Vielä lisää viime vuodestani

Tapanani on inhimillistää eläimiä ja joskus tavaroitakin kuin niillä olisi sielu, kuten pikkutytön räsynukella tai Barbiella. Siksi voin ajatella, että minulla oli viime vuonna kaksi uutta parisuhdetta täyttämässä entisten jättämää ammottavaa aukkoa. Ykköspaikalle sydämeeni, monelle läpipääsemättömän ja lapsenmielisen mielikuvitusryteikön läpi taisteli tiensä Morakot. Luulen, että alun sovitteluiden ja hiomisten jälkeen omassa lokerossaan sydämessäni on Tatalla varsin kelvollista ja turvallista olla.

Toinen parisuhteeni on äitini syntymäkunnan naapurista Oulusta matkannut hopeanharmaa vanharouva Avensis, jonka makuuhuoneessa vietin useamman yön. Hyvä oli nukkua lämmityslaitteen huristessa tarvittaessa kotoisasti kylminä kevään ja alkukesän öinä.

Oulussakin käytiin, sillä en ollut koskaan edes nähnyt äitini vanhempien hautoja. Siinä minua jeesasi vaimonsa kanssa ikäiseni Martti-serkku, jota en vastaavasti ollut nähnyt kuin lapsena. Oli mukava tavata ja yöpyä vanharouvan vuoteessa suljetun Kylpylä Edenin pihamaalla, Pohjanlahden rannalla.

Matkatessani kohti etelää, poimin matkalta Temmeksestä aiemmankin vierailukohteeni, maalari Seppo Similän taiteilijakodin. Pidän maailmassa eniten hänen tauluistaan, joita löytyy nimellä katsottavaksi netistäkin.

Mutta ei ollut ainakin ennen amerikanautollaan ajava taiteilija kotona. Vaan taloa ja pihapiiriä piti silmällä aasinkokoinen eläin. Siitä huolimatta avasin suljetun rautaportin ja kävelin verkkaisesti pihaan koiran seuratessa tarkkana olisiko tuosta kenties suupalaksi. Istuin puuportaille kaivaen taskustani mukanani kulkevan kulku- ja muidenkin koirien lahjontapussin puhellen samalla kotimiehelle asiaani. Jättiläinen söi kaikki makupalat kuola suupielistä valuen ja kuunnellen tarkkaavaisena, kun kehuin myös isännän taidetta. Jälleen kerran huomasin kuinka mukava ja joskus terveydellekin hyväksi on kertoa tarinoita ymmärtäville eläimille.

Matkalla tapasin siellä täällä mukavia sukulaisia ja rannikon ystäviäni, jotka ravitsivat minua ja pitivät muutenkin loistavaa huolta yösijoineen. He kaikki ovat tarinan arvoisia, jotka valmistuvat kuin vuosikertaviini kellarissa sieluni sopukoissa. Ehkä niidenkin aika on joskus julkisuudessa.

Mutta kyllä viime kesän ehdoton helmi oli Morakot alias Tata, joka poimi ja siivosi Merikonttikodin lisäksi mustikoita osan kolmesta kuukaudesta lähes yötä päivää. Samaan jobiin vain harva suomalainen ryhtyy, sillä me olemme tehneet liian helpoksi itsellemme ja vähän muillekin ilman tiukkaakin paikkaa mennä viranomaisten juttusille. Sanomaan, että tarvitsen rahaa harrastuksiin ja ainakin kenkiin sekä uuteen talvitakkiin. Varsinkin, jos en saa maksumääräystä hoito- tai hoivakotiin milloin minkäkin vaivan, mutta etupäässä päihteiden vuoksi.

Viime vuoden ykkösjuttu oli siis Tata ja vuosi hänen kanssaan etänä sekä lähekkäin. Mutta mahtui mieluisaan vuoteen paljon muutakin. Vaikka hyvin monet tai lähes kaikki entiset kaverini ovat kadonneet elämästäni tavalla tai toisella, uusiakin löytyi.

Yksi oli aamu-uintien yhteydessä oivaltamani Kahvila Hyrylä, jossa kukonlaulun jälkeen istuu kourallinen tai pari ikäisiäni miehiä parantamassa mieliä ja maailmaa. Tämä mainioiden miesten joukko on saanut osuvan nimen, Munallisten Marttakerho.

Eräs heistä viettää talvia Brasiliassa ja toinen kahvilan kulmilla. Erityisesti ilahduin löytäessäni yhteisen tartuntapinnan menneisyydestä. Jos ei muuta, niin joku pelasi samassa ringissä sököä kanssani Bostonin tupakkatehtaalla ruokatunnilla yli puolivuosisataa sitten tai jonkun äiti oli vielä aiemmin äitini työtoveri Hyrylän Elannossa, jonka yläkerran pienessä huoneessa minut on laitettu alulle.