Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 5. toukokuuta 2015

Ho hoi, kolmas sektori, missä olet ja minne menet?

jormas. Sininauhaliiton johtaja Aarne Kiviniemi kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla "Sote-uudistuksesta pitäisi vihdoin päättää" http://www.hs.fi/mielipide/a1430622281038.

Piti lukea kirjoitus pariin kertaan. Kun sisältö ei silti auennut, yritin lukea rivien välistä. Että mitähän tässä yritetään sanoa. Epäonnistuin senkin kanssa. Tai sitten kirjoituksen tarkoitus onkin jokin aivan muu kuin minkä ensivaikutelman kirjoituksesta saa. Tätä mahdollista tarkoitusta en lähde julkisesti arvelemaan.

Olen tehnyt pitkän päivätyön Sininauhakonsernissa muun muassa Sininauha Oy:n ja Sininauhasäätiön toimitusjohtajana sekä Sininauhaliiton puheenjohtajana http://www.sna.fi/. Yhtä aikaisesti toimin Sininauhasäätiön useissa yksiköissä asuen sosiaalisena talonmiehenä, joten konsernin sisällä kokemusta kertyi mittavasti ja monipuolisesti. Puhdasta asiakastyötäkin siis. Aivan oma lukunsa oli olla samoissa tehtävissä http://www.jklkl.fi/.

Vaikka palkkatyö on kaikilta osin taakse jäänyttä elämää, tilipussin puuttuminen ei ole vienyt kutsumustani. Sen syntyjuuret lienevät ajalta, jolloin olin itsekin päihdehuollon asiakas. Joten minkä seepra tai tiikeri raidoilleen voi? Ja pitäisikö edes voida? Joka tapauksessa kutsumuksesta tämän kirjoitin.

Kiviniemi kirjoittaa, että huono päätös on parempi kuin päättämättä jättäminen. Jos joku on palveluille, kuten monelle muullekin asialle myrkkyä, niin se on nimenomaan huono tai väärä päätös, sillä sen kanssa joutuu usein elämään monta vuosikymmentä. Pitää myös muistaa, että emme ole suinkaan soten vuoksi palveluttomassa tilassa, vaan palveluja ihmisten tarpeisiin tuotetaan koko ajan.

Kirjoituksessa sanotaan, että energiaa on mennyt kuntien työntekijöiden ja eri toimijoiden asemasta vääntämiseen. Näin varmasti onkin, mutta tämä kuuluu demokratiaan edunvalvojineen. Väittämä, että heikoimmassa asemassa olevan kansalaisen ääni olisi jäänyt tämän jalkoihin, ei silti pidä paikkaansa. Sillä heilläkin on edunvalvojansa kunnallisine oikeusavustajineen, valitusoikeuksineen ja luottamushenkilöineen. Sitä paitsi päihdehuollon asiakkaan ja asunnottoman tarvitsemat peruspalvelut on kirjoitettu lakeihin jo paljon ennen sote-uudistusta. Eivätkä ne ole toteutuneet erityisen hyvin aiemminkaan.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoitteena on kuitenkin iät ja ajat ollut laadukkaat palvelut. Palvelut, joita ihminen tarvitsee, eivät ole koskaan olleet eivätkä tule koskaan olemaankaan yhdenvertaisia. Jollakin on mahdollisuus ostaa syöpähoitoa yksityiseltä sairaalalta Sveitsissä ja toisella ei. Useamman pitää tyytyä suomalaisen hyvinvointijärjestelmän tuottamiin, sinällään hyvinkin laadukkaisiin palveluihin. Ja sitä paitsi valinnassa ei ole aina edes kyse laadusta. Joku ei voi mennä mielestään syystä tai toisesta kunnalliseen terveyskeskukseen ja joku alkoholisti ei voi mennä oman pakkakunnan vertaistukiryhmään, kun kaikki tuntevat hänet siellä. Tunnettavuus vastaavasti ei häiritse lainkaan paikallisessa Alkossa tai seutukunnan kuppilassa.

Avun tarvitsija, jonka itsetunto ja ihmisenä olemisen oikeus on pakkasella, ei ole vahvimmillaan etsiessään oikeutusta saada palveluja. Yhteiskunnan laidalle joutunut avun tarvitsija tarvitseekin usein tukea kyetäkseen hakemaan apua. Yleisesti ottaen tehtävään paras mahdollinen ei ole kuitenkaan muodolliset pätevyydet koulutuksen avulla hankkinut palkkatyöntekijä, vaan vertaistuellinen vapaaehtoistyöntekijä.

Omakohtaista kokemusta liiallisesta päihteiden käytöstä ei ikävä kyllä Sininauhakonsernissa enää työntekijälle juuri ansioksi katsota. Tämän osaaminen onkin jälkeeni tulleiden työntekijöiden myötä kadonnut. Joten tältä osin ei Sininauhalla ole jäsenjärjestöilleen tai muulle kentälle juurikaan annettavaa. Kansankielelle käännettynä puuttuu myötäelämisen ja rinnalla kulkemisen taito sekä sen arvostus.

Näitä asioita pitävät kuitenkin oivalla tavalla joidenkin Sininauhan jäsenjärjestöjen lisäksi esillä muun muassa http://www.aa.fi/  ja http://www.a-kiltojenliitto.fi/, mutta myös http://www.helsinkimissio.fi/.

Ehkä eniten metsässä on kirjoituksen väittämä, ettei ole mitään perusteita ajatella, että päättäjä voisi määritellä avun tarpeen paremmin kuin avun tarvitsija. Varsinkin päihdehuollossa on kovin tuttua palvelujen tarvitsijan mielipide siitä tai tästä hoitomuodosta, että ei sovi minulle. Vaikka hän ei ole kyseiseen hoitoon edes tutustunut saati siinä koskaan ollut.

Kun http://www.kalliola.fi/ aikoinaan osaltaan lanseerasi Suomeen 12-askeleen hoitomallin, oli hoitoon tulleista merkittävä osa työpaikoilta hoitoon ohjattuja. Piilopakkoa siis, sillä moni oli hoitoon tullessaan sitä mieltä, että en juo sen enempää kuin muutkaan, mutta pakko oli tulla tai muuten tulee kenkää. Että työtoverit ovat niin osaamattomia ja kateellisia, kun minulla menee siviilissäkin paremmin kuin muilla ja työnikin teen muita paremmin.
Kun samaa porukkaa haastateltiin hoidon päätyttyä, oli lähes kaikilla mieli muuttunut. Hoidon läpikäyneiden mietteet voi tiivistää muutamaan sanaan: "Hyvä oli kun pakotettiin tänne, sillä olin väärässä." Miten tähän esimerkkiin istuu väittämä, että ihminen on aina itse paras palvelun tarpeen määrittäjä?

Se on päihdeongelman osalta totta, että vain omalla diagnoosilla itsestä on riittävästi merkitystä pysyvän muutoksen aikaan saamiseksi. Tämän muutostarpeen kaivaa esiin hyvä työntekijä tai läheinen. Ehkä parhaiten koulunsa käynyt, jolla on omaa kokemusta liiallisesta päihteiden tai huumeiden käytöstä.

Sininauhaliiton jäsenjärjestöistä osa on kyennyt vastaamaan asiakaslähtöisesti ja joustavasti heikossa asemassa olevien ryhmien erityistarpeisiin. Mutta niin ovat monet muutkin eikä se ole siitä kiinni tuottaako vertaistuellista palvelua kolmas sektori, yritys tai kunta. Kaikilla heillä voi olla oma tilansa omakohtaisella kokemuksella ja rinnalla kulkemisella, joita useinkaan ei voi edes korvata palkkatyöllä.

Aatteellisten järjestöjen merkitystä ei ensi sijaisesti maksajan tule ymmärtää toisin, vaikka Kiviniemi niin kirjoittaakin. Vaan aatteellisten järjestöjen tulisi itse ymmärtää tilanteensa avoimessa kilpailutilanteessa toisin.

Kun en enää ole kolmannen sektorin palkkatyöläinen, en asetu virkani vuoksi sokean kanan lailla barrikadeille järjestöjen puolesta. En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut, että yksityisten yritysten tuottamat palvelut olisivat asiakkaiden edun vastaisia. Sillä käytännössä kentälle tulee vain niitä toimijoita, jotka ovat pärjänneet kilpailuissa.

Aatteellisten järjestöjen olisikin syytä pohtia miksi emme pärjänneet kilpailussa. Ehkä tämän on oivaltanut myös Sininauhakonserni, joka  yhtiöitti tuottamansa palvelut Sininauha Oy:hyn. Siellä ei käytännössä enää jäsenjärjestöjen ääni kuulu. Mutta itsehän ovat näin päättäneet ja miksi pitäisi äänen kuuluakaan, jos palvelut ovat asiakkaiden ja maksajan etujen mukaisia ja tarvetta vastaavia.

Kiviniemen kirjoituksessa  kannan kuitenkin huolta yhdestä asiasta ylitse muiden. Valtakunnalliset, politisoituneet raittiusliitot olivat aikoinaan vuosikymmeniä eläneet liikaa itseään varten eikä kehotuksista huolimatta muutosta syntynyt. Joten Raha-automaattiyhdistys veti osin rahoituksensa pois. Se oli hyvä asia, sillä se toi ennalta ehkäisevää päihdetyötä kohti tätä vuosisataa.

Tätä kohtaloa en toivo hengelliselle päihdetyölle enkä kristilliselle keskusliitolle. Hengellinen päihdehoito ei sinällään hoitomuotona yhteiskunnan rahoja eikä ostopalvelusopimuksia tarvitse, sillä vertaistukiryhmään voi mennä ilman killinkiäkään ja lumpiot voi laittaa lattiaan missä tahansa. Uskosta korkeampaan voimaan on moni saanut elämänsä mallilleen ja tämän voisivat kaikki uskoa ja myöntää, vaikkeivat uskoisikaan.

Ei kommentteja: