Elämä on laiffii

jormas: päivis kirjoitti eilen hyvän kirjoituksen elämästä, sen iloista ja murheista sekä rajallisuudesta. Aikoinaan olin sitä mieltä, että tulen koko elämäni pitämään päihdeongelmaa ja sen parissa puuhastelua yhtänä elämäni tukijaloista senkin jälkeen, kun olen lopettanut rahan edestä tekemisen. Tärkeä asia se on minulle edelleen, mutta viimeisen vuoden aikana sen merkitys on painunut taka-alalle. Olen siitä varsin hyvilläni. Tosin itsekkäistä syistä, sillä yhä useammin huomaan ajattelevani päiviksen ja omaa hyvinvointia.

Tein pitkän päivätyön päidenhuollossa kokonaisvaltaisesti myös asuen alan miesten ja naisten keskuudessa erilaisissa yhteisöissä monta kymmentä vuotta. Ajattelin, että vietän kaltaisteni joukossa, yhteisössä myös ehtooni. Ajattelin, että jos Luoja minulle suo, istun muiden joukossa poistamassa päihdeongelmaisen toiseksi suurinta taakkaa ja huolta eli yksinäisyyttä. Mutta toisin kävi. Ajattelin, että olen työelämän päätyttyäkin tarpeellinen ja poistan yksinäisyyttä ja tarpeettomuuttakin asuinyhteisössä myös itseltäni. Mutta kun omien valintojen seurauksena meni maallinen valta, sain huomata todeksi, että "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä".

Jouduin huomaamaan, että niin kauan kuin on tehokas tai mieliksi, on tärkeä. Kun ote kirpoaa, tulee lähtö eikä tehdyistä vuosista saa palkkioksi oikeutta olla ja elää siinä joukossa, jonne katsoo kuuluvansa ja jonka eteen tuli tosiaankin jokunen päivä ja yökin tehtyä. Olikin nurinkurista huomata, että voidakseen pitää kotina palkkatyön jälkeen sitä mitä olin pitänyt monet, monet vuodet, olisi palattava menneisyyteen ja aloitettava juominen. Tämä on ammatillisuuden se osa, jota en ymmärrä lainkaan ja josta olen täysin eri mieltä. Nimittäin se, että kuka hakee osaamisensa ja pätevyytensä oppikirjoista ja -laitoksista ei tunnu osaavan arvostaa sydämellään työtä tekeviä. Tai sitten se on sitä, että omakohtainen kokemus päihteistä on jotain sellaista, jota ei oppilaitoksesta saa. Ja jos itsetuntu makaa oppiarvossa, on toisin tekijä uhka omallepätevyydelle ja  minuudelle.

Juopolla, oli entinen tai nykyinen, yksinäisyys usein korostuu. Juomatapojen seurauksena on tullut poltettua usein ja useita siltoja takanaan, ja sukulaiset ynnä muut läheiset ovat hyvillään, kun on ja pysyy etäisyyttä.

Oli siis kerättävä lelut ainakin kerran vielä, jonka ansioista osin syntyi Jokilaakso. Siellä elän ja olen vaimoni päiviksen kanssa. Ja luen esimerkiksi tämän päivän Hesarista, että senioreiden luokse kotikäyntejä tekevällä alan ammattilaisella on aikaa yhdelle ihmiselle noin vartti per päivä. Vaikka onkin niin, että moni meistä haluaisi olla tutuissa ympyröissä, ehkä omassa kodissaan mahdollisimman pitkään, johon laitoskeskeisyyden purkaminen tähtää, niin jotain on mennyt rahan ja tehokkuuden palvonnassa pahasti pieleen. Jopa EU-lehmillä on normit kuinka usein ja kauan niiden pitää voida ja saada olla ulkona.

Kieltämättä tulee mieleen, että jos et itse tai yksin selviä, omaan kotiin on kuin varkain tullut eläintarhaa ja navettaakin huonommat olosuhteet. Niissäkään kontakti toiseen elävään ei rajoittu varttituntiin. Kun maailmassa on rahaa ja vaurautta, Suomi mukaan luettuna enemmän kuin koskaan aiemmin, niin mihin tämä vauraus katoaa? Entä mihin ovat kadonneet arvot, kun yhä enemmän on niin, että "mulle kaikki ja nyt heti"?

Jalkapallon MM-kisojen aikaan on hyvä pohdiskella myös nahkapallon tärkeyttä, joka monessa maassa on maailman tärkein asia, on jumalaa tai ei. Vai onko osa ihmisyyttä, että kun mitään muuta ei ole, on kuitenkin jalkapallo? Jos jotain hyvää sodissa on, niin ne laittavat ihmisten arvoja ja tärkeyksiä toiseen järjestykseen. Sodassa on meille umpiluisille ihmisen ja elon päivien rajallisuus aivan toisella tavalla läsnä.

Äitini ja isäni olivat aineellisesti suhteellisen köyhistä tai ainakin kovista oloista ja työtä tehtiin olan takaa. Kun maatamme rakennettiin sotien jälkeen työtä tehden, sitä ei tehty ensisijaisesti siksi, että saataisiin rahaa, vaan että saisimme leivän lasten ja omaankin suuhun. Vanhempani raatoivat, jotta meillä lapsilla olisi aineellisesti paremmin. Silti ihmiset eroavat enemmän kuin koskaan, tekevät itsemurhia ja tappavat toisiaan ja leipä tulee jokaisen suuhun, vaikka kulkisi kylän tai ties minkä raittia läpi elämän keskisormi pystyssä haistatellen kaikille. Vai juuri tämänkö vuoksi?

Tälläkin hetkellä elän elämäni parasta aikaa. Kuten aina. Ennen elvistelin sillä paljonko on tullut juotua, nyt sillä paljonko on eri lääkkeitä ja vaivoja. Pillereitä popsin joka päivä 9 kappeletta. Kaikki eri sorttia. Siitä huolimatta vaivat eivät tunnut iän myötä vähenevän. Mutta elämä on laiffii, sanon minä ja Matti Nykänen.