Ensimmäinen koko vuorokausi Thaimaan taivaan alla

Pohjoisessa maan osassa ja kai Pattayan seudullakin on sadekausi valtoimenaan kuvien ja sanojen perusteella. Oikeastaan vettä pitäisi kalenterin mukaan tulla reippaasti Phatthalungissakin. Vaan eipä tullut eilen eikä tänäänkään ja kelit ovat mitä parhaimmat. 

Ensimmäiset olot täällä ovat enemmän puuhapäiviä, joista jälkimmäisen aloitin roudaamalla Honda PeeCeeXäni ulos Morakotin ja vähän minunkin olohuoneesta. Jännitys kasvoi kääntäessäni puolen vuoden huilaamisen jälkeen virran päälle ja starttasin. Ja mikä ettei, aivan kuin eilisen jäljiltä. Ikään kuin heti kysellen: "Joko mennään?"

Ja mentiinhän me. Ensin tallentamaan Kasikornbankiin puolen vuoden matkakassan ja sitten Ulkomaalaisvirastoon hakemaan tuloleima. Metka ja mukava paikka ystävällisine väkineen ja entisen kuninkaan kuvineen. Immigration ei papereistamme kopioita ole koskaan ottanut, vaan joka kerta on haettava kaupungilta kopiokone.

Sitten Hondaliikkeeseen öljynvaihtoon, sillä olen pitänyt tapana antaa koneelle uudet voiteluaineet kerran vuodessa, ajan tai en. Lysti maksaa töineen 150 bahtia ja talo tarjoaa vielä kaffet ja teet päällä. Samaan hintaan kuolaan myös uusia pyöriä. Jos PeeCeeX:n kuutiot joskus nousevat 160:stä, voi se olle minulle pitelemätön paikka.

En tiedä onko minusta tulossa alati kasvavan taakan takia lattajalkainen. Vai laajenevatko räpylät muuten vaan, sillä viime talven 200 bahtin sandaalit olivat jääneet pieniksi, joten oli käytävä myös kenkäostoksilla. Toinenkin vaihtoehto on ja joku syö suullani yööaikaan, sillä paino näyttää lisääntyvän, vaikken juuri mitään pistäisi sisääni. Suullani syönti ei sinällään olisi uusi ilmiö, sillä kännivuosina monesti aamulla tahmea kieli ja kitalaki maistuivat siltä kuin joku olisi pistellyt sillä yön aikana kissanpaskaa. Tosin en tiedä miltä se maistuu.

Joka tapauksessa outokummun sisään, napani ympärille on kerääntynyt säkillinen sinne kuulumatonta talitiaisten talviruokintapaikan talia tai sen tapaista. Se tekee kynsienleikkuusta hankalaa tai peräti mahdotonta. Joten tänään puolestani tehdystä operaatiosta maksoin mielelläni 50 bahtia jalkojen pesuineen.

Kaupungilla oli osani tänään pikku annos possua ja riisiä ja oletin kilojeni kääntyneen laskuun. Mutta paskan marjat, kaksi kiloa oli 7-Elevenin bahtin vaakan mukaan tullut Suomesta lähdettyäni lisää ja olen enää 100 gramman päässä ennätyspainosta, joka vei minut aikoinaan Meilahden sairaalaan sydänoperaatioon.

Kaupunkireissun päätteeksi piipahdimme vielä vähintäänkin vaatturin tapaisella, joka harsi kasaan Suomesta tuomani thaimaalaisen kokovartaloleningin. Laitan blogiini kuvan, kun pistän sen päälle seuraavan kerran. Ensimmäisen kerran tämä ikäiseni miesompelija laskl leikkiä kanssani, vaikka olen asioinut hänen kanssaan ainakin pari vuotta. Johtuneeko siitä, kun vaimo ei ollut paikalla, kysyi hän elekielellä, vieläkö pili ottaa eteen. Jätin Morakotin vastattavaksi, josta en ymmärtänyt muuta kuin molempien hersyvät naurut.

Perillä Phatthalungissa

Viime yönä suoritin yli 10 000 kilometrin matkasta viimeisen noin 1000 kilometrin osuuden junalla. Bangkokista Phattahalungiin. Alla oli enemmän tavallisen kansan juna, jossa itselläni oli yhdistetty istuma- ja makuupaikka. Kuljin ensimmäisen kerran alapetillä, josta voi ikkunanraosta kurkkia yölläkin käytännössä tyhjiä asemia ja niiden valoja. Kaikkiaan niitä oli ehkä 25. Oli vanhan ajan tunnelmaa, kiskojen kolketta, vaunujen kilinää ja kalinaa sekä huojuntaa ylös, alas ja sivuille dieselveturin vetäessä letkaa läpi Thaimaan vehreän maaseudun. Vuoteiden laidat olivat tarpeeseen, sillä vaarana oli löytää muuten itsensä lattialta.

Toisenlaiset tarpeet, niin pienet kuin isotkin tehtiin  vanhaan hyvään malliin reiästä kiskojen väliin. Yöhön asti käytävällä kulkikin mitä erilaisempien syötävien kauppiaita, joten tarvetta pytylle oli ehkä kotitarpeita enemmän. Osa purtavista kulki myyjien mukana ja osa oli tilaustavaraa. Itse haksahdin tilaamaan listalta niinkin eksoottista syötävää kuin riisiä paistettulla kananmunalla. Ensimmäiset kaksi venttatuntia sanoivat kauppurit molempien käsien sormilla, että "ten minutes", jonka jälkeen menetin toivoni. Mutta sen jälkeen kuin yllttäen tuli jääkylmänä tilaamaani vesipullo ja siitä tunnin kuluttua huoneenlämpöinen riisiannokseni.

Ei se mieltäni mitenkään masentanut, sillä väki oli järjestään ystävällistä, vaikken mitään heidän thaikielestään ymmärtänytkään. Ymmärryksen tarve lisääntyi loppumatkasta, kun piti jotenkin saada tolkkua kuinka osaisin jäädä oikealla asemalla pois, sillä mitään opasteita ei ollut puhuttuna eikä kirjoitettuna.

Sähköpistokkeetkin oli poistettu junanvaunustani käytöstä, joten älylaitetta varten hommaamani varavirtalähde tuli tarpeeseen ja sain gps-signaalin avulla seurattua matkan kulkua.

Yöllähän minun piti aiheeseen littyen lisäksi olla määrätyllä asemalla junan portailla morjenstamassa kaveriani. Siitä minut pelasti seuraava viesti: "Nyt kävi näin, että Riyan etelästä olevat kaverit halus tulla sisämaasta grillaamaan ja viihtymään viikon lopuksi Lang Suanin biitsille. Nuku rauhassa, mutta me tullaan Riyan kanssa käymään phattalungissa tässä lähiaikoina...tän vuoden puolella."

Kauas on pitkä matka

Paikkani oli Finnairin koneen karvalakkiosaston varauloskäynnin kohdalla, joten jalkatilaa oli heittäytyä vaikka makuulle. Silti silmäystäkään en nukkunut, vaikka matka menikin kaikin tavoin, jos ei mukavasti, niin hyvin kuitenkin. Paitsi, että kotimainen lentoemo kävi huomauttamassa, että laita napa piiloon t-paidan alle ja kaadoin Coca- Colani vieressä istuvan thaiäidin syliin.

Ajallaan kuitenkin lähdettiin. Kaikki selvitykset turvatarkastuksineen olivat vartin juttu. Kun päivää aiemmin oikein uutisia myöten pelottelivat lentäkentän ruuhkilla, jäikin sujuvuuden johdosta monelle muullekin kolme tuntia luppoaikaa lorvia Helsini-Vantaan odotustiloissa. Joka tapauksessa kailkinensa noin 10 000 kilometrin ja vajaan puolen vuorokauden matka ilmojen halki on nyt takana Venäjän kiertämisineen.

Samanlainen luppuaika tuli tällekin päivälle, sillä olin varannut päivän aikaa siirtyä Bangkokin lentoasemalta Krung Thep Aphiwat Central Terminal Stationille. Olin myös päättänyt kävellä keskustasta kymmenen kilometrin matkan, joka kyllä otti koville, eikä suurkaupungin ilma ollut edes kuumimmillaan.

Vaikka silmäilin useamman lentokentän ja vähän muidekin  rahanvaihtopisteiden kursseja, tuli kyllä takkiin merkittävä summa, kun vertasin saatuja bahteja Pattayan hintoihin, sillä puolen vuoden matkakassani ei ole euro eikä kaksikaan. Liekö Bankokissa turistilisää tai jotain... 

Edessä on nyt joka tapauksessa toinen yön yli puolen vuorokauden matka, tällä kertaa enemmän kansanjunan, ei siis Thaksin, makuupaikalla Phatthalungiin. Keskellä yötä, matkan puolivälissä pitäisi vielä nousta petistä ja mennä vaunun portaille morjenstamaan Harria, sillä näin on sovittu.

Bankokin rautatieaseman rakennus on suurin laatuaan missä olen koskaan käynyt. Tätä kirjoittessa onkin vielä täysin hakusassa kuinka löydän junani ja ehdin siihen, sillä huomasin hissillä toiseen kerrokseen ja vaunuun siirtymiseen olevan koko junallisella olevan aikaa 20 minuuutia.

Kaiken kannan mukanani

Kun lopetin dokaamisen yli 40 vuotta sitten, painoin 180 senttisenä 54 kiloa. Olin langanlaiha. Sen jälkeen oli rahaa syödä hyvin ja hyvin epäterveellisesti, joten päätin tuplata painoni. Ajattelin, että on rehvakasta painaa kerran elämässä 0,1 tonnia. 

Vuosikymmeniä myöhemmin makasin Meilahden teho-osastolla sydäninfarktin saaneena vaakan näyttäessä 105,4 kg ja ajattelin, ettei lähtenyt henki juomalla, mutta syömällä se oli lähellä.

Pääsin pois elävänä ja pari pallolaajennusta rikkaanpana sekä sovin itseni kanssa tekeväni asialle jotain. Kotini elämisen yhteisössä Pessi & Illusian alakerrassa oli 14-metrinen uima-allas, jonka päälle Sovinnon Hannu Ahti aikoi tehdä jousiampumaradan, mutta minä en. Joten työnantajani osti altaan. Siellä otin elämäni ensimmäiset liikuntaliikkeet paino ja fyysinen, mutta myös henkinen kuntoilu mielessä. Mukana kantamani ylimääräisen taakan lisäksi piti korvien välillekin tehdä jotain saadakseni maalliselle taipaleelle jatkoajan.

Kun aloitin kamppailun kiloja vastaan uima-altaalla, täytyi 14 metrin matkalla huilata kaksi kertaa. Kun kunto hieman koheni, oli suuri jeesi joka-aamuisesta sauna-, kävely- ja pyöräilykaveri Heikki Maakorvesta, joka oman kuntonsa hoitamisen lisäksi kulki rinnallani. Ikäni muistan myös puiston väylällä kaksosia rattaisaan työntäneen äidin, joka porhalsi niin sanotusti heittämällä ohi. 

Aika ja vuodet kuluivat ja Heikki meni koulunpenkkien kautta menojaan. Tämä myöhemmin papiksi lukenut mies oli minulle hyvin tärkeä henkinen tuki. Monesti ajattelin, että hän on ikuinen ystäväni, jonka säilytän, kuljen missä karikoissa tahansa. Mutta toisin on käynyt. Silloin tällöin, tätäkin kirjoittaessani ajattelen Heikkiä, että oliko hänkin vain mandaattiystävä, joka kulki ja saunoi kanssani koska olin hänen esimiehensä. Nyt Maakorpi on Jumalan edustaja maan päällä ja minä elämäni leppoistaja vailla virkaa. Ehkä olen myös musta lammas, jota ei ole syytä pitää laumassa saati noutaa sinne takaisin.

Parhaimmillaan päihteettömässä elämässäni, jossa oli jo mielenkin raittiutta mukana, paino alkoi kasilla ellei peräti seiskalla. Vielä ennen Morakotin ruokia oli vaaka kasi- ja ysikympin seutuvilla. Sen jälkeen se ryöpsähti, vaikka jätin päivittäin yhden aterian pois. Mutta niin jätin viime talven kävelytkin. Makasin ja söin puoli vuotta Phatthalungissa ja sitten tein saman aikajakson samoin Jokilaaksossa.

Kun tänään lähden kohti Aasiaa, näyttää vaaka 103,4, joten mukanani matkaa jauhosäkillinen turhaa tavaraa navan ympärillä, mutta myös vakaa päätös, että otan aamukävelyt takaisin ohjelmaan eikä palloni pallon toisella puolella enää paisu. Aamulla jutellessani Taavetin Timon kanssa Thaimaahan, on hänellä paino sekä tavoite sama. Kun huhtikuussa palaamme Suomeen, näyttävät molempien vaakat alle sata tai peräti 98 kiloa 🌝.

Lähtölaskenta kohti lämpöä on alkanut

Tänään on viimeinen kokonainen vuorokausi koti-Suomen Merikonttikodissa, sillä huomenna iltapäivällä lähden kohti Thaimaata. ⅓ todennäköisyydellä Jokilaakson yli, sillä asun lähes yhden kolmesta nousu-, mutta varsinkin laskeutumisväylän alla. Pitkin kesää olen katsonut lentokoneiden ikkunoita usein ajatellen, että kun syksy tulee, taivaalle kohti lämpöä lähden minäkin Jokilampien joutsenperheen kanssa.

Aamusella käydessäni metsäwc:ssä  yhä myöhempään siirtyvässä aamuhämärässä, kuuntelin kotilammen lintuperheen neuvotteluja ja siipien läiskettä vedenpintaan. Kuulosti ja näyttikin siltä, että heidän matkavalmistelunsa ovat vielä niin pahasti kesken, että taitavat jatkaa niitä, kun minä huomenna lennän taivaalla. Joka tapauksessa kansallislintujemme kuvan kotivesi on saanut jo kovasti syksyisen asunsa. 

Aamun aloitin entiseen tapaan parilla, kolmella kuksakupillisella Juhlamokkaa ja laittamalla kännykkänumeroni puoleksi vuodeksi numeroparkkiin. Sekä hopeanharmaan Vanha rouva Avensiksen talviunille samaksi ajaksi. Myös kesäkotini siirtyy 10 asteiseen talvihorrokseen. Vain livekamerat valvovat infrapunalinssit kirkkaina ja naapurin securityväki Myllykylässä sekä minä Thaimaassa tarvittaessa hälytyksineen yötäpäivää.

Mainituilla toimenpiteillä sekä vähän muillakin höysteillä säästän jokavuotisen talvenylireissuni lentomatkakulut. Se mahdollistaa kaltaiselleni kädestä suuhun elävälle talvet kaukana Pohjolan pakkasista. Simppeli ja mukava joutopäivien mahdollisuus minulle ja monelle muullekin, jos saa ja tahtoo lähteä. 

Koska lääkkeet haukkaavat ison osan matkatavarakapasiteetistani, on käsimatkatavaroilla selviäminen ja pakkaaminen kellosepän työtä. Jännäämistäkin riittää mitä sanoo lentokentän henkilökuntaväki. Aina nyssykkäni ovat kuitenkin mahtuneet raameihin. Huomenna se saattaa olla entistä mielenkiintoisempaa, sillä Radio Novan Minna ja Kimmo sanoivat aamulähetyksessä vaikeuksia olevan teknisen vian vuoksi Helsinki-Vantaan lentoasemalla varsinkin ruumaan menevän matkatavaran kanssa.

Itselleni on ollut varsin harvinaista lentäessäni kotiin tai muille maille, että joku jossain odottaisi. Näin on ollut nyt jonkun kerran Morakotin kulkiessa lähellä ja kaukana mukanani. Hän on merkittävä lisä ellei peräti pääosa elämässäni, josta toivon osaavani olla kiitollinen hänelle ja kaiken suojelijalle.

Kentälle on luvannut nakata autollaan Kari, joka keväällä samasta paikasta noutikin. Maksuksi ei kelvannut raha eikä mikään muukaan. Nyt on ollut kesä aikaa tuumata jonkinlaista oravannahkakauppaa. Joten taidan tarjota kalamies Karille mahdollisuutta tuoda katiskansa ensi kesänä Jokilammillemme. 

Miksi vietän talvia Thaimaassa?

Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli 60-luvulla Paraisilta Norrtäljeen tai Naantalista Kapellskäriin. Ehkä se oli laivan kansipaikoilla Norrtäljeen. Kohteena oli DC 3 lentokoneesta tehty kahvila ja siellä myyty keskiolut. Mellanöl, jota ei meille koskaan myyty ikämme vuoksi. Toisaalta matka Naantalista oli jonkun markan halvempi.

Aivan onnettomasta kielitaidostani huolimatta olen resunnut pitkin maailmaa melko tavalla. Ehkä niistä kokemuksista johtuen vuosikymmenten saatossa kypsyi ajatus istua työelämästä vapautettuna talvisin elämäni iltoja jossain missä paistaa lämmin aurinko.

Pitkään ajattelin sen olevan Espanja tai Portugali. Kunnes Madeiralla tulin siihen tulokseen, että ne ovat itselleni vain sinne päin, sillä huomasin molemmissa maissa voivan olla talvisin vilpoisaa. Tämän totesin uudenvuoden aattoyönä katsellessani aivan upeaa ilotulitusta saaren rantatuolissa talvitakki päällä. Hieno ilta, mutta kaltaiselleni lämpöä etsivälle liian kylmä.

Sitten mietin Turkkia, josta itselläni ei ole juuri huonoa sanottavaa. Oli vaan se jokin hiertymä, jonka syytä en osaa tarkalleen tunnistaa, saati pukea sanoiksi. Sitten hurahdin Amerikan mantereen Floridaan, josta pidin. Joskaan en kokenut oloani kotoisaksi kuin Ernest Hemingwayn entisessä huvilassa talon lukuisten kissojen seurassa. Lisäksi ehkä henkisestä vajaakasvustani johtuen koin paikallisten katsovan minua pitkin nenänvartta. Ei ollut siis sekään juttuni.

Mutta matkailu avartaa, joka auttoi löytämään maailmalta talvipaikkani. Josta ja sen naapurimaista löytyy uutta ja mielenkiintoista, eksotiikkaakin enemmän kuin itselläni elonpäiviä. Ensimmäisen kerran lensin Päiviksen kanssa Thaimaahan heti tsunamin jälkeen. Meillä oli pieni ylimääräinen matkakassa ja kiersimme kolme viikkoa vuokraamillamme skoottereilla tulvaveden runtelemia Phuketin ja Khao Lakin rantoja  Kun jostain kuului käsisirkkelin ääni tai vasaran pauke, ajoimme sinne ja jaoimme vaatimattomia bahtejamme paikallisille. Joilta tsunami oli vienyt läheisiä, kodin tai työpaikan, joiltakin aivan kaiken. Se oli surullista. Mutta se ei vienyt hymyä silti heidän kasvoiltaan, eikä kukaan valittanut. Koin, että tämä on minun juttuni ja talvimaani. 

Tänään 20 vuoden jälkeen en löydä Pattayan Jomtienilta enkä Siaminlahden toiselta puolen Phtthalungista edelleenkään kuin yhden huonon puolen. Se on pitkä, puolen vuorokauden lentomatka. Aurinkoa ja vettä tulee itselleni ympäri vuoden kohtuullisina annoksina, kaikki MacDonaldsin hampurilaisia lukuunottamatta on edullista. Ihmiset ovat ystävällisiä ja suomalaisiakin on sopivasti sen verran, että voin päivittää mitä kuuluu Jasmin Mäntylälle ja Tuksu Tukiaiselle.

Menneisyys kainalossa nykyisyyden matkassa kohti tulevaisuutta

Aikoinaan kuljin Päiviksen kanssa rinta rinnan pitkin Sininauhasäätiön polkuja kohti ilta-aurinkoa. Päivis Big Bossista seuraavana ja minä Big Bossina. Hänen siirtyessä Sovinto ry:n veturiksi ja harrastuksena Elämän tähden toiminnanjohtajaksi, odotti työelämäni yksi suurista visioista toteutusta. Meidän oli tarkoitus Merikonttikotien avulla, osana kokonaiskuntoutusta ja nuorten kanssa poistaa valtakunnasta vähintäänkin laitapuolen kulkijoiden asunnottomuus ja kodittomuus. 

Sillä yksin asuvan ja elävän suurimpia ongelmia on seinissäkin lymyävä yksinäisyys. Joka pahimmillaan imaisee kaiken tyhjyyteen, josta ei koe pääsevänsä kuin päihteiden maailmaan tai kaikesta pois köyden jatkona. Joskus onkin vaikea löytää elon mielekkyys ja tarkoitus, jos päivän kohokohta on kotipolun leppäkertun auttaminen takaisin jaloilleen, vaikka seuraisi sen lentoa "ison kiven juureen" saakka. 

Hyödyttömänä ja tarpeettomana, lahjaksi saamamme elon ja olon oikeus ovat välillä syvällä mielen sopukoissa. Matkan ennenaikaisesti päättävät ajatukset kuiskivat yksinäisyyden sekä elämän rajallisuuden kanssa molempien korvien juuressa.

Kesällä ottaessani seitsenpistepirkon kämmenelleni, seuraan sen kiipeämistä sormeani pitkin kohti korkeuksia. Sille lorutellessani kerttu viimein kohoaa siivilleen. Kyselen siltä sen sekä oman elämäni tarkoitusta ja sitä lennätkö tosiaan ison kiven juureen vai jonnekin aivan muualle?

Siinä hetkessä käsitän, että vain harva, jos mikään tai kukaan elävä tekee ihmistä enemmän tarpeetonta ja pahaa. Siksikö elämämme on niin monesti hukassa, emmekä osaa enää eläinten lailla olla tekemättä mitään? Emmekä elää itsemme kanssa saati kuunnella sisintämme. 

Päivis ja minä varauduimme ottamaan leppoistamisjakson ja joutenolon vastaan, jota varten hankimme Matkakodin IN105 vuosien osamaksulla. Usein haaveilin ja puhuimmekin kuinka eräänä päivänä kopistamme tulevien talvien lumet syksyisin jaloistamme ja matkaamme aina jonnekin rantamaisemiin leppoistamaan ja vain olemaan. 

Jossain vaiheessa Välimeren unelmiin tuli Siaminlahti Päiviksen ja vähän minunkin Thaikotineen Pattayan Jomtienilla. Joskus riideltiin ja välillä ei sen hämärtämättä käsi kädessä kulkuamme kohti auringonlaskua. Mutta toisin kävi. Avioeromme rikkoi kaiken, jonka syiden avaaminen olisi kymmenen vuoden tarina. Kuinka sen voisinkaan tehdä, kun en tiedä itsekään? Sen kuitenkin tiedän, että se on jotain aivan muuta ja paljon enemmän kuin pihakoivustamme keväisin valuttamamme mahla. Joka tapauksessa yhdessä hakemamme ero pudotti minut yhteen syvimmistä pimeyteni syövereistä.

Mutta niin kauan kuin elän, on toivoa ja niin kauan kuin olen, on elämää. Siitä kiinni pitämisessä minua auttaa rinnalla ennen kaikkea Morakot, sitten thainaapurit kissoineen, koirineen, kanoineen, kukkoineen kileineen ja lehmineen. Sekä kylän lapset ja Temppelin Mamadog, jonka koiralapsista yksikään ei elänyt aikuiseksi.

Vajaa viikko, niin olen Thaimaassa, osa 2

En lähde toistamaan mitä eilisessä blogikuvassani olevalla QR-koodilla tarkoitetaan, sillä tämän linkin takana Wikipedia sanoo siitä paljon. Jos jonkun kiinnostus oikeasti heräsi, mitä koodi noin yleensä pitää sisällään, niin tässä vähän lisää infoa.

Viranomaiskäyttöön tarkoitettu viisumini QR koodi aukeaa kahdella eri puhelimeni skannerilla antaen käyttööni vain tämän: "Ps5aaHbDm05KgsErAMfMgAliuE8=". Tämä tiedoksi kaikkitietäville, ehkä hyväntahtoisille mielensäpahoittajille, jotka pelottelivat minua ilkiöiden avoimuuteni väärinkäytöllä ja jos en sitä poista, julkaisuni on kuolemaksi. Heille omana hyväntahdoneleenä suttasin viisumistani sinisellä värillä numerot.

Mutta sitten takaisin matkavalmisteluihin. En edes muista milloin matkassani on ollut mennen tai tullen muuta kuin käsimatkatavarat. Kun mukana kulkee puolen vuoden lääkkeet ja vitamiinit, reilusti yli 2000 (luit oikein) kappaletta, ei mukaan paljon muuta mahdu. Morakotille kuksa, jokunen H&M paita, itselle ohut kylytakki, Muumi sadeviitta ja kotitien lapsille samanaiheinen sarjakuvalehti, pari värityskirjaa sekä väriliituja.

Lääkkeiden ja viisumin lisäksi erityisessä suojeluksessani on passi, puolen vuoden matkakassa ja luottokortit. Tapanani on nimittäin vaihtaa eurot bahteiksi Thaimaassa paremmalla kurssilla ja tallentaa ne Kasikornbankin tililleni.

Yhtään vastaavaa reissua en liene tehnyt, etten olisi jotain jommassa kummassa päässä unohtanut. Jos ei muuta, niin Merikonttikodin keittiön tuuletusikkunan auki tai Pienen vihreän huoneeni tomaateista osan poimimatta. Joita Päiviskin on käynyt noutamassa parempiin suihin ikkunoita sulkiessaan.

Noin 10 000 kilometrin matkan olen kulkenut tsunamin jälkeen monta kymmentä kertaa ja viime reissua lukuunottamatta kokenut aina keväällä palaavani Suomeen. Viime maaliskuussa koin ensi kerran, etten palaakaan, vaan lähden Suomeen. Liekö sen saanut aikaan Morakot, joka tulee vastaan sunnuntaina anivarhain skootterillaan Phatthalungin rautatieasemalle.

Olen viettänyt Aasianaikani lähes aina turistikohteissa, joissa meri, uima-altaat sekä englanninkieli turisteineen ja palveluineen ovat lähellä. Kaikki tämä on toisin etelässä, kapinoivien maakuntien naapurissa lähellä Malesian rajaa.

Kun aikoinaan muutin Tuusulasta Jyväskylään ja radikaalilla tavalla elämääni muutenkin, koin vuosia, etten kuulunut minnekään, enkä ollut kotonani missään. Syistä, joita en osaa selittää, joku on nyt aivan eri tavalla, sillä koen olevani kotonani Tuusulan Merikonttikodissa ja Morakotin sekä vähän minunkin Phatthalungin Thaikodissa.

Vajaa viikko, niin olen Thaimaassa

Ensi perjantaina astun Hesinki-Vantaan lentoasemalle ja lennän Finnairin sinivalkoisin siivin Bangkokin Suwarnabhumin kansainväliselle kentälle.

Kaikki lentoon ja maan läpi seuraavan yön, 25 aseman junamatkoineen makuupaikalla liittyvä on jännittävää kuin Netflixin sarja tai elokuva konsanaan. Joita valmiiksi tallennettuina kuuntelen matkalla ja perillä korvakuulokkeilla sekä ilman ja katselen kämmenenkokoisella älylaitteellani. Ensin siis yö taivaalla, sitten seuraava kiskojen kolinaa kuunnellen lakanoiden välissä. Voi olla, että osansa saa joku myös mukana samassa laitteessa kulkevista sähkökirjoista. Joiden niidenkään lukemiseen ei tarvita nettiyhteyttä eikä lukuvaloa.

Jännitys alkaa oikeastaan jo siitä, kun tilaan Suomessa e-viisumiin tarvittavia dokumentteja. Sillä myös kotimaan viranomaisilla ja liitteiden tekijöillä on omat kotkotuksensa. Tämän sain huomata, kun kerran aiemmin hain pankin liitetiedostona lähettämän, allekirjoitetun saldotodistuksen. Tähän notaari, että tämähän on kopio ja hän vahvistaa vain alkuperäisen. Onneksi osaomistuskoira-Niilo pyöri valtion virkailijattaren (lue haltiattaren) jaloissa. Joka sen huomattuaan huudahti ihastellen: "Voi kun sinulla on ihana koira! Joten menköön ihan koiran vuoksi kopio hyväksyttynä tällä kertaa."

Tälläkin kertaa tuli ylimääräinen kokkare tai meinasi peräti suunnitelmat tyssätä saldotodistukseen. Sillä vaikka hakemuksessani oli riittävät tulot kertova eläketodistus Ilmariselta, tuli Thaimaan suurlähetystöstä lisäpyyntö:

"With regards to your e-Visa application, Reference No. HEL001-202409-2589016, the Royal Thai Embassy/ The Royal Thai Consulate-General would like to request for additional documents as follows: Other request documents: Alkuperäinen todistus varallisuudesta, joka on käytettävissä säästö- tai käyttötili jne". 

Minä sinne laitatin sitten uudelleen eläketodistuksen ja sähköpostilla perään kääntäjän avulla ja loistavalla englannin kielitaidollani lisäinfoa. Johon kukaan ei vastannut. Sen sijaan seuraavan päivän sähköinen kuriiriposti toi vuoden viisumin. Joka on käyttökelpoinen kaksi vuotta, kun käy ennen ensimmäisen vuoden loppua vähintään naapurimaassa. Jos visa ei ole kuvan "multiple", pitää silloin ostaa lisämaahantuloja tarpeen mukaan Ulkomaalaisvirastosta eli Immigrationista ja sen puuttuessa poliisilta.

Moni kutsuu mainittua viisumia, tyyppi O-A ( Long Stay Visa) eläkeviisumiksi, jota se ei ole. Eikä se ole turistiviisumikaan, vaan oleskeluviisumi yli 50-vuotiaalle, joka ei anna mahdollisuutta työntekoon. Ehkä aiheeseen liittyy pitkin aasin- tai Kwaijoensiltaa myös jotain maan ajokorttikäytännöstä. Joka katsoo, että on kyseessä vuoden tai kolmen kansainvälinen ajokortti, kelpaa se maksimissaan tiukan paikan tullen vain turistiviisumin, eli 90 päivän ajan.

Tänään on Elämän tähden ry:n syntymäpäivä

28.09.1990 perustimme yhdistyksen, jonka tarkoitus on sama edelleen. Vain kohderyhmä oli alussa rajattu osaan ihmisistä. Tänään toiminnan piirissä on kaikki elävä ihmisistä eläimiin ja kasveihin. Ydin on kaiken elämän suojeleminen ja sen laadun parantaminen elämänmakuisin yhteiskuntavastuun keinoin.

Lähes yhtä kauan kesti, että yhdistyksen logo sai nykyisen, lopullisen muotonsa ammattilaisen, ystäväni Sari Rinteen toimesta. Siitä hänelle vähintään kerran vuodessa iso sydämestäni pulppuava kiitos.

Matkan varrella "ennen Saria" on ollut useita tekemiäni kyhäelmiä, joista jokaisesta puuttui "se jokin". Se oli tunne, jonka kanssa menin yhtenä aamuna noin vaan heidän kotiinsa. Siinä oviaukossa kerroin Sarille, Lapinkoiralle ja Suomenkissalle mitä kaikkea logoon toivon sekä miksi.

He kaikki katsoivat  pää kallellaan. Kotieläinten silmät kysyivät "mikä tuo tyyppi on" ja Sarin silmät "noinko paljon"? Suu sanoi silti, että istutaan ja tehdään. Paljon on paljon, ajattelin, mutta tulos on loistava ja ainutlaatuinen.

Ennen kaikkea logoon täytyi luoda tunne ja saada paljon elämän peruspalasia. Piti olla kaksi ihmistä käsi kädessä niin, että esiin tulee välittäminen ja rakkaus. Sitten oli oltava kansallislintumme laulujoutsen mustana tai valkoisena ja vettä, sillä sitä ilman ei elämää pallollamme ole. Sininen meri, järvi tai joki elämän virtana sekä vihreä niitty, jonka aistii parhaiten aamukasteen aikaan. 

Piti löytyä kansalliskukkamme kielo, jossa on myös kukkaa suojelevat lehdet. Mukaan oli saatava taivaankappale, oman mielen mukainen kuu tai aurinko, mikä loistaa kointähden lailla ikuisessa pimeydessäkin, jonka ansiosta on elämän valokin.

Tänään Jokilaakson juhlapaikalla liehuu yhdistyksemme syntymäpäivänä pöytästandaari ensimmäisen kerran. Tällä hetkellä niitä on maailmassa kaksi. Toisen sain itseltäni vuosipäivänlahjaksi ja toisen sai Päivi Strandén täyttäessään pyöreitä. Ehkä viiri laattoineen on löytänyt arvoisensa paikan Päiviksen sydämessä ja mummonmökissä.

Minunkin porttini pylväät

Elokapinan taustalla on antikapitalistisia arvoja, mutta liike ei ole sitoutunut puolueisiin. Huhtikuussa 2019 kansainvälinen Extinction Rebellion tviittasi "tämän liikkeen olevan paras mahdollisuus kaataa kapitalismi". Periaatteessa liike ei ota kantaa keinoihin. Liikkeen perustajan Gail Bradbrookin mukaan kansalaistottelemattomuus on juuri nyt välttämätöntä.

Eduskuntatalon rakennuskivet louhittiin Kalvolan Taljalan kylässä sijaitsevasta Rantalan graniittivuoresta. Kivet kuljetettiin Kuurilan rautatieasemalle, jossa ne lastattiin rautatievaunuihin Hämeenlinnaan vietäviksi. Kivet muokattiin lopulliseen asuunsa Heinäsen kivenveistämössä Hämeenlinnassa. 

Nyt oli Elokapina saanut apuvoimia Ruotsista ja tämä anarkistijoukko tuli töhrimään minunkin porttini pylväitä, sillä juuri sitä on kaikkien veronmaksajien maksama, yhteinen eduskuntalo. Toivottavasti myös tihutöihin tullut naapurimaan väki saa vankilaa sekä vähintään porttikiellon Suomeen ja karkotuksen kotimaahansa. Lisäksi ostaisin koko joukolle vankilapaikat Venäjältä, jos niitä olisi myytävänä.

Sitä myötä, kun maailmantietoisuuteni on lisääntynyt, on arvostukseni kotimaata kohtaan rapissut. Mielestäni järjestäytyneessä yhteiskunnassa eletään yhdessä laadittujen sääntöjen mukaan. Eikä niin, että osa tekee muille vahinkoa kuorien kermoja päältä toisten maksamasta ja kattamasta pyödästä, jota eduskuntatalon maalariryhmä taatusti harrastaa Mannerheimintien tukkimisien ohessa. Jota riesaa on tänäänkin luvassa useammassa kadun kohdassa.

On täysin ymmärrykseni ulkopuolella, että jakamamme vastikkeeton raha tarjoaa ruuan, lämpimän asunnon, sinne sähköt sekä talvi- ja kesävaatteet, vaikkei tekisi muuta kuin istuisi kadulla banderollia heilutellen estämässä ihmisten töihin sekä lasten kouluun menon. Lisäksi tuemme vielä verovaroin kyseisten joukkioiden taustalla olevia järjestöjäkin.

Hyväksyn järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella elävän erämaan erakon säännöillään, joka pyydystämänsä riistan tai kalojen maustamiseen hakee muutaman kymmenen kilometrin päästä suolasäkinkin omia polkujaan eikä muiden tekemiä väyliä. Kuten myös sademetsien kokonaisen heimon, joka elää täysin omillaan.

Mutten hyväksy yhteiskunnan palveluja ja toisen rahoja käyttäviä, enemmän tai vähemmän loisia, joille eivät yhteiset säännöt kelpaa. Minulle heidän paikkansa on esimerkiksi suljetussa laitoksessa kutomassa tarvitseville villasukkia tai lukemassa sokealle sanomalehtiä. Tai poistamassa vaikka jotenkin muuten toisten yksinäisyyttä.

Lähtö Thaimaahan lähestyy

Ensi viikon perjantaina istun Finnairin puhalluslampun karvalakkiosaston paikalle numero 58A. Näin siitä huolimatta, vaikka viisumihakemuksen alku ei mennyt kuin Stromsössä. Vaan ammattimiehen jeesistä huolimatta Thaimaan suurlähetystön yöposti toi lisädokumenttipyynnöt pariinkin kohtaan. Meni yöunet, sillä kaiken piti olla kunnossa. Onneksi on Janne enemmänkin kuin vain apuna, sillä muuten olisi käden kaikki sormet suussa rannetta myöten.

Päivä toivon mukaan tuo vastauksia ja saan vuoden, yli 50-vuotiaille tarkoitetun viisumin. Jos ei, lähden ilman viisumia sekä kyselen sitten neuvoja ja apuja Aasian päässä. En tiedä luulenko vain, kun koen, että Aasian viranomaisten kanssa asiointiin on tullut kuoppa tai pari sinne tänne lisää, kun jotkut suomalaiset ovat kohdelleet huonosti thaimaalaisia marjanpoimijoita, joka tuli nyt ilmi.

Tähän ikään asti kuitenkin kaikki elämäni asiani ovat järjestyneet hyvin ja hyvin harvoin hyvin huonosti, joten eiköhän tämäkin tästä. Mutta parempaakin miestä ja kai kaikkia syö epätietoisuus, kun on tehnyt kaiken parhaan ymmärryksen mukaan uskoen asian olevan kunnossa eikä niin olekaan. Juuri nyt en voi kuin pyöritellä mielessäni, maalailla tavoilleni uskollisesti piruja seinälle sekä odottaa suurlähetystön asiakaspalvelun aukeamista.

Kaikkinensa olen tsunamin jälkeen ollut Thaimaassa kymmeniä kertoja eikä yksikään reissu ole ollut pettymys. Joka kerta on myös löytynyt paljon uutta aina naapurimaita myöten.

Jokilaakso on muutamaa loppusilausta vaille talviunia. Matkaan lähtevät lääkkeet ja muu pikkutilpehööri odottaa penkillä pääsyä käsimatkatavaroihin, enkä edes muista milloin on matkassani ollut ruumalaukku.

Kun aikoinaan mietin missä Suomen ulkopuolella haluaisin viettää osan elämäni leppostamijaksosta, oli muutamin syitä miksi päädyin Thaimaahan. Ehkä kerron niistä, kun saan viisumiasiani jollekin toimivalle tolalle. Blogikirjoitus jää tällä kertaa, kuten joskus muulloinkin lyhyenläntäksi, kun ajatukset pyörivät puuttuvissa dokumenteissa, sorry. 

Money money money

Lähes tai peräti ensimmäinen tai ainakin säännöllinen ansiotyöni minulla oli, kun siskoni kanssa oioin käytettyjä rautanauloja hakkaamalla niitä suoriksi puupölkyn päällä vasaralla varsinkin vasemman peukalon ja etusormen kynnenalustat mustana ohilyönneistä. Vieläkin, 70 vuoden jälkeen tunnen kivun sormenpäissäni, vaikka se onkin muuttunut rakkaaksi muistoksi synnynkotini pihamaalta. Yhä näen isäni  punnitsemassa punttivaakalla suoristettuja naulakiloja ja maksaessa palkan työstämme. Sitä en muista mihin mahdoin käyttää hankkimiani tienestejä.

Joskus olen kirjoittanut, että yksi yhteiskunnan pahimpia paiseita on vastikkeeton raha. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei kenenkään pidä nälkään kuolla, vaikkei tekisi mitään. Vaikka osa meistä saa rahaa tekemättä mitään, ihmisiä kuolee kuitenkin joissakin maailman kolkilla isoja määriä, vaikka ruokaa olisi riittämiin kaikille. Sillä sitä ei jaeta kaikille, vaan se on kaupankäynnin, suhteiden ja sotien väline. 

Vastikkkeettomasta rahasta sain osani jo lapsena. Sitä sanottiin viikkorahaksi, joka kolahti pikkuiseen säästöpossuuni, laitoin tikkua ristiin tai en. Voi olla, että sen saamisessa oli joku kilttiyden taso tai vaatimus eikä lipas kolissut joka viikko edes tyhjyyttään, jos oli tullut tehtyä pahempi moka tai kolttonen.

Ajatteken, että meistä jokainen pystyy olemaan hyödyllinen, joka voisi hyvinkin olla edellytys elämiseen muiden rahoilla. Teen sitten maailmoja syleileviä suuria tekoja tai jätän hyttysen liiskaamisen sijaan vaikkapa pääskysen ruuaksi. Tai olemalla varoittavana esimerkkinä tai peräti jonkun rukouksen kohteena. Me kaikki voimme olla hyödyksi ja merkityksellisiä jollekin eläväiselle.

Kaikista maailman elävistä ihminen lienee ainut, joka tarvitsee elääkseen maksuvälineeksi rahaa. Tosin joissakin viidakon kätköissä saattaa yhä olla olemassa kokonaisia heimoja, jotka eivät ole rahaa nähneet saati käyttäneet. Omassa kuplassani ajattelen heidän olevat oivia esimerkjejä siitä, että raha on huono väline onnen ostamiseen tai edes mittaamiseen.

Jotain onkin perusteellisesti viksallaan, kun oikeastaan me kaikki, teemme mielettömästi tarpeetonta ja peräti vahingollista saadaksemme vain lisää rahaa. On aika surullista nukkua kolmasosa elämästä ja tehdä töitä kolmasosa saadaksemme ainoastaan lisää ja enemmän kaikkiea sitä mitä emme tarvitse.

Kansan kusettajat

Valtioenemmistöinen Sonera osti Saksasta ilmaa, eli olemattomia matkapuheliverkkoja miljardeilla. Kuisman ja Seppäsen mukaan kukaan Soneran johtajista ei menettänyt epäonnistuneiden kauppojen seurauksena lanttiakaan, eikä edes virkaansa. Soneran operaatiosta vastannut varatoimitusjohtaja Kaj-Erik Relander ylennettiin muutama kuukausi huutokauppojen jälkeen toimitusjohtajaksi, josta pestistä hän luopui jo puolen vuoden kuluttua kesällä 2001.

Fortum puolestaan myi sähkön kantaverkkoja Carunalle ja osti saaduilla rahoilla saksalaista Uniperia 7,2 miljardilla eurolla vuonna 2020. Kun Venäjä sitten katkaisi maakaasun tuonnin Euroopan unioniin ja kaasun hinnat kohosivat pilviin, päätyi Uniper konkurssin partaalle, minkä seurauksena Fortum myi osansa Saksan valtiolle vain 500 miljoonalla eurolla.

Yhteistä hölmöilyille on, että mainitut suomalaiset kaupantekijät eivät käy kauppaa omilla rahoillaan eivätkä omaisuudestaan. Vaan käytännössä, voisiko sanoa veronmaksajien kansallisomaisuudesta?

Mutta lehmänkauppojen tekijöitä ei tarvitse etsiä Arkadianmäeltä, vaan niitä löytyy yhtä lailla kunnista. Siitä eräänlainen ilmentymä on kaksi Kiinasta, Suomen Ähtärin eläinpuistoon 15 vuodeksi vuokrattua jättiläispandaa. 

Pelkästään bambujen, pandojen pääravinnon, hankkiminen maksaa eläintarhalle yli 200 000 euroa vuodessa. Kaikkiaan toiminnan juoksevat kustannukset ovat noin 1,5 miljoonaa euroa vuodessa. Pandojen toivottiin tuovan Ähtäriin vuosittain 100 000 kävijää lisää. Tämä tarkoittaisi noin 6 miljoonan euron vuosittaista lisätuloa alueen yrityksille, sanoivat päättäjät.

”Valitettavasti meillä ei ole keinoja jatkaa tätä uhanalaisena meille tulleen, hienon lajin suojelu­hanketta Suomessa. Eläinpuiston hallitus on vastuussa yrityksestä ja kaikkien puistomme asukkaiden hyvinvoinnista”, sanoo Ähtärin eläinpuiston hallituksen puheen­johtaja Risto Sivonen tiedotteessa.

Kun veronmaksajien rahat muuttuivat muutamassa vuodessa veteliksi velleiksi housuihin, muuttui päättäjäpoliitikkojen rahantekokone hienoksi, uhanalaisen lajin suojelutyöksi 🤬.

Elämäni aikana olen itsekin tehnyt huonoja kauppoja ja menettänyt niissä osan hermoistani vähintään määräajaksi ja pysyvästi rahojani. Oleellinen ero on siinäkin, että tein kaiken lainatuilla rahoilla panttina perheeni omaisuus. Vastuuni kannoin maksamalla velkoja 15 vuotta. Ähtärin eläinpuiston hallituksen puheenjohtaja sanoo heidän kantavan vastuunsa. Tässä tapauksessa se tarkoittaa ainakin koko puiston joutumista yrityssaneeraukseen. Itse haluaisin tietää kansankielelle käännettynä mikä on kokonaisuudessaan ähtäriläinen vastuunkantotapa.

Hyvilläni olen eläinrakkaana kuitenkin yhdestä asiasta. Siitä, että pandat pääsevät viimein takaisin kotiin suomalaisen Siperian pakkokomennukseltaan, jos selviävät kotilennosta hengissä. Ehkä sen jälkeen ne voivat maksaa osan ylläpidostaan sonnallaan, sillä kiinalaisen Sinchuan yliopiston tutkijan An Yashin mukaan kaikkein arvokkaimmat teeviljelmät lannoitetaan pandan paskalla. Uhanalaisen pandan ulosteessa on runsaasti bambusta peräisin olevia vitamiineja ja mineraaleja. Maailman kallein sekoitus vihreää teetä maksaa yli 52000 euroa kilolta. Siihen hintaan saa erityisen vitamiini- ja kuitupitoista teetä - ja pienen vivahduksen pandan ulostetta.

Katulähetys, Sininauhat, minä ja julkisuus

Otsikon kolmannen sektorin toimijat ovat jonkinlaisessa roolissa ainakin kolmen suomalaisen kirjailijan kirjoissa. Näin tuumimme Jannen kanssa eilen, kun kävimme kuvankaappauksen keskustelua Facebookissa. Olisi mukava tietää onko blogini lukijoista muistojemme täydentäjiksi. Ehkä itse en ole kenenkään kirjaan päässyt enkä joutunut, vaikka julkisuutta olen saanut maistaa omallakin nimellä. Sitä ennen jotkut tekoseni päätyivät lehtien palstolle, joita yhdisti maininta "tekijät jäivät tuntemattomiksi".

Katulähetyksen ja Sininauhan yhteisöjä kotinaan pitäneistä ja pitävistä julkisuuteen päätyneitä tarinoita on enemmänkin. Risto Urrio kirjoitti kirjan Ensiaskeleen koko kaupungin Reiskasta, joka vietiin piiloon, kun kuningatar Elisabeth vieraili Jyväskylässä ja Liisa Laukkarinen teki kirjan Velistä. Hänen tekemiä kuparitöitä on vieläkin Jokilaakson Muistojen merikontissa.

Itsestäni tehty ensimmäinen juttu lienee Raija Saarikankaan haastattelu Keskusuomalaiseen. Siinä seison Gummeruksenkadun Alkon portailla vihreä maihinnousutakki päällä. Alla on teksti: "Näiden ovien sisäpuolelta hain itselleni lisäongelmia monta vuotta".

Ylivoimaisesti eniten julkisuudessa olenkin ollut päihdetyöstä. Ongelmasta toiseen elävien elämän kuvaamisessa on kai jotain oudolla tavalla trendikästä ja kiehtovaa tai myyvää. Ehkä se on eräänlaista sosiaalipornoa tai ainakin hädänalaisen tilan hyväksikäyttöä.

Oli nyt sitten miten tahansa, on niiden juttujen julkisuusarvo aivan jossain muussa kuin Päiviksen ja minun tekemässä ja teettämässä Merikontti- eli Duokodissa. Joka sai nimensä kahdesta yhdistetystä, 12-metrisestä kontista ja kahdesta asukkaasta osin osaomistuskoira Niilon kanssa. Meitä kaikkia käytiin kuvaamassa ja haastattelemassa Ruotsin ja Venäjän televisioita myöten.

Ehkä eräällä tavalla julkisuudessa olen edelleen, sillä bogeillani on miljoona lukukertaa. Kuinka monta eri henkilöä määrään mahtuu, sitä en osaa edes arvella. On kuitenkin pelkästään mukavaa, kun joku ventovieras ottaa hihasta kiinni lähikaupassa tai maapallon toisella puolen sanoen: "Moi. Et minua tunne, mutta minä tunnen sinut ja tiedän sinusta paljon, sillä olen blogiesi säännöllinen lukija".

Muuttolinnut tekevät kanssani lähtöä

Muutamaan päivään en ole nähnyt Jokilampien ja joen joutsenperhettä, vaikkakin luulen niiden yhä olevan maisemissa. Jo monta vuotta olemme valmistautuneet rintarinnan lähtöä lämpimämpään. Minä liki 10 000 kilometrin päähän Finnairin sinivalkoisin siivin ja joutsenet omin siivin kymmenesosaan siitä, vaikka aikaa käytämme matkaamiseen ilmojen halki saman verran. Yhtenä syksynä linnut kyhnöttivät kylmissään Jokilaaksossa, vaikka jää jo peitti veden. Taisin jotenkin mennäkin niiden luokse suht varmana avun tarpeesta, mutta siitä vanhemmat vaan lähtivät Itämeren lämpimämmälle puolen ja lapset perässä.

En oikein osaa sanoa onko niillä vai minulla isompi työ valmistautua talveen, sillä oma jobinsa on hautomisessakin, johon isäntäkin osallistuu ainakin emännän ollessa "ulkona" syömässä kasvisruokaansa. Mutta sitä ennenkin on jotain puuhasteltava, jos aikoo ylipäätään pyöräyttää puolentusinaa munaa ja niistä viimein jälkikasvua touko-kesäkuussa. Aikansa on lapsukaisia myös ruokittava ja opetettava joutsenten tavoille lentämisineen, jotta selvyityvät matkasta näihin aikoihin meren tuolle puolen. Omat vaaransa on myös  luonnossa, ja ihmisten voimalinjoissakin sekä muissa keksinnöissä. 

Omia talviteloille laittamisia olen vuosi vuodelta vähentänyt. Joku vuosi sitten tuuli riepotteli palasiksi hyttysverkollisen huvimajani enkä sen jälkeen ole enää purkanut kehikkoakaan. Sen tyynyillä sen sijaan löhöän edelleen kesäisin ja käytän kuvan pyykinkuivaustelineenä.

Kun talvilumet pudottivat Pienen, vihreän huoneeni katon kolme kertaa peräkkäin, annoin siinäkin periksi. Enkä enää laittanut katottomaksi muuttuneeseen kasvihuoneeseen katetta enkä kastelulaitetta, joten ei ole niiden purkamisiakaan. Vähän samantapaisesti kävi 10-metrisen pressutallinkin kanssa. Ponttoonilaituria vetäisen tänään sen verran kuivalle maalle ja köytän kiinni, jotta ei tarvitsisi hakea sitä toistamiseen kanootin kanssa vastarannalta ensi keväänä.

Lämpöjen säätelyssä saunakonttiin ja Merikonttikotiin noin 10 asteeseen talven ajaksi on omat puuhansa, sillä putkistojen ja pumppujen lisäksi sisällä on säiliöissä talous ja harmaata vettä vähimmilläänkin satoja litroja. Ne jos jäätyvät, on edessä kaikkien savottojen äiti.

Livekamerat kyttäävät Jokilaakson elämää reaaliajassa ja minä niitä yötä päivää hälytyksineen, olen sitten missä maailmankolkassa tahansa. Joten takapäivystäjä on tuota pikaa pelipaikalla koirineen tai ilman, jos joku on tekemässä Jokilaakson ympäristössä sinne kuulumatonta.

Koiranleuat, osa 2

Tämän kesän tapaaminen on takana, joskaan ei koko reissu, sillä kelpo ystäväni Jarmo Hakkarainen vuosikymmenten ajalta tarjosi yösijan kodistaan Konneveden ja Hankasalmen rajamailta. Voin sanoa olleeni aidosti maaseudulla, sillä lähimpään kauppaan oli 18 kilometriä. Kanojen, kahden kukon, puoliaikuisen rotwailer tytön, seitsemän kissan sekä ihmisten keskellä, huomisia lampaita odotellessa, puulämmitteisen kiukaan löylyissä aika meni menneitä muistellessa rattoisasti. Oli oikein mukava ilta ja yö.

Jarmo teki uskomattoman työn rakentaessaan Jyväskylän Katulähetyksen nuorisotyöstä, Päättymättömästä Tarinasta ainutlaatuisen kokonaisuuden, jonka uudet bossit ampuvat Jarmon lähdettyä alas. Hienon tarinan surullinen loppu.

Aivan yhtä mainio mies on ryhmämme toinen uusi jäsen, ex-sosiaalijohtaja ja nykyinen sosiaalineuvos Reino Väisänen. Hänen kanssaan puuhasin muun muassa Suonenjoelle monen kymmenen kodin kokonaisuutta seudun kodittomille, kunnes poliitikot torppasivat sen. Sekin oli surullinen tarina. Monesti ajattelin ja ajattelen yhä, että kuinka Reinon kaltainen luova tyyppi on voinut olla kunnan virkamies.

Jos oikein ymmärsin, hän ja Risto Närhi olivat tavanneet juuri ennen edellistä kokoontumista hotelli Revontulen pihassa Reinon ollessa menossa harrastuksensa pariin golfkentällä. Väisänen oli kokenut pumpussaan jotain kammiovärinää tai sen tapaista. Siihen Risto oli ehdottanut, että jätä kierros väliin ja tule istumaan sekä parantamaan maailmaa kanssamme pyöreän pöydän ympärille. Niinpä Reinosta tuli yksi meistä viidestä.

Ikää meillä lähes poikkeuksetta on reippaastikin yli 70 ja askelten pituudet sen mukaisia. Kun iltapäivän mittaan päivitimme alkoholittomien oluiden ja pihvien ääressä terveystietojamme, sain huomata, etten tosiaan ole vaivoineni yksin. Tätä illalla ja yön koittaessa ajattelin Hakkaraisten perheen vierashuoneessa, jonka ikkunasta kurkkivat tuhannet tähdet. Syvä kiitollisuus valtasi mieleni pohtiessani, että ehkä tämä arvoitusten ylipäällikkö, joka säät ja ilmat säätää, säätää myös maallisen vaellukseni päivien määrän.

Menneiden ja tulevien talvien lumia sekä poutasäitä

Jäin osa-aikaiseksi leppoistajaksi yli 15 vuotta sitten. Sen jakson jälkeen olen leppoistanut kokoaikaisesti, joka ensisijaisesti tarkoittaa, etten ole laittanut tikkua ristiin saadakseni rahaa palkkion saati palkan muodossa. Toki työelämästä irrottautumisvaiheessa jotain yritin esimerkiksi Järvenpään Mestariasuntojen palkkalistoilla. Mutta ei minusta enää ollut nuorten, sinällään työnsä osavien pompoteltavaksi.

Joitakin muitakin pyyntöjä sain. Yksi oli kysymys lähdenkö luotsaamaan Helsingin A-kiltaa? Viralliseksi pyynnöksi se ei koskaan jalostunut. Joten en saanut milloinkaan tietää mitä joku tai jotkut ajattelivat minun tekevän. 

Yhtä suuri mysteeri on Jukka Järvisen pyyntö hallituksen jäseneksi Vastaisku Syrjäytymiselle yhdistykseen. Harvoin tai koskaan minulla ei ole ollut yhtä tarpeetonta pestiä. Tai ehkä olin tarpeellinen Jukalle. Tätä ajattelin aamulla käydessäni kyseisen yhdistyksen kotisivuilla. Huomasin nimittäin, että minulle oli perustettu sähköpostiosoite: jorma.soini@vsry.fi, jonka salasanoja saati lukuoikeuksia minulla ei ole koskaan ollut.

Mutta jotakin sain päihdetön sektorilla aikaan leppoistaessakin. Suur-Helsingin Valkonauhan puheenjohtajana minulla oli vahvasti näpit pelissä, että saimme uuden Liisankodin Katajanokan Luotsikadulle. Saatan olla edelleen yhdistyksen ainut miesjäsen. Ehkä aikaansaannokseksi voi sanoa Valkonauhaliiton jäsenjärjestöilleen lähettämän paimenkirjeen sääntöjen muutosten tarpeesta. "Sillä muuten tulevat miehet ja kaappaavat Soinin johdolla kaiken vallan" 🤣🤣.

Sitten on kourallinen yhdistyksiä, jossa olen rivijäsenenä ja hengessä mukana seuraamassa menoa. Yksi on Helsingin Moottorivenekerho Tervasaarenkannaksen satamineen ja Girsholmin saarineen. Ehkä ensi kesänä käyn ainakin kotisatamassa aidan toisella puolen. 

Lisäksi on toinen kourallnen järjestöjä, joista en tiedä onko niitä enää olemassa, saati minä jäsenenä. Näitä ovat ainakin pari Ryhmätyö-järjestöä, jotka olivat minulle hyvinkin tärkeitä etsiessäni tietä ulos päihteiden käytöstä. Tästä ryhmätyön maailmasta ovat kateissa kaikki henkilötkin paitsi eilen mainitsemani Markku Rantanen. Tosin senkin saatan muistaa väärin. 

Mutta joskus maailma on pieni. Ryhmätyö ry julkaisi vuosina 1972–2013 neljä kertaa vuodessa ilmestynyttä Ryhmätyö-lehteä. Lehden ensimmäinen päätoimittaja oli Pehr Charpentier. Paljon aiemmin ollessani lapsi hänen vanhemmillaan oli legendaarinen Karhunkorven kennel. Sieltä haimme äitini kanssa taksilla (Lahtinen tai Lindfors) saksanpaimenkoira Jerin (Geri?) pennun isäni ollessa sairaalassa. Koira katosi pian mentyäni armeijaan. Se oli ja on yhä vaikea asia anteeksiannettavaksi mukana olleille.

Koiranleuat

Kauan, vuosikymmeniä sitten meitä oli viisi viisasta miestä Keski-Suomesta, joita yhdisti päihdetyö ja sen myötä tullut tositoverillinen ystävyys. Puhuttiin hengellisiä ja hengettömiä, kipeitäkin asioita parisuhteista ja avioliitoista lähtien sekä kaikesta siitä mikä oli mennyt hyvin ja mikä hyvin huonosti.

Yksi meistä oli Rantasen Markku, jonka muistelen tunteneeni kauimmin. Sielujen syvyyksiäkin opiskellut filosofi ja viisas mies, joka tuntee minut jo viimeiseltä juomavuodeltani. Toinen on Närhen Risto, Laukaan seurakunnan entinen nuorisotyöntekijä ja Seurakuntanuorten, Seukka ry:n väsymätön puuhamies, joka luotsasi muun muassa Seukkalan hoitokotia. Häneen, kuten kaikkiin muihinkin keskustelu- ja saunaseuramme jäseniin minulla on aina ollut tiukan paikankin tullen ainutlaatuinen yhteys. 

Kaksi meistä on siirtynyt sateenkaarten tuolle puolen, taivaanrannan ylisten löylyihin, jonne minäkin aikanani matkannen. Heistä toinen oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan viina- ja vankiladiakoni, jonka kanssa puuhastelimme muun muassa valtakunnan ensimmäisessä päihdetyön päiväkeskuksessa. Hieno mies hänkin.

Ja neljäs oli Hannusen Seppo, Joutsan Päiväkeskuksen big bos. Itseni lisäksi ryhmän toinen, jolla oli menneisyydestä muistissa viinan maku. Upea parivaljakko, hän ja saksanpaimenkoira Roi. Toki meillä kaikilla oli myös puolisot, joilla ei heilläkään aina vuoksemme tai kanssamme helppoa ollut. 

Muut olimme luterilaisia, Seppo Vapaakirkosta. Sanoimme pientä ystävyyden seuraamme otsikon Koiranleuoiksi. Sitä kuvastaa hyvin, kun ajoimme kerran jonnekin Laukaan takamaille saunomaan ja joku meistä näytti ikkunasta näkyvää maisemaa todeten, että "tossa on vapaaseurakunnan leirikeskus". Tähän vastasi meistä yksi, että "näkeehän sen, siinähän ovat kuusetkin tuuheampia".

Muualla menneiden Juhan ja Sepon tilalle ovat tulleet Reino Väisänen ja Jarmo Hakkarainen, joista ehkä tarinoin huomisen tapaamisen jälkeen jotain. Mutta kun tuli ajat sitten Juhan aika vaihtaa seuraa, silloin kirjoitin tämän linkin taakse näin. 

Taloni tauluja, osa 2

Eilen kirjoitin Merikonttikotini seinällä olevasta Myllykylän ja Ruotsinkylän sarjakuvataitelija Sipilän tekemästä kartasta piirroskuvineen. Tänään jatkan aiheesta, sillä vaikka kotini on pienehkö ja seinäpintaa sen mukaisesti, niillä roikkuu yhtä jos toista.

Ylivoimaisesti kaksi suurinta ovat yli 2-metriset Ikeasta hankitut ilmakuva New Yorkista ja samankokoinen kuvan riippusilta jostain maailman viidakosta. Keittiön seinällä on kolme pientä, kehystettyä, Päiviksen ripustamaa valokuvaa, joiden merkitystä en tiedä enkä koskaan kysynyt. Minua ne muistuttavat 20 yhteisestä vuodesta ja avioerosta, kuten Kaj Stenwallin alla oleva ankkataulukin.

Eteisen kulmalla on myös Mona Mannerheimon ottama kuva Irwinistä ja minusta Kamun huoneessa Tuusulan Rantatiellä. Monan puolisosta, Kamun isä-Kaiffarista on paljon muistoja, sillä meillä oli muun muassa yhteinen ravintola, Cafeteria Helsinki Las Palmaksessa. Siellä selvisi sekin, että juomisen lisäksi minusta ei myöskään ole viinanmyyjäksi.

Televisioni yläpuolella on taidemaalari Mikhail Siimeksen tekemä ja Jorma Lehikoisen antama taulu "Ajatelma enkelin kanssa". Puhutteleva maalaus, joka jättää tilaa hyvin erilaisille ajatuksille.

Aivan oman lukunsa on kehystetyllä kirjeellä tasavallan presidentti Tarja Haloselta, jossa hän sanoo myöntäneensä minulle sosiaalineuvoksen arvon. Se on mainio kertomuksen kehys tarinasta mihin yli 40 vuotta kestänyt raittius on johtanut. Paulingin Presidentti kahviakin join Tarjaa laillani kiittääkseni sen ajan, kun hän oli pressa.

Ylipäätään kodissani on paljon esineitä ynnä muuta tavaraa, joiden muistot asuvat sisälläni. Jos niin ei ole ja haluan jotain isoa tai pientä säilyttää, rakentelen tuulesta temmatun ja siemenen verran totuutta sisältävän kertomuksen. Rakastan tarinoita sekä niiden eläväksi tuomia tuokioita eletystä elämästä. Viereisessä kuvassakin niitä on melko tavalla, mutta ketä ne voisivat kiinnostaa? Sillä läheisimpäni katselevat ja kokevat minut mielummin matkojen päästä.

Se ei silti estä muistelemasta kädessäni olevaa Klubi 77 askia, jossa oli pillitupakoita 25 kappaletta ja teksti "EI MYYTÄVÄKSI". Lapsena ihmettelinkin aikani kuinka isä voi silti niitä ostaa. Yhä näen Irmelin istumassa kanssani pienillä kivillä kotipihalla ja isämme kaivamassa ojaa. Kuinka siskoni yhteisestä sopimuksesta kiinnitti isän huomion ja minä otin Klubiaskista kaksi tupakkaa. Niitä siirryimme sitten vaivihkaa polttaamaan ulkokäymälään kahdelle reiälle ja pytylle. Istuimme vierekkäin housut kintuissa sauhutellen ja olimme kuin aikuiset.