Meillä ei maahanmuuttajia tai -muuttaneita karsasteta osa 2

jormas: Toissa päivänä kirjoitin, että jos tähtien asento on tänään kuin silloin, jatkan mamuista. Tähtien asento kiireettömälle eläkeläiselle on nimittäin tärkeä, sillä nykyisin teen ainoastaan tai ainakin pääsääntöisesti vain kaikkea sitä mikä ei ole päivän päälle.

Maahanmuuttajakasveja on ihmisten lailla pidettyjä, vähemmän pidettyjä, inhokkeja, merkityksettömiä ja peräti vaarallisia. Inhokiksi voi päästä ilman ansiota ihmisenä, eläimenä tai kasvina. Inhottujen joukkoon monen mielestä pitää laittaa myös kasveistakin moni suhteellisen harmiton kauhistus tai kaunistus. Yksi niistä on lupiini, joita meilläkin Jokilaaksossa kasvaa aika tavalla. Sitten meillä on tämän kevään löytönä seljakasvi tai olisiko persas, karhunkiertoa ja paukkupalsamia.

Edellä mainituista varsinkin palsami on sellainen, joiden hävittämiseksi järjestetään peräti hävitystalkoita. Meitä ne eivät häiritse, joten antaa kaikkien kukkien kukkia vaan. Ainakin toistaiseksi. Joillakin on riesana jättiputki, joillakin nokkoset, joillakin juola- eli valkoheinä ja niin edelleen. Punaista ja valkoista kärpässientäkään ei kukaan rakasta. Paitsi joku kynsissään.

Mutta ihminen on aika veijari luonnonmuokkaustarpeineen. Tuntuu, että kun se tai hän jotain jonnekin istuttaa, on koko ympäröivä luonto uhkia täynnä. Vaikka itsekin olen tässä ajattelussa jotenkin valitettavasti mukana, niin ymmärrykseni loppuu hyötykasvien suojeluun. Että laitan linnunpelättimen tai verkon rastaiden riesaksi ja marjapensaiden suojaksi. Suojelen myös talveksi (ja meillä kesäksikin) joitakin puiden tai pensaiden varsia kanien ja jänisten jyrsinnältä. Myyrät, supit, saukot, mäyrät ja monet muut ovat toistaiseksi saaneet mellastaa mielin määrin ja eläinkunta on saanut selvitellä keskenään välejään. Katselen ainoastaan vierestä, kun kirjosieppo häätää pöntöstä talitiaisen ja asettui taloksi.

Maahanmuuttajia on siis ihmisen lisäksi eläin- ja kasvikunnassa yhtä lailla. Eläimiäkin ihmiset ovat Suomenkin luontoon tuoneet fasaaneista lähtien. Mutta niin kasvejakin. Joku tuo jotain puutarhaansa ja jossain vaiheessa se karkaa luontoon. Joskus se on kaikkien mielestä täysin harmitonta ja joskus siitä on aivan riesaksi asti.

Tätä löpinääni voisin jatkaa vaikka kuinka ja voi olla, että joskus sen teenkin. En kuitenkaan nyt, sillä tämän kaksiosaisen elämöinnin pointti oli, että ihmisissä, eläimissä ja kasveissa on sen lisäksi, että ne ovat eläviä, ainakin yksi yhteinen piirre. Jotkut ovat jonkun mielestä Suomeen toivottuja, toisen mielestä taas ei. Jotkut ovat hälläväliä eläviä, jotka saavat olla, kun eivät tule häiritsemään ihmisen itsekkyyttä. Tosin jotkut tuntuvat olevan joidenkin inhoamia, olivatpa sitten mitä eläviä tahansa, vaikka eivät tekisi kenellekään mitään pahaa. Riittää, kun on olemassa. Monet öttiäsiksi kutsumani ovat inhottavan oloisia ja tuntuu, että sellainen on liiskattava jalan alle, vaikka se olisi täysin harmiton veikko.


Tänään kuitenkin moni inhotus, ihmiset mukaan luettuna saavat minulta armon ja oikeuden elää, sillä olen oivaltanut  yhden asian. Minun ei enää tarvitse pohtia onko rotta hyvä vaiko paha, tarpeellinen tai tarpeeton, sillä se tekee vain sitä mitä rotan kuuluu tehdäkin.