhlapäiviä, -tapoja ja perinteitä, joten joulukuusikin on alun perin lähtöisin pakanajuhlista. Se viittaa myös paratiisin elämänpuuhun ja on lujuuden, uskollisuuden sekä kukoistuksen vertauskuva.

Kuusi vakiintui suomalaiskotien joulukoristeeksi 1800-luvun lopulla. Aikoinaan joulupuun ei tarvinnut ollakaan vain kuusi vaan tarkoitukseen sopivat muutkin ikivihreät puut, kuten mänty tai kataja.

Ensimmäinen tieto joulukuusesta Suomessa on vuodelta 1829, jolloin paroni von Klinckowströmin joulujuhlassa oli peräti kahdeksan kuusta ja niistä yhden takana piilossa posetiivinsoittaja.

Merkittävä joulukuusiperinteen levittäjä Suomessa oli 1863 perustettu, suomenkielisiä kansakoulunopettajia kouluttanut Jyväskylän seminaari, jossa alettiin pitää joulun alla omia kuusijuhlia. Tapa levisi sitten seminaarista valmistuneiden opettajien mukana ympäri maata ja koristeita askartelivat aluksi koululaiset opettajiensa johdolla.

Omaanikin joulukuuseen liittyy myös perinne, jonka voisi kiteyttää niin, että joulu ei tunnu miltään, ellei kuusi ole varastettu. En muista ainuttakaan, että olisin sellaisen ostanut, vaan olen aina hankkinut sen enemmän tai vähemmän omine lupineni. Poikkeuksen ovat tehneet myöhemmin joulukotini valloittaneet muovikuuset, jollainen meillä on tämäkin vuonna. Niitä en ole anastanut koskaan.

Ne ovat tuoneet uuden mausteen jouluun, sillä metsästä sahattu puu varisi viimeistään loppiaisena siihen malliin, että suunta oli usein saunan kiukaan tulipesä ja joskus takkakin. Tänä jouluna ensimmäisen kerran kuvan muovikuusemme nöpöttää Thaikotimme pienen pienellä terassilla Nuutinpäivään saakka omana sekä kotikatumme tai -tiemme kulkijoiden ilona ja ihmetyksenä.

Ongelmansa kullakin

Toukokuussa 2022 ystäväni sai massiivisen sydänkohtauksen Suwarnabhumin kansainvälisellä lentokentällä. Saman vuoden kesäkuusta lähtien hän on ollut Pattayalla hoitolaitoksessa. Moni teki voitavansa, jotta olisimme saaneet hänet Suomeen, sillä vakuutusyhtiö ei suostunut maksamaan matkaa kotimaahan lääkärin edellyttämällä tavalla.

Itse käytin kaikki vuosikymmenten aikana hankkimani suhteet ulkoministeriötä myöten. Paras saavutus oli yksi ja vain yksi kansanedustaja, joka vastasi soittopyyntööni, mutta siinä kaikki. Joten Markku vietti nyt toisen joulun hoito- tai hoivakodissa, jossa hän ei edes pysty pyytämään apua. 

Mutta ystäväni ei ole ainut ulkomaille jumiin jäänyt suomalainen, vaan jouluksi Meksikoon jäi kai 300, joukossa myös hyvinvointivalmentaja Manninen, joka on huutanut apua senkin edestä ja parkunut tuskaansa muun muassa pitkin aamuisin ilmestyviä iltapaivälehtiä. 

– Kuka tämän kaiken korvaa ja kuka ottaa vastuun näistä neljästä päivästä? Minkälaisen reklamaation tästä voi tehdä Tuille?

– Ymmärrän muutaman tunnin tai jopa vuorokauden myöhästymisen. Mutta tämä neljä päivää ei mene millään mun järkeen nykyaikana. Koneen pystyisi varmasti järjestämään vuorokaudessa tänne. Mutta miksi sitä ei ole tehty? Mun mielestä ulkoministeriön kuuluisi ottaa kantaa tähän asiaan. Ja ulkoministeriön olisi kuulunut hoitaa kone tänne ja lennättää meidät kotiin.

MTV Uutiset tavoitti ulkoministeriön viestinnän joulupäivän iltana.

– Niin kauan kuin kaupalliset yhteydet ylipäätään toimivat, kyseessä on asiakkaiden ja matkanjärjestäjän välinen asia. Ulkoministeriö ei tällaisissa tapauksissa ryhdy toimenpiteisiin. Ulkoministeriö ei ylipäätään ryhdy toimenpiteisiin, ellei kyse ole todellisesta hätä- tai kriisitilanteesta, kommentoi viestintäpäivystäjä Vilma Sorri sähköpostitse. 

Manninen sen sijaan jatkaa, että joutui jopa perumaan tapaninpäivän sadan hengen ja tuhansien eurojen arvoisen yksityistilaisuuden.

Tuohtumusta lisäsi, kun lentoyhtiö ei ollut halukas maksamaan 650 dollaria yöltä maksavaa hotellia, vaan edullisemman vaihtoehdon 100 kilometrin päästä.

Mielessäni ajattelin, että hyvinvointivalmennuksen sijaan Manninen olisi tarvinnut sparrausta pahoinvointiin. Sitä olisi voinut saada aivan ilmaiseksi menemällä meksikolaisen sairaalan vuodeosastolle viemään joulutervehdyksen heille, jotka eivät pääse edes vuoteesta ylös kuin viimeisenä päivänä jalat edellä.

Sitten häpesin omaa, eilistä blogiani, kun kirjoitin, etten saanut joulutervehdystä heiltä joilta toivoin ja salaa odotinkin. Ehkä en silti pärjää marmatusmittarillani Manniselle, joka pääsee kulkemaan 10 000 kilometriä Meksikoon, muttei siellä enää 100 kilometriä lentoyhtiön laskuun toiseen hotelliin.

Tänä aamuna luin, että paluulento Meksikosta Suomeen on viimein järjestynyt. Joka tosin sekin on aiheuttanut lisää tuskaa ja ongelmia, sillä koneessa ei ole kuin turistiluokka eikä ehkä ruokatarjoiluakaan. 

Pääasia, että tuntuu

Aikoinaan join paljon ja etsin sekä koin tunteita. Oli sama sainko lopputilin tai uuden työpaikan, joka tunteeseen piti juoda. Kunnes viimein piti juoda, kun ei muuten tuntunut miltään. Sitten aloin ajatella järjellä, tullen lopputulokseen, että vain siinä tapauksessa, jos tahdon kuolla ennen aikojani, olen oikealla tiellä.

Mutten halunnut kuolla, joten järkisyistä lopetin juomisen ja tunne ensin elämisen, koska se vei aina uudelleen pullon ääreen. Jonne eivät hukkuneet murheet eivätkä löytyneet ilot. Vuosia elin järki edellä ja opettelin käsittelemään tunteitani ilman niiden muuttamista kemiallisilla aineilla toisenlaiseksi. 

Kunnes viimein opin itkemään läheisteni haudalla ilman päihteitä ja iloitsemaan sekä suremaan aidosti, kuten päivät kohdalleni tulivat ja ne koin. Mutta vain pieni osa nuorista tai aikuisista osaa tai edes haluaa elää ilman alkoholia, joten kuulun vähemmistöön. Josta enemmistö sanoo, että koska en voi juoda kuten he, joudun olemaan kokonaan ilman.

Heiltä on aivan turha kysyä "kuinka niin joudun tai täytyy?" Sillä he ovat oman totuutensa vankeja, jossa sinisellä liekillä palava neste kuuluu ihmisen sisään. Maailmaan ei silloin mahdu, että päihteetön elämä voi olla vähintääkin yhtä oikea vaihtoehto kuin enemmän tai vähemmän kohtuukäyttö. Parhaimmat perustelevat juomistaan, että kännääväthän tilhitkin pihlajamarjojen kanssa sekä omalla laillaan jokien ja järvien ruutanatkin.

Kun viimein olen oppinut elämään vahvasti tunteella ilman, että se vie juomakentälle, siitä en luovu. Järjellä on monesti sijaa elämässäni vain siteeksi, jota on mukana, jos sille on tilaa.

Jäädessäni työelämästä pois, jäi sinne monia, jotka tuntuivat ystäviltä, joina heitä myös pidin. Sanon heitä nykyään mandaattiystäviksi. Vuosi vuodelta ovat myös puhelut vähentyneet, kuten Suomessa moni muukin henkilökohtainen yhteydenpito. Kai moni viittaa sille kintaalla tai elämä jatkuu eläkkeelläkin niin hektisenä, jottei sillä ole väliä tai ei huomaa koko asiaa.

Tänä jouluna päätin, että ensi kertaa en ole itse aktiivinen tervehdysten lähettäjänä. Ajattelin katsoa kuinka moni lähettää henkilökohtaisen joulun toivotuksen minulle. Jos joku on lähettänyt peräti perinteisen kortin, näen sen maaliskuussa, kun palaan Suomeen. Luulen, ettei kukaan tai niille on käynyt samoin kuin Thaiosoitteeseeni lähettämilleni korteille, jotka eivät koskaan saapuneet perille.

Vaikka minulla on Morakot, tai juuri sen vuoksi, minun on äärimmäisen helppo ymmärtää yksinäisyyttä ja ihmisiä, joilla joulunaikaankaan ei ole ketään. Ei ihmisen, ei kortin eikä chatviestin vertaa.

Vahvasti tunteella elävänä sain mitä tilasinkin. Syvälle sisälle menevää yksinäisyyttä, hiljaisuutta, hylkäämisen tunteita ja pettymyksiä heiltä, joille toivoin olevani sähköisen sanan arvoinen. Ehkä on aika inventoida tätäkin, etten enää tuppautuisi kenenkään luo joulutervehdyksinäkään, jos ei tykätä tai en ole edes sanan väärti. 

Mutta ilman Tataakaan en olisi ollut aivan yksin. Sillä sinä, joka laitoit joulutervehdyksen ja nukuit ehkä sen vuoksi jouluyön unessa kanssani teltassa, olit jotain sellaista mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Kiitos sinulle siitä.

Siiri Angervon ja Kustin joulutarina

Sydämessäni suurin sija on lapsilla, vanhuksilla sekä kodittomilla. jotka kantavat kaiken mukanaan ja eläimillä. Heidän keskuudessa sieluni on hyvä olla. 

Joululahjana pyydän, että tänään joku tuntematon saisi meiltä tuokion ja lämpimän sanan tai parikin yksinäiseen jouluunsa. 

20 vuotta sitten kirjoittamani, jo perinteeksi tulleen rakkaus- ja joulutarinan myötä toivotan kaiken anteeksiantavaa joulumieltä jokaiselle. 

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi hän, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäisin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti katsoi tuimasti ja sanoi, että en varmasti tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voinut käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämäkin on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.

Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn hengellisessä kodissani hoitamassa  sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja jatkan, että kaiken uhalla jatkan, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on myös lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.

Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Joululaulujen sanat merkitsevät minulle paljon

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Järven aalto jäätynyt, talvipakkasessa. Varpunen pienoinen, syönyt on kesäeinehen.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta. "Tule varpu riemulla, ota siemen multa!

Joulu on koditon, varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa!"

Tytön luo nyt riemuiten, lensi varpukulta. "Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta. Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. En mä ole lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta."

Morakotin ja vähän minunkin pihapiirissä asuu monta pikkuvarpusperhettä. Niiden sirkutusta kuunnellessani ja elämää seuratessani, joskus kyynelsilminkin ajattelen pikkusiskoani, joka myös on enkeleitten maassa. Että toisiko ilmastointilaitteen päällä asuva pikkulintu tervehdyksen myös Irmeliltä. Sitten käsitän, että on jo monesti tuonutkin, mutten ole ymmärtänyt sitä.

Varpunen jouluaamuna on Zacharias Topeliuksen runo vuodelta 1859. Hänen sanotaan olevan Suomen luonnonsuojelun uraauurtajia ja saman miehen käsialaa onkin myös Sylvian joululaulu. 

Sylvia eli mustapääkerttu on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa, Italiassa. Laulussa mainitaan ”häkki mi sulkee mun sirkuttajain”, joka tarkoittaa häkkiä, johon laulun minä eli kerttunen on suljettu silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan lentämään suoraan pyydystäjien verkkoon. Sen jälkeen niiltä otetaan kieli herkuttelijoiden syötäväksi. Topelius vastusti tätä julmaa verkkopyyntiä.

Laulujen sanat merkitsevät minulle paljon. Elän niiden myötä muistojani, tätä päivää ja unelmiani. Mutta vain yksi "uuden ajan joululaulu" on onnistunut löytämään tiensä sydämeeni. 

"On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen. 

Ja sanaton on sydämeni kieli.

Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen.

Ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.

On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin.

Se ajatukset joulun tuntuun virittymään saa, kuin harras sävel sisälläni soisi...."

Kappale syntyi levy-yhtiön toimistolla marraskuussa 1988, kun sanoittaja ja yhtiön pomo Vexi Salmi huomasi, että Vesa-Matti Loirin tekeillä olleelta joululevyltä puuttui vielä yksi kappale. Salmi rustasi kiireesti tekstin ja vei sen viereisessä huoneessa istuneelle säveltäjä Kassu Haloselle. Vexi antoi ohjeeksi, että mieluiten Bachia kunnioittaen fuugatyyppisesti.

Halonen luki Salmen tekstin kolme kertaa ja hänen päässään alkoi soida. Kassu napsautti mankan nauhoittamaan ja lauloi kappaleen läpi, eikä nauhoitusta tarvinnut katkaista kertaakaan. Taustaksi hän soitti syntikkaa.

Kun sanat tehnyt Salmi palasi huoneeseen muuttaakseen tekstistä muutaman sanan, Kassu soitti kappaleen. Vexi totesi, että mitään muutoksia ei tarvita ja kappale on valmis virsikirjaan. Koko hommaan ei kulunut puoltakaan tuntia. Kappale äänitettiin seuraavana päivänä, jolloin Loiri lauloi joululaulun purkkiin yhdellä ainoalla otolla.