Kuvitushuvitus

Mukava, kun kamera kulkee mukana laitteessa, jolla voi soittaakin. Punaista Gerryä kuvan tekstissä kannattaa klikata ja katsoa kymmenminuuttinen paikallisesta ystävästämme, joka tosin on tullut Thaimaahan pallon toiselta puolen Hawaiilta.

Joidenkin huusholleissa on epäsiisteys vallalla vaatimattomuuden lisäksi

Gerry vei viime reissulla löytämämme kulkurikoiraperheen äidin steriloitavaksi

Näytät etana sarviasi tai et, joka päivälle on luvassa myös poutaa

Katukuvaan ovat ilmestyneet ensimmäiset kiinankieliset mainostekstit

Näillä härveleillä vinsseineen kambodzalaiset kalastajat vetävät veneensä vedestä saaliineen

Asianmukainen tietoiskuteksti, joka istuu myös suomalaiseen maaperään

Se ei selvinnyt onko BigCeessä myytävillä tuotteilla mitään tekemistä Suomen kanssa

Jani Leinonen ja Ronald McDonald

päivis: Tämän kertaisen blogin aihe on uni, jonka näin. Ihmisten tarinat omista unistaan ovat joskus aika uuvuttavaa kuultavaa tai luettavaa, joten ehkä on sopivaa vähän taustoittaa omaa untani. Toisaalta syy miksi kirjoitan tänne uneni, johtuu yksinkertaisesti siitä, että haluan muistaa sen joskus myöhemminkin. Useinhan unien kanssa käy niin, että vaikka ne herättyään muistaisi hyvin, jonkun ajan päästä uni on täydellisesti kadonnut mielestä.

Unessani oli Ronald McDonald, tuo kuulu hampurilaishahmo. Mutta miksi Ronald tuli uneeni, siihen uskon syynä olevan kotikatumme Seven Elevenin myymälän kassalla näkemäni ranskalaispussi. Kun näin, että ranskalaisia myydään nyt samaan tapaan pakattuina kuin chipsejä, ajatuksiini tuli väkisinkin taiteilija Jani Leinonen ja hänen ilmiselvä vihansa monikansallisia firmoja, epäeettistä pikaruokaa ja ehkä juuri McDonaldsia kohtaan.

En olisi Leinosta ehkä ajatellut pussin nähtyäni, ellen olisi aikoinaan henkilökohtaisesti tavannut Jani Leinosta ja hänen taiteilijakollegaansa, Riko Sakkista. Molemmat herrat kävivät luonamme, kun vielä molemmat olimme Jorman kanssa Sininauhasäätiön palveluksessa. Leinonen ja Sakkinen kuratoivat vuoden 2013 Hyvinkään taidemuseon kesänäyttelyä, jonka nimenä oli Asunnottomuusmessut. Samaan aikaan Hyvinkäällä vietettiin myös Asuntomessuja.

Leinonen ja Sakkinen saivat kauttamme materiaalia näyttelyyn. Tuolloin keskustelimme myös mahdollisuudesta viedä Merikonttikoti museon pihalle, mutta toisin kävi. Olimme sen kanssa Asuntomessuilla. Tuosta tapaamisesta siis Leinonen jäi mieleen ja siksi innostuin käymään myös aiemmin tänä vuonna Kiasmassa, jonne Leinonen oli pystyttänyt muun muassa Tottelemattomuuskouluksi nimeämänsä näyttelyn.

Tottelemattomuuskoulusta mieleeni jäi video, jossa esitettiin, miten McDonaldsin ranskalaiset säilyvät lähes loputtomiin. Ne on siis mitä ilmeisemmin käsitelty jollain säilymistä edistävällä aineella. Niin varmaan ovat myös Seven Elevenin myymät ranskanperunat.

Uneni alkoi näkymästä valkoiseen kerrostaloon, joka oli maalattu kirkkaanpunaisella ja vahvasti kiiltävällä maalilla. Näki, että maalia oli todella paksu kerros talon pitkällä seinällä. Seinä oli tasaisen punainen, mutta perustusten kohdalta maalausjälki oli huolimaton. Talon pääty vasta suttuiselta vaikuttikin, mutta kun sitä katsoi vähän kauempaa, saattoi nähdä, että päätyyn oli hahmoteltu samalla punaisella värillä Ronald McDonaldiksi tunnistettavan hahmon kasvot.

Kuvan henkilöt, jotka poimin netistä, eivät olleet unessani. Tämä on
siis vain kuvakaappaus aiheesta Ronald McDonald ja lapsi.

Äkkiä istuinkin rekan nupissa eli ohjaamossa. Ja kukas rekkaa hetken päästä lähestyikään pikkulapsi sylissään? Tietysti ilmielävä Ronald. Tulivat vauhdikkaasti ja jostain syystä ohjaamossa oli niin ahdasta, että olin aivan liiskaantua Ronald McDonaldin ja hänen sylissään kaiken aikaa keikkuneen lapsen alle. Siihen uni päättyi.

Kun kirjoitin, että Jani Leinonen vihaisi erityisesti McDonaldsia, ajatus perustui Kiasman näyttelyn lisäksi hänen muutaman vuoden takaiseen tempaukseensa, jossa Leinonen kavereineen varasti Ronaldia esittävän patsaan Ruoholahden McDonaldsin edustalta. Ronaldista tehty kopio päätyi giljotiiniin. Koko episodin tarkoituksena oli vaatia pikaruokafirmaa vastaamaan kysymyksiin ruoan alkuperästä ja etiikasta. Kun vastauksia ei tullut, Leinonen kavereineen toimi kuten al-Gaida tai Isis.

Finnair, OnniBus ja Thaimaan Suomalainen

jormas: Paikallinen digilehti Thaimaan Suomalainen on uutisoinut ainakin kolme kertaa hanketta, joka boikotoisi Finnairia, koska sen muualta tulevat, Helsingin kautta lennettävät Bangkokin-lennot ovat joissakin tapauksessa halvempia. En ymmärrä hanketta, sillä onhan moni muukin tuote muualta ostettuna halvempi. Jopa aikoinaan Nokian puhelin.

Samoin on kotimaassani tutun englantilaisfirman, OnniBussin laita, joka kuljettaa halvalla ihmisiä linja-autoillaan paikasta toiseen. Että jos joku on ostanut Jyväskylästä Helsinkiin halvan lipun, niin matkan varrelta pitäisi lippu Helsinkiin jättää ostamatta, koska se on kalliimpi kuin Jyväskylästä. Näinkö hänen pitäisi tehdä, vaikka OnniBussin vaihtoehto olisi hänelle edelleen ylivoimaisesti mukavin tai halvin?

Jos joku OnniBussin ja Finnairin lisäksi suomalaista liikuttaa, niin se on kateus. Välillä tuntui Rannilan peltikattomainosta "käyp katteeksi" seuratessa, että jos suomalainen ostaa pihaansa keinun, käy hän salaa naapurin tontilta katsomassa miltä se näyttää.

Miten minun lentovalikoimani tai kotimaamme talous siitä paranisi, jos jätän käyttämättä kotimaan yhtiön tarjoaman, ainoan suoran lentoyhteyden Suomesta Thaimaahan? Odotanko sitä, että sekin vaihtoehto siirtyy Tukholmaan?
Tämä suomalaisen, päivittäin kaljaa lipittävän päätoimittan kirjoitus ja lehti kertoo Ukraina Airlinesin vaihtoehdosta yhdellä välilaskulla Kiovassa. Olen kokeillut ja toimii hienosti. Mutta jos jatkolento on ukrainalaisille kalliimpi Kiovasta, niin toki saman logiikan mukaan solidaarisuussyistä boikotoimme sitäkin ja pysymme varmuuden vuoksi vallan kotona.

Nyt samainen toimittaja kirjoitti tavanneensa aikoinaan Larryn se ja sen, joka oli sanonut, että moisesta toiminnasta Englannista olisi poltettu British Airwaysin koneet kentälle. Tämän uskon, sillä kyseisen saarivaltion jengihän tulee Suomeenkin hillumaan jalkapallon perässä. Sitä rauhoittamaan tarvittiin peräri veljeni Reijo. Joka pääsi sen vuoksi televisioon saakka.

Ymmärrän kyllä suomalaiseen kateuteen istuvan oivasti ahdistuksen ja kaikkinaisen pahoinvoinnin, jos samassa koneessa istuu yksikin, joka on saanut lentolippunsa halvemmalla. Muuten en osaa boikottihanketta selittää itselleni enkä muille.

Tämän kaiken olisin kirjoittanut suoraan alussa mainitun lehden palstoille, mutta pyynnöstäni huolimatta en ole saanut sinne tunnuksia mielipiteen ilmaisua varten.

Pieniä huomioita Thaimaasta

päivis: Thaimaassa monet asiat ovat ihan omalla mallillaan. Esimerkiksi liikennekulttuuri on joltain osin erilainen kuin meillä Suomessa. Kaoottiselta vaikuttava liikenne sujuu kuitenkin joustavasti, varsinkin, jos on liikkeellä kaksipyöräisellä. Autot juuttuvat usein ruuhkiin ja jalkaisin liikkuvat taas joutuvat väistelemään moottoriajoneuvoja. Jalankulkijaa ei täällä kunnioiteta. Suojatiet ovat lähinnä vitsi.

Ajoneuvoja on Thaimaan kaduilla välillä huiskin haiskin. Poliisi valvoo
liikennettä ja luultavasti täällä moottoriajoneuvoilla liikkuvat turistit
pääsevät poliisin puhutteluun huomattavasti useammin kuin kotimaassaan.

Luin pari päivää sitten viime kesänä ilmestynyttä Pattaya People -lehteä. Siinä on aina mielenkiintoisia esimerkkejä paikallisista tavoista. Sattahipissä, Pattayalta joitakin kymmeniä kilometrejä etelään päin, apinoiden kerrottiin lähteneen kuumuuden ja kuivuuden ajamina liikkeelle metsistä ja luonnonpuistoista. Niissä ne yleensä käyttäytyvät asiallisesti, mutta kyliin tultuaan ne ovat olleet aggressiivisia erityisesti lapsia ja vanhuksia kohtaan.

Kun meillä uhkaavasti käyttäytyvistä eläimistä parhaimmillaan - tai pahimmillaan - maksetaan tapporaha, täällä pedot tai muuten vain häiritsevät villieläimet steriloidaan. Päivän tahti on ollut kymmenen urosapinan kiinniottaminen ja sterilointi. Sen jälkeen ne on vapautettu takaisin luontoon. Keino ei toimi ihan nopeasti, mutta ajan kanssa apinalaumoja saadaan tietysti tuolla keinolla harvennettua.

Pattaya People -lehdellä, kuten muillakin täkäläisillä tiedotusvälineillä, on ikävä tapa uutisoida esimerkiksi itsemurhat. Ei riitä, että kerrottaisiin jonkun hypänneen kymmenennestä kerroksesta varmaan kuolemaan tai että joku on ottanut itsetuhotarkoituksessa myrkkyä. Kerrotaan myös henkilön nimi ja ikä, ja jos itsemurhaaja on turisti, myös hänen kansallisuutensa mainitaan. Heinäkuun lehdessä muun muassa kerrottiin saksalaismiehen hirttäytymisestä. Lehti oli saanut poliisilta tarkan kuvauksen miehen edellisiltaisesta juopottelusta vaimon kanssa, riidasta ja siitä, miten vaimo oli aamulla löytänyt puolison hirttäytyneenä. Kuvamateriaaliakin yleensä tapahtumapaikalta saadaan julkaistavaksi.

Kun tulimme alkuviikosta tänne, kuljimme tietysti maahantulotiskin kautta. Siinä esitetään maahantuloilmoitus ja näytetään passi. Tulo kirjataan rajavartioston (?) tiedostoihin ja tulijasta otetaan myös valokuva. Virkailijan tehdessä omaa osuuttaan, tulin vilkaisseeksi lappua, jossa oli minulle uutta informaatiota Buddhan päistä. Voi olla, että määräys on ollut voimassa jo ikiajat, mutta minulle tieto oli uusi. Tosin en ole Buddhan päiden kanssa ollut tekemisissä, joten asia ei ole niin sanotusti koskettanut.

Määräys kuului suunnilleen näin: Buddhan päitä ei saa ostaa, niitä ei saa käyttää sisustuselementteinä, Buddhan päitä esittäviä kuvia ei ole lupa hankkia, eikä päätä saa myöskään tatuoida iholle. Ehkä kieltolappuun liittyi joku pienellä präntätty poikkeus, sillä Googlesta löysin tiedon, että pienet Buddhan päät ovat ehkä suosituin matkatuliainen Thaimaasta. Pienellä tarkoitetaan enintään vähän yli kymmensenttisiä päitä. Buddhan päät, ainakin vähän suuremmat, saattavat siis jollain juoksulla olla keräilyharvinaisuuksia Thaimaan ulkopuolella. En kuitenkaan suosittele hankkimaan suurta päätä, jos sellaisen jostain onnistuisi löytämään.

Thaielämää

jormas: Kyllä vain, erakkokolibri hyväksyi pesänsä, vaikka olemme siirrelleet sitä eestaas. Näyttää siltä, että sille tai ehkä niille sopii myös se, että istumme niiden kodin alla aamusella ja iltasella tunnin pari. Lintu nököttää viereisellä sähkölangalla parvekevuoroaan odottaen, kunnes katoamme päiviksen kanssa sisätiloihin. Parvekkeemme on kuvan ylimmässä kerroksessa keskellä.

Rantakatumme on tosiaan melkoisessa myllerryksessä. Tietysti se on hieno asia, sillä luvassa on entistä komeampaa. Yksi kantapaikkamme rannalla on paikka numero 33, joka sekin oli paikallaan. Tosin pitäjä oli vaihtunut. Paikallisia poliiseja pyörii myös rannalla mittanauhojensa kanssa. Tuolit eivätkä aurinkovarjot saa näköjään olla senttiäkään yli oman alueen, sillä muuten virkavalta koppaa varjon mukaansa. Se ei vielä selvinnyt saako sen lunastaa takaisin itselleen jostakin vai onko varjo iäksi menetetty valtiolle tai peräti poliisimiehen henkilökohtaiseksi suojaksi.

Puheenjohtajamme sivuvaunuskootterilla
kulkee ruoka koululle joka arkipäivä

Tänään pulahdimme myös ensi kerran tällä reissulla meriveteen. Muutos Jokilaakson Jokilampiin olikin melkoinen, sillä lähtiessämme rikoimme jäitä päästäksemme uimaan. Täällä veden lämpö on arviolta joku aste alle kolmekymmentä. Yhtä kirkasta tai likaista kuin Suomenkin vedet avomerellä. Sillä erotuksella, että sinilevä taitaa olla täällä tuntematon riesa. Sen tilalla on meduusoja, jotka pahimmillaan voivat viedä hengen. Tosin pariin vuoteen ei niitäkään ole sattunut silmiin, vaikka suurimmillaan ne saattavat olla näissä vesissä metrin verran halkaisijaltaan.

Seuralta toimitamme myös viitenä päivänä viikossa Suomalaiselle koululle kouluruuan, joka tietenkin on hyvä asia. Joskus näitä täkäläisiä touhuja seuratessa tulee pohtineeksi suomalaisittain tärkeitä hygieniapasseja ynnä muuta ruokaan liittyvää terveyden näkökulmasta. Täällä on tien- ja katujen varret pullollaan kaiken maailman ruuanmyyjää ja -valmistajaa. Lämpöä on 30 asteen molemmin puolin. Luulen että ruokamyrkytykset ynnä muut vastaavat eivät ole täällä sen yleisempiä kuin Suomessakaan.

Kotoutuminen Thaimaahan

päivis: Jorma jo kirjoitteli eilen tulostamme Thaimaahan. Koti Jomtien Soi Welcomella oli ennallaan, mutta olimme myös saaneet parvekkeelle pienen pienen alivuokralaisen. Gekkoja ei ole vielä näkynyt. Niihin törmää usein varsinkin makuuhuoneessa (käsken niiden pysyä katossa) ja rappukäytävässä.

Eilinen päivä kului paikalleen asettumisessa: Jorma haki moottoripyörän Vievtalayn tallista, minä vettä ja vähän aamupalaa Seven Elevenistä. Y Mishi, venäläistyylinen suosikkiravintolamme, oli paikoillaan kotikadun varressa. Siellä söimme myöhäisen lounaan vajaalla kuudella eurolla per henkilö.

Kotikatu oli jonkin verran hiljentynyt. Osa liikkeistä on sulkenut ovensa, mutta myös uusien turistien odottelua oli nähtävissä. Ruplan kurssi tosin ei enteile hyvää turistibisneksen osalta. Se saattoi olla jopa huonompi kuin viimeksi täällä ollessamme eli alkuvuodesta.

Matkaväsymys taisi vähän painaa, sillä aikaisesta nukkumaan menosta huolimatta heräsimme aamulla vasta joskus yhdeksältä paikallista aikaa. Tosin Suomessa kello oli silloin viiden paikkeilla, joten voi kai sanoa, että heräsimme kuten muulloinkin, varsinkin arkiaamuina. Tämä päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että tänään minulle on maksettu ensimmäinen osa-aikaeläke pankkiin. Näin ainakin Ilmarinen ilmoitti. En ole tarkistanut tililtäni. Mutta sen kunniaksi ostin meille jäätelöä, jota äsken söimme hedelmien ja kahvin kanssa. Kahvi oli aamulla keitettyä lämmitystä, joten sen osalta kaikki on ennallaan.

Aamukävelylle lähtiessämme ajatus oli mennä rannalle numero 33. Mutta kotoa parisataa metriä meren rantaan käveltyämme huomasimme heti, että suunnitelma pitää panna uusiksi. Olimme unohtaneet, että tänään on keskiviikko ja edelleen on voimassa sotilashallituksen alkuvuodesta antama määräys, että rannat on keskiviikkoisin pidettävä vapaina rantatuoleista ja kaikenlaisesta palvelusta. Se ei viimeksi meille selvinnyt, onko tällä päätöksellä tarkoitus mahdollistaa rannoilla työtään tekeville vapaapäivä. Käytännössä se kai kuitenkin useimpien kohdalla tarkoittaa pienempiä tuloja.

Surffikoulun kohdalla on aina ollut ohikulkijoiden käyttöön tarkoitettuja
alkeellisia kuntoilulaitteita. Valikoima oli ehkä vähentynyt. Taljoista
yksi nousi suhteellisen kevyesti, vaikka kuvasta ei näin ehkä voisikaan
päätellä. Yksi tämän reissun suunnitelmista liittyy kuntosaliharjoitteluun.
Sain jo vinkin yhdestä kuntosalista. Luulen että niitä löytyy vielä lisää.

Päätimme kävellä Seiskan altaalle eli sinne, jossa moottoripyörä seisoo silloin, kun olemme Suomessa. Hetken käveltyämme lähes tulkoon törmäsimme tietöihin. Jomtienin rantakadulla on meneillään suuri remontti, jossa ainakin jalankulkijoiden kulkemista on ymmärryksemme mukaan tarkoitus parantaa.

Osittain valmiista osuudesta saattoi päätellä, että Jomtienin rannasta halutaan tehdä samankaltainen kuin Pattayan ranta. Hienoa! Panimme myös merkille, että rannoilla kasvavien palmujen määrää on vähennetty kovalla kädellä. Huomenna, kun rantatuolit ja varjot ovat taas paikoillaan, pääsemme näkemään, miltä kokonaisuus näyttää. Nyt ainakin merimaisema oli kadun puolelta katsottuna hyvin nähtävissä. Sitä voi pitää sekä hyvänä että huonona asiana.

Thaikodissamme oli uusi asukas

jormas: Reipas yhdeksän tuntia lentokoneessa käy työpäivästä, vaikka ei mitään tekisikään. Minua ei ole pitkät lennot rassanneet koskaan, mutta ahtaassa istuimessa on kuitenkin hankalampi olla kuin Jokilaakson Duokodin korituolissa tai Päivisplacen Fatboyssa Laukaan Pikäniemessä.

Jo lennon aikana jännitimme onkohan entinen, tunnin parin välein kulkeva bussireitti Bangkokin lentokentältä Pattayalle voimissaan. Hinnaltaan se ei ole kallis, sillä 150 kilometrin taival ilmastoidussa bussissa maksaa alle kolme euroa. Kaikki oli tältäkin osin ennallaan, joten Pattayalla tai oikeastaan sen viereissä Jomtien kaupungissa olimme parin tunnin ajomatkan jälkeen.
Siitä sitten lavataksilla alle 5 kilometriä, josta saa käytännössä maksaa saman kuin äskenmainitusta linjaautokyydistäkin.

Meidän Thaikotimme oli sekin ennallaan , joskin sen parveke oli saanut uuden asukkaan. sillä kolibri oli väsännyt sinne pesänsä. Varovasti siirsimme sitä metrin sivuun, sillä pesä oli rakennettu parin rottinkituolin välissä olleeseen jouluvalojen sähköjohtoon. Mutta saapa nähdä miten linnun käy, sillä se tuli huuhuilemaan entiselle paikalle, että missäs koti on? Metrin siirto ei mahtunut sen pieneen päähän, joten iltatuimaan siirsimme linturaasun suurella vaivalla tekemän kodin entiselle paikalleen. Tulevat pari päivää kertoo kelpaako sekään enää.

Minne päänsä kallistaisi?

päivis: Olen nähnyt ihmisiä nukkumassa monenlaisissa paikoissa. Maailmalla lämpimissä maissa näkee usein nukkuvia ihmisiä monenlaisilla julkisilla paikoilla. Brasiliasta jäi erityisesti mieleen pankkien eteen viikonloppuisin majoittuneet asunnottomat. Ehkä paikka oli turvallinen ja pankkien katokset antoivat myös mahdolliselta sateelta suojaa.

Thaimaassa on tavallista ja sopivaa ottaa tirsat julkisilla paikoilla. Ihmisillä on ilmeisestikin syvä luottamus siihen, ettei kukaan tule häiritsemään tai viemään unten mailla olevan omaisuutta. Vähintään yhtä suurella luottamuksella koirat käyvät katujen varsille nukkumaan. Niille ei näytä tulevan pieneen mieleenkään, että joku ajaisi yli. Muutenkin koirat nukkuvat mielellään paikoissa, joissa on paljon ihmisvilinää. Niitä se ei haittaa.

Thaimaa on nyt erityisesti mielessä, sillä olemme lähdössä sinne. Tänne lentoaseman odotustilaan tullessa näin ehkä ensimmäistä kertaa suunnilleen aikuisen ihmisen mittaisia sukkuloita, joihin olisi voinut asettua nukkumaan omaa lentoa odotellessa. Helsinki-Vantaalla ne kuitenkin näyttävät enimmäkseen olevan tyhjillään tai lasten leikkipaikkoina.

 

 

Eläin- ja ihmisallergiaa

jormas: Eläkeläisenä, ei siis ensimmäisen eikä kolmannen sektorin, vaan vapaan sektorin kansalaisena on upeaa ja leppoisaa, jos sen niin päättää kokea ja rakentaa arkensa. Tosin arki ja pyhä ovat lähestulkoon yhtä ja samaa, kun kaupatkin ovat auki enemmän aina. Paitsi viinakaupat. Tosin niissä en enää juurikaan käy, sillä alkoholittomia viinejä ja oluita saa muualtakin.

Minulla oli töissä ollessani usein koira mukana. Luulen, että sekin piti siitä, sillä innolla se odotti aamulla, että pääsenköhän mukaan. Nykyinen osaomistuskoira Niilo on myös maaseutukodissa ollessaan melkein aina mukanani. Se viettää kanssani eläkepäiviä milloin missäkin. Bauhaus on se lempikauppa, sillä sinne ovat koiratkin tervetulleita. Kuten Omia polkuja kulkevien kaupallemme. Bauhausissa Niilo huristaa pitkin käytäviä ostoskärryissä ja on silmin nähden tyytyväinen, kun pääsee liikkumaan eikä itse tarvitse tehdä mitään. Kaupan päällisiksi ihmiset silittelevät ja kehuvat sitä.

Mutta kaikille työpaikoille ei voi viedä koiraa, sillä välillä tuntuu, että ei ole niin pientä työyhteisöä, jossa ei olisi joku työtoveri koiralle allerginen.

Itse harjoittelin aikoinaan vapaaherrana oloa ja pohdiskelin kuinka päivänsä täyttäisi mielekkäästi siten, että voisi olla eläkeläisenäkin muille jotenkin hyödyksi. Pohdiskelujen välissä ajattelin, että kun päivis-vaimo oli samassa työyhteisössä töissä kanssani, niin voisikohan ylipäätään työhön viedä koiran sijaan yksinäisen eläkeläisen mukanaan. Olisi hänelläkin, jos ei tekemistä niin ainakin seurattavaa, kun muut pakertavat palkkatyössä. Sitten muistin, että ei sekään varmasti kävisi minun kohdallani, koska vallalla saattaa edelleen olla soiniallergiaa siellä täällä.

Kuntosalilla

päivis: Vihjailin jälkikasvulle vuosi sitten täyttäessäni pyöreitä vuosia, että ottaisin mielelläni syntymäpäivälahjaksi muutaman laulutunnin. En päässyt lauleskelemaan, mutta nyt, vuoden päästä, syntymäpäivääni muistettiin lupauksella omasta kuntosaliohjaajasta, jonka neuvoja voisin saada kolme kertaa itse valitsemallani kuntosalilla.

Ensimmäisenä piti tietysti hankkia kuntosalivehkeet. Niitä etsiessäni törmäsin huonoon asiakaspalveluun, josta kerrottuani en tosin ole saanut kovin paljon tukea kiukustumiseeni. Olin urheilutarvikekaupassa, jossa katselin mahdollisia treenikenkiä, kun takavasemmalta viereeni ilmestyy tuhdisti meikattu ja mustaksi hiuksensa värjännyt naismyyjä. Kysymys minulle kuului: "katotaanko me emännälle lenkkikenkiä". Eipä katottu, eikä katottu mitään muutakaan siitä liikkeestä.

Sain kengät ja vähän muutakin saliharjoitteluun sopivaa varustetta liikkeestä, jonka asiakaspalvelu oli paremmin kohdallaan. Suurin osa hankinnoistani oli halvimmasta päästä, sillä ajattelin, että kuntosaliharjoittelu voi lopahtaa lyhyeen. Niin kävi tennisinnostuksellekin jokunen vuosi sitten. Kuntosalille tarkoitettuja kenkiä ja vaatteita kun ei oikein voi pitää muualla kuin kuntoaan treenatessa.

Kolme ohjattua kuntosalituntia on nyt takana. Sain mainiot opit kehonrakennuksen supersarjan tämän vuoden voittajalta, Artturi Kalliolta. Tunnit lihaksikkaan ja komeasti tatuoidun Artturin ohjauksessa kuluivat hujauksessa. Sen verran hämmentynyt uhkeasta (tässä tapauksessa miehestä voi todella sanoa näin) ohjaajastani olin, etten kehdannut kysyä, voisinko ottaa hänestä valokuvan. Netistä löytyy kuitenkin kuvia ja vähän tarinaakin Artturista. Tässä kohtaa huomaan olevani ilmeisen vanhanaikainen. Joku nuorempi olisi varmasti näpsinyt selfieitä Artturin kanssa ja jakanut niitä innolla Instagramissa.

Salikäynnit osuivat sopivasti ajankohtaan, jolloin minulla oli monenlaista vaivaa, joille olisi ollut hyvä tehdä jotain. Kuten esimerkiksi mennä kuntosalille vahvistamaan lihaksia ja tekemään harjoituksia, jotka lisäisivät kankeaksi käyneiden raajojen liikeratoja. Artturin neuvoilla tein yhtä sun toista liikesarjaa ensin yläkroppaan, seuraavalla kerralla alaraajoihin ja viimeisellä kerralla kohteena oli selkä. Täytyy myöntää, että harjoitus teki terää.

Tänään olin kuntosalilahjan antajan kanssa salilla, jossa yritin muistella Artturin oppeja, mutta innostuin muistakin harjoituksista. Ainakin nyt vielä tuntuu, että voisin mielelläni jatkaa salikäyntejä. Esimerkiksi tuo kuvassa näkyvä laite tarjosi mukavan haasteen. Ehkä saliharjoittelussa kiehtovinta onkin se, että jokaisen laitteen ja liikkeen kanssa voi haastaa itsensä tekemään aina vähän enemmän ja enemmän.

Merikonttikodista koti pakolaisille ja muille maahanmuuttajille

jormas: Tämän blogikirjoituksen jaan sähköpostitse joillekin kumppaneille, joille olen seitsemän vuoden ajan puhunut Merikonttikotien rakentamisen ja juurruttamisen puolesta Suomeen. Mainituilla kumppaneilla olisi jokaisella resursseja edelleen lähteä hankkeeseen mukaan yksin tai yhdessä.

Nyt asiaan on tarttunut Luona Oy, joka on osa Barona Groupia. Siihen kuuluu myös Sininauhasäätiönkin vuokralaisena aikonaan toiminut Forenom Oy. Luonan hallituksen puheenjohtajana toimii Paavo Voutilainen, joka on entinen Helsingin sosiaalijohtaja ja yksi niistä, joille aikoinaan esittelin Merikonttikoti-visiota ollessani Sininauhasäätiön työntekijä. Koska en ollut enää toimitusjohtaja, ei minulla ollut asemaa osa-aikakonsulttina viedä hanketta satamaan. Se on yksi palkkatyöhistoriani suuria pettymyksiä.

Mutta malliasunnot, Sinkkukodin ja Duokodin saimme aikaiseksi Järvenpään Mestariasuntojen ja Samarian kanssa. Ilman kyseisten yritysten Veikko Simunaniemeä ja Ismo Valkoniemeä koeasuntojakaan ei ehkä oltaisi koskaan ainakaan meidän toimesta tehty. Tämän linkin takana on niistä juttuja. Valitettavasti näkemys tulevaisuuteen tältä osin ei ole toistaiseksi kantanut pitemmälle.

Moni toimija menettääkin tuhannen taalan paikan, sillä tämän päivän Hesari kertoo osan siitä mahdollisuudesta, jonka Merikonttikodit antaisivat, sillä varsinkin laadussa pärjäisimme edelleen loistavasti. Esimerkiksi ensimmäiset Sininauhaliiton jäsenjärjestöt tuottavat nyt asumis ynnä muita palveluita maahanmuuttajille, joten Sininauhakonserni joutunee heräämään hieman jälkijunassa myös tähän todellisuuteen.

Tämän linkin taakse kannattaa jokaisen asiasta kiinnostuneen kurkistaa ja katsoa videokin sekä pysähtyä vähän tuumaamaan. Luona Oy:n visio on tuoda konttiasuntoja Ruotsista tuhannelle Suomeen tulleelle ja tulevalle asukkaalle.

Mutta kuten sanottu, me pystymme yhdessä, mutta erikseenkin parempaan, sillä todellisuus tulee olemaan, että liian pienissä asunnoissa tullaan käytännössä asumaan pitämpäänkin. Se tuo aika liudan ongelmia muun muassa päihdetyön kenttään, mutta myös muille viranomaistahoille.

Itse uudistan tarjoukseni. Olen valmis tekemään valmiiksi tuotteeksi kumppaneiden kanssa Merikonttikodit todellisena vaihtoehtona ja huomattavasta laadukkaampana asumismuotona tarvittaessa palveluiden kera. Mutta minun mukana olo ei ole pääasia, vaan se, että tarttuisimme tähän haasteeseen.

Vierasta väkeä - vähän maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista

päivis: Jos on edes hetkeksi syventynyt miettimään maapallon asioita, meneillään olevan kansainvaelluksen olisi hyvinkin voinut ennustaa jo vuosikymmenet sitten. Itse tosin olisin ehkä veikannut, että liikkeelle lähdetään ympäristökatastrofien johdosta. Ehkä sekin on vielä edessä.

On hyvä, että turvapaikanhakijoihin liittyvistä asioista käydään keskustelua. En muista milloin viimeksi olisi ollut vastaava aihe, joka tuntuu liikuttavan kaikkia. Tiistaina käytiin suuri pakolaiskeskustelu Ylen kakkoskanavalla. Arvioin sen sisällön heikonlaiseksi, joten katsoin ensin ykköseltä alkaneen Downton Abbeyn uuden kauden ensimmäisen jakson. Hankalia asioita sielläkin näköjään pohdittiin. Vasta sen jälkeen palasin takaisin viime viikkojen kuumaan perunaan.

Vaikka turvapaikanhakijoihin tai pakolaisiin liittyvästä aiheesta tunnutaankin jauhavan kaiken aikaa, lähes kyllästymiseen saakka, tuota jauhamista tarvitaan luultavasti vielä pitkään. Ehkä loputtomiin. Suhtautuminen vieraisiin tulijoihin on jotain sellaista, jota ei oikein voi sivuuttaa olankohautuksella. Ihmiset ovat joko puolesta tai vastaan. Aika moni on varmaan jotain siltä väliltä. Jos on vastaan, saa helposti rasistin leiman, vaikka kyse voisi olla pelosta liian vierailta tuntuvia ihmisiä kohtaan. Takana taitavat olla ne ajat, jolloin ulkomaalaisiin suhtauduttiin mielenkiinnolla ja uteliaina. Mitä pienempi paikkakunta, sen vähemmän ihmisillä on ollut kontakteja vierasmaalaisiin. Kakkosen pakolaisillassakin puhuttiin pelosta, mutta esitettiin myös kritiikkiä tuota puhetta kohtaan. En tiedä, miksi sitä ei olisi saanut painottaa. Jos pelottaa, niin hyvä on kertoa siitä.

Olen odottanut, että pakolaisiin ja turvapaikan hakijoihin liittyvissä asioissa julkisuuteen nostettaisiin enemmän psykologeja, kulttuurintutkijoita ja myös niitä, joilla on joko omakohtaista kokemusta tai tutkittua tietoa Karjalan siirtolaisten asettumisesta nykyisten Suomen rajojen sisälle. Heiltä voisi löytyä paitsi selityksiä, myös korjauskeinoja ilmiselvään muukalaisvihaamme ja -pelkoomme. Voisimme ehkä myös oppia jotain siitä, miten Karjalan evakot saatiin aikoinaan asutettua. Mitkä silloin olivat ne suurimmat kipupisteet ja miten ne hoidettiin.

Apua olisi siitäkin, jos joku selittäisi, miksi kaitakasvoisen somalin naama ärsyttää. Tai miten naisten tasa-arvoon tottunut voisi olla vihastumatta, kun vastaan kävelee päästä varpaisiin hunnutettu maahanmuuttajanainen. Kotipsykologin kokemuksella ehkä sanoisin, että kaikkeen tottuu ja muita et voi muuttaa. On siis muutettava omaa suhtautumistaan. Ellei sitten tosiaan halua pysyä omissa poteroissaan.

Aika moni kurkistaa nykyään omaan kukkaroonsa ja pohtii, minkä verran sieltä viedään, jotta kaikki maahantulijat saadaan elätettyä. Näinhän meille ainakin jatkuvasti asiaa kuvaillaan: Suomella on velvollisuus elättää tulijat. Pakolaisten työllistymiseen tuntuu uskovan vain pieni osa meistä.

Kysymys rahojen riittävyydestä on aivan aiheellinen. Turvapaikanhakijoiden jatkuvaksi jämähtänyt virta (vai onko se sitä?) sattui varmasti pahimpaan mahdolliseen aikaan, kun meiltä muutenkin vaaditaan nyt vyön kiristämistä Suomen kehnon taloudellisen tilanteen tasapainoon saattamiseksi. Yksi jos toinenkin pohtii, kustannetaanko uudet kulut säästöillä, joiden kohteena ovat vanhukset, lapset, opiskelijat ja keltä kaikilta nyt taas ollaankaan viemässä.

Mikään ratkaisuehdotus ei tunnu oikealta, kun niin moni asia pitää siinä yhteydessä ottaa huomioon. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin ne ehkä vielä joku aika sitten näyttivät. Veikkaan, että Helsingin Kansalaistorillakin olisi aika väljää, jos nyt järjestettäisiin samanlainen Tervetuloa-tapahtuma kuin noin kuukausi sitten.

Minä olen tien kuningas....

jormas: päivis oli eilisessä blogissaan huolissaan ja vähän näköjään polttanut käämejäänkin polkupyöräilijöiden käyttäytymisestä liikenteessä. Sanoisin, että aiheesta. Mutta hänen käsityksensä tai selvityksensä väistämisvelvollisuuksista oli hieman puutteellinen, sillä näin se menee suojatien osalta.

Pyörätieltä tuleva pyöräilijä saa ajaa tien yli pyörätien jatketta pitkin, mutta hänen on väistettävä sekä oikealta että vasemmalta tulevaa ajoradan muuta liikennettä. Autoilijan tai motoristin puolestaan on väistettävä, kun hänellä on liikennemerkillä osoitettu väistämisvelvollisuus tai hän on kääntymässä pyörätien jatkeen yli. Tosin silloin kun pyöräilijä nousee satulasta ja taluttaa pyöräänsä, on hän jalankulkija ja tällöin ajoradalla liikkuvat väistävät suojatiellä kävelevää jalankulkijaa. Autoilijan ja motoristin väistämisvelvollisuus on helppo havaita, sillä se on merkitty etuajo-oikeutetun tien merkillä ENNEN suojatietä tai polkupyörälle tarkoitettua väylää.

Toinen kummajainen ovat kai maailman nopeimmiksi pyöräilijöiksi itseään luulevat, joiden pitää puikkelehtia autoilijoiden joukossa ajoradalla henkensä kaupalla, vaikka vieressä on jalankulku- ja pyörätieväylä. Itse aikoinaan luulin, että he ovat ajoradalla siksi, että pyörätien päällyste on huonompi, mutta haastateltuani näitä suhareita, olen tullut tulokseen, että asian laita ei ole näin. Vaan he ajavat autojen joukossa siksi, että heidän ei tarvitsisi varoa jalankulkijoita. No tietenkin tämä on jalankulkijoiden etu, joka tosin sekin häilyy sinne tänne, sillä nyt pyöräilijöitä on sekä jalankulkijoiden joukossa että ajoradalla.

Kolmas kummajainen ovat mopot, traktorit, lisääntyvät mopoautot ja traktorimönkijät, joilla saa ajaa maksimissaan 40 tai 50 km/h. Nämä ovatkin melko usein tien tukkona, johon oiva lääke olisi nostaa niiden nopeus samaksi kuin se on kulloisellakin taajama-alueella. Maksimissaan siis 60 km/h. Tässä kastissa oma lukunsa ovat tieliikennemönkijät, jotka ovat teknisesti ja turvallisuudeltaan aivan samanlaisia kuin traktorimönkijätkin, mutta koska he maksavat korkeampaa veroa ja vakuutuksia, saa niillä ajaa kuten moottoripyörilläkin. Maksimissaan Suomen teillä siis 120 km/h, sillä niillä saa ajaa myös moottoriteillä.

Sitten on matkailuautoja, joilla saa ajaa joko 80 tai 100 km/h. Eräänlainen kummajainen tämäkin, jonka syitä en ala tässä purkamaan. Linja-auto saa 50 matkustajan kanssa huristella 100 km/h, jos tiekohtainen nopeusrajoitus sen sallii. Samaa tietä samaan aikaan voi ajaa kuorma- tai pakettiauto, joka taatusti pysähtyy samassa ajassa ja matkassa kuin satasta ajava linja-autokin, mutta silti sen kattonopeus on 80 km/h.

Kummajaisia kaikki, jotka ovat enemmän tekemisissä verotuksen kuin liikenneturvallisuuden kanssa. Oiva parannus liikenneturvallisuuden kannalta olisi nostaa traktoreiden, mopojen ja mopoautojen ja traktorimönkijöiden nopeus tiekohtaiseksi 60 km/h saakka. Ja kuorma- sekä pakettiautot niin ikään tiekohtaisesti 100 km/h saakka. Oikeustajuani vastaan on, että valtio olemme me kaikki ja meidän antamalla valtakirjalla se kerää verorahoja ihmisten turvallisuuden kustannuksella.

Vihapuhetta polkupyöräilijöistä

päivis: Otsikko syntyi hetkeäkään harkitsematta, joten slow down, vihapuhetta ei ole tulossa. Yhtä hyvin olisin ehkä voinut otsikoida, että "kevyenliikenteen väylän kuninkaat" tai "tolkkua pyörätielle". Sattumalta tänään huomaamani otsikko sai taas pohtimaan, ovatko polkupyöräilijät nykyään jotenkin erityissuojeluksessa.

Kävelin aamulla kevyenliikenteen väylää pitkin. Vastaan tuli useita pyöräilijöitä. Yhdessä kohdassa pyörät tulivat talon kulman takaa niin, että pyörä oli kohdalla suunnilleen samalla hetkellä kun sen pystyi kohtuudella huomaamaan. Osa ajeli ihan rauhallisesti, mutta joillakin tuntui olevan tuli hännän alla. Yksikin fillaristi ajeli vastaani kaikkia vaaroja uhmaten - ja ilman kypärää tietysti.

Siihen lehtiuutisen otsikkoon. Uutista en lukenut, mutta otsikostakin saattoi päätellä, että taas on polkupyöräilijä raukka tullut tuhman autoilijan kolhimaksi suojatiellä. Vastaavanlaisia otsikoita on nähty viime aikoina, välillä kohtaamiset ovat päättyneet hyvinkin ikävästi.

Olen kai ollut tietämätön, kun vielä jokunen vuosi sitten kuvittelin, että polkupyörä pitää taluttaa suojatien yli. Olen ollut väärässä ainakin siltä osin, että nykyään kai pyörällä saa päästellä vaikka minkälaista vauhtia suojatien yli, jos suojatie on osa pyöräilyn sallimaa kevyenliikenteen väylää.

Suomessa tuskin tällaisiin fillaristeihin törmää. Kuva onkin Tanskasta.

Liikkumisesteisistä varoittava merkki
ei tarkoita ainakaan pyöräilijöitä.

On jotenkin kohtuuton ajatus, että autoilija pystyisi välttämään yhteentörmäyksen, jos pyörän sarvista ja etuajo-oikeudestaan pitää kiinni joku aiemmin mainitun kaltainen pyöräilijä. Jos autoilijalla on väistämisvelvollisuus, niin kyllä pyöräilijälläkin pitäisi olla velvollisuus hiljentää suojatietä lähestyessään edes sen verran, että autoilija ennättäisi reagoida kaksipyöräiseen.

Autoilijat ovat selvästi muuttaneet käyttäytymistään suojatien kohdalla, minä mukaan lukien. Nyt näkee hyvin usein, että autoilija pysähtyy suojatien eteen, jotta jalankulkija saa ensin ylittää kadun. Pahoin pelkään, että polkupyöräilijöiltä ei samanlaista malttia löydy. Veikkaan, että jalankulkijat jäävät entiseen tapaan pyörillään kaahaavien jalkoihin ja tönimiksi, mutta näistä kolhuista ei kai saa revittyä yhtä raflaavia otsikoita kuin autojen ja fillaristien kohtaamisista.

Myönnän, että vähän pelkään edestä, takaa ja sivulta vilahtelevia fillaristeja. Pelkään pyöräilijöitä jalankulkijana, mutta loppujen lopuksi pelkään vielä enemmän sitä, että tulisin autolla törmänneeksi johonkin "puun takaa" hyökkäävään pyöräilijään. Luulen, että olisipa tilanne syntynyt miten tahansa, autoilijana olisin tuossa yhteentörmäyksessä aika heikoilla.

Kaikille ei sovi itse syömänsä ruuan historia

jormas: päivis kirjoitti eilen luomutomaateistamme, joita itse kasvatamme omiin tarpeisiin. Kasvatustavoistamme tai lannoittamisesta hän jätti kuitenkin yhden oleellisen seikan mainitsematta, jonka olen joskus blogiimme kirjoittanutkin. Nyt kirjoitan sen hieman uusin sanoin uudelleen.

Me olimme Merikonttikotimme kanssa reipas pari vuotta sitten Hyvinkään Asuntomessuilla koko kuukauden ajan joka päivä aamusta iltaan. Messuilla oli mukavaa ja kävijöitäkin oli monta kymmentätuhatta, joille jaoin tietoa omalla, joskus kulmikkaallakin tavallani.

Voisi sanoa, että meillä kävi kuukauden aikana koko loppuelämämme vieraat, joka näkyy pääovemme kynnyksessä. Ulko-oviahan meillä on kolme, mainittu pääovi sekä keittiön ja palvelusväen ovet. Ekokäymälöitä meillä on kaksi, Separett ja Mulltoa, joista jälkimmäinen on kylpuhuoneessamme liukuovien takana Duokodissa ja ensimmäinen Konttisaunallamme.

Muistan yhden hepsankeikkarouvan, joka pölähti messuilla yhtenä muiden joukossa tutustumaan tulevaan kotiimme. Rouva katseli hieman nenäänsä nyrpistellen, kun esittelin käymälän toimintaa. Hän kysyi sen päätteeksi suu mutrulla, että "tarkoittaako tämä nyt sitä, että viette vessan tuotokset tuosta keittiön läpi ulos?" Sanoin, että "kyllä vain rouva. Niiden taival jatkuu pihan perällä vuoden päivät lämpökompostorissa ja noin toisen vuoden jälkikompostorissa. Sen jälkeen valmistuneen tuotoksen matka jatkuu kasvihuoneelle, jossa kasvatamme muun muassa tomaattia ja kurkkua.
Joten ympäri käydään ja yhteen tullaan, sillä reippaan parin vuoden taipaleelta tuotoksemme palaa keittiöön ja syömme sen aamiaspöydässä vihannesten muodossa. Jonka jälkeen kaikki alkaa taas alusta." Silloin tämä hienohelmarouva lähti kodistamme helmat heiluen.

Luomua sen olla pitää

päivis: Ensimmäinen kokemukseni siitä, että luomussa on jotain parempaa kuin tavalliseen tapaan kasvatetussa kasviksissa liittyy tomaatteihin. Muistan miten tavalliset tomaatit joskus kirvelivät suussa, mutta luomu ei. Hain kesäisin luomutomaatteja tutulta viljelijältä Jyväskylän torilta. Elettiin luultavasti 1990-lukua, jolloin luomutuotteita ei kaupoissa liiemmälti vielä ollut. Muistelen, että vain jotkut luontaistuotekaupat saattoivat myydä luomua.

Joskus väitetään, että luonnonmukaisesti tuotetut kasvikset olisivat paremman makuisia kuin keinolannoitetut tuotteet. En ole siitä ihan varma. Olen joskus ostanut esimerkiksi luomuporkkanoita, joiden maku ei ole ollut erityisen maukas.

Tänä kesänä kasvihuoneessamme kasvoi muun muassa luomusalaattia
ja -tilliä. Jokunen luomumansikan taimikin tuonne sekaan oli eksynyt.

Luomussa ei oleellisin juttu olekaan maku. Paljon tärkeämpää on se, että luonnonmukaisesti lannoittamalla luontoon ei tarvitse syytää sinne kuulumatonta tavaraa. Tarkoitan kemiallisia lannoitteita ja "kasvinsuojeluaineita". Mitä suuremmilla alueilla kutakin tuotetta kasvatetaan tai viljellään, sen tärkeämmältä tuntuu valita luomutuote. Kahvi esimerkiksi on elintarvike, jota ostan vain luomuna. Kun ei käytetä keinolannoitteita, myöskään maataloudessa työskentelevien ei tarvitse käsitellä aineita, joista osa saattaa olla hyvinkin myrkyllisiä.

Mainitsin alussa tomaatit. En muista, minkä verran ne silloin maksoivat. Kasvatamme nykyään itse luomutomaatteja omassa kasvihuoneessa. Kasvattaminen ei vaadi mitään erityisempää. Ostamme luomumultaa, jota tarvittaessa parannemme kompostorissa kypsyneellä mullalla ja tarvittaessa terästämme kasteluvettä kanankakkarakeilla. Siksi pidän kauppojen luomutomaatin hintoja turhan korkeina. Onneksi omia tomaatteja ja kurkkuja on riittänyt lähes tähän päivään asti.

Luomumaidon ja -jogurtin vaihtoehtona olemme välillä ostaneet Vapaan lehmän -tuotteita. Meitä on miellyttänyt se, että noihin tuotteisiin saatava maito tulee lehmiltä, jotka saavat käyttäytyä lajityypillisesti. Elän uskossa, että myös luomumaito saadaan lehmiltä, jotka saavat olla mahdollisimman vapaina ja ulkoilla mielensä mukaan.

Ehdotus Tuusulalle

jormas: Olen usein ääneen ja itsekseni ihmetellyt, että miksi meillä on monta sataatuhatta työtöntä ja miksei eläkeläistäkin vailla mielekästä tai mieletöntä tekemistä, jotka kuitenkin yhteiskunta tavalla tai toisella elättää. Yhtä aikaa meillä on mielettömästi tekemätöntä työtä, joka jää tekemättä, koska se ei kuulu kenellekään, tai niillä keille se kuuluisi, on mielestään tärkeämpääkin tekemistä. Esimerkkejä voisin luetella vaikka kuinka, mutta yhdeksi sellaiseksi kelpaa yleinen siisteys. Roskia tuntuu olevan vuosi vuodelta edemmän, hoitamattomia paikkoja, sinne tänne repsottavia liikennemerkkejä, opasteita, postilaatikoita ja sen sellaisia on pihapiirit, kadut ja teiden varret pullollaan.

Mutta kuinka helppoa on saada uusia ajatuksia läpi varsinkin silloin, kun niiden toteuttamiseen tarvitaan muiden tukea, apua tai muuta jeesiä? Kovin on vaikeaa. Kun uusia ajatuksia peilaa muille, on varma, että pilvin pimein on niitä, jotka heti keksivät kymmenen erilaista syytä, miksei sitä tai tätä kannata tehdä tai edes harkita. Silloin tällöin käy niin, että ajatus ei selviä edes kotiovesta tilustemme ulkopuolelle, kun maailmoja mullistava idea on joutunut torpatuksi tai ainakin tukea vaille. Niitä jotka sanovat, jes jormas, loistava ajatus, tarvitsetko kumppania ja lähdetään viemään hanke satamaan, on auttamattoman vähän.

Aina silloin tällöin hiipii itsellekin epäusko ja tilalle tulee usko, että olen kaiken muun lisäksi myös korvieni välin osalta menneen talven lumia. Joten kävele vaan suu supussa sinne tänne nyökytellen verkkaisesti tien laitoja. Mutta kun päivä ei täyty mielekkäästi Sudokuja täyttämällä vaan haluan olla hyödyksi. Ja yhä uudelleen omia polkuja kulkiessa on tallessa halu taistella tuulimyllyjä vastaan, kun muistaa, että moni hanke, jossa ei muiden mielestä ole ollut järjen hiventä, on nähnyt päivänvalon ja voi hyvin edelleen. Siitä saa roppakaupalla voimaa ja uskoa hyvän huomisen puolesta. Vaikka koirat haukkuvat, karavaani jatkaa silti kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista on edelleen paras näköala.

Ja lopuksi ehdotus omalle kotikunnalleni Tuusulalle. Jos se antaa käyttöömme kalustostaan poistamista odottavan avolava-auton tai vastaavan ja maksaa sen kulut, niin me otamme Elämän tähden työkokeiluun kolme, neljä maahanmuuttajaa tai muuta työtöntä ja laitamme heidän kanssaan siellä täällä katukuvassa repsottavia paikkoja kuntoon tarvittaessa kunnan hyväksymän listan mukaisesti. Palkkaa ei tarvitse maksaa kenellekään. Jos joukossa on mamuja, opetellaan tekemisen ohessa suomenkieltä, opetellaan yhteiskuntamme pelisääntöjä ja integroidutaan sekä ollaan itselle ja kaikille muillekin hyödyksi.

Petohavainnosta kaksi vuotta

Useita kertoja pihassamme käynyt
ilves on käyttäytynyt joka kerta
kovin rauhallisesti. Se on suorastaan
pelottavan rohkea.

päivis: Aika lailla kaksi vuotta sitten näimme ensimmäisen kerran ilveksen kotipihassamme Jokilaaksossa. Sen jälkeen tuota komeaa, mutta kieltämättä vähän pelottavaakin petoa on saatu ihastella ja ihmetellä useammankin kerran.

Viime aikoina ilvestä ei ole näkynyt, joten tilastollinen todennäköisyys on, että kohtapuoliin se taas tänne ilmestyy. Jos siis se tai ne ovat vielä hengissä. Todennäköistä on, että näin lähelle asutusta uskaltautuville ilveksille on hankittu tappolupa. Ilveshavaintoja nimittäin ovat tehneet muutkin kuin me.

Kanit ovat Jokilaaksosta vähentyneet aivan dramaattisesti. Se on varmasti merkki siitä, että joku niitä täällä harventaa tai ajaa pakosalle jonnekin muualle. Erityisesti olemme kokeneet riesaksi pari kissaa, jotka vähän väliä liikuskelevat pihapiirissämme. Voisi melkein sanoa, että villit luontokappaleet ovat meille tervetulleita, mutta kissat saisivat kyllä jättää kanilandiamme rauhaan. Kissat ovat niin suuriakin, että varmasti saavat kauhua aikaan kanien joukossa.

Kissan lisäksi pihaan kaartaa silloin tällöin petolintuja. Todennäköisesti täällä liitelee ainakin kanahaukka. Kanien lisäksi se iskee lintujen kimppuun. Kuntopolun varrella on parikin kohtaa, jossa selvästi on tehty lintumurha.

Supikoiria meillä myös liikuskelee. Kun on kerran nähnyt supikoiran pennun, ei tuohonkaan villiin oikein voi suhtautua vihamielisesti. Olemme joskus jopa vähän kantaneet huolta siitä, miten supit onnistuvat metsästämään itselleen ja poikasilleen syötävää, kun ne eivät näytä kovin vikkeliltä metsästäjiltä.

Luonnon armottomuus onkin asia, jota täällä metsän keskellä joutuu väkisinkin miettimään. Kaikkien on syötävä ja aika moni täälläkin liikuskeleva nisäkäs on lihansyöjä. Niin pahalta kuin tuntuukin todeta, niin on kai ihan hyvä, että pedot pitävät huolen siitä, että kanit eivät pääse liikaa lisääntymään. Mutta sillekään ei mitään mahda, että olisimme mielellämme nähneet, että pari kultaisen noutajan väristä, yksi harmaa ja ainakin yksi valkoinen kani olisivat selviytyneet ja saaneet kasvaa aikuisiksi.

Kiittämättömät käenpojat

jormas: Olen saanut lunta tupaani monestakin syystä, joista yksi on myönteinen suhtautuminen maahanmuuttoon. Näin ajattelen osin siksi, että minusta on oikein ottaa Suomeen tulijat yhtä avosylin vastaan kuin koen itselleni tapahtuvan kulkiessani maailmalla. Vaikka taskussa ei olisi kuin menolippu ja jokunen kolikko.

Viestini, että maassa maan tavalla ja rajansa kullakin, tuntuu kuitenkin menevät kuuroille korville varsinkin niille, jotka ovat sitä mieltä, että Suomeen eivät juuri ulkomaalaiset ole millään perusteluilla tervetulleita. Tämän väestönosamme energia menee kohtuullisen syvissä poteroissa lukkoon lyödyistä kannoista kiinni pitämiseen. Ainut henkilökohtaisesta taisteluasemasta huudettu lääke on, että apua tarvitsevia pitäisi auttaa kotimaassa tai mahdollisimman lähellä sitä. Sympatiaa saati lanttia ei heiltä heru silti siihenkään toimintaan. Sen sijaan he sanovat, että tekevät osansa maksamalla veroa, joten valtion tehtävä on auttaa. Ja kun sitten valtio auttaa kehitys- ynnä muilla verorahoilla, sama jengi huutaa, että sinne ei pidä minun verorahoja syytää.

Missä minun rajani sitten kulkee? Se kulkee tässä. Viime päivien tiedotusvälineet ovat kertoneet, että väkivalta ja keskinäiset pahoinpitelyt ovat lisääntyneet vastaanottokeskuksissa. Jostain kuuluu, että turvapaikanhakijat menevät syömälakkoon, kun ilmaisen ruuan laatu ei tyydytä. Muualla on protestimarssi, koska irakilaisten ja somalialaisten turvapaikanhakijoiden hakupäätöskäsittely seisoo toistaiseksi, jotta asioihin saadaan tolkku ja yhteinen linjaus. Toisella paikkakunnalla elämöidään siksi, että olosuhteet ovat heidän mielestään puutteelliset. Listaa voisi jatkaa parinkin blogikirjoituksen verran.

Se maahanmuuttajaporukka, kenellä asenne on yllä mainitun kaltainen, saa puolestani muksia toisiaan enemmänkin, kun naapuripetin kaveri ei lainaa kännykkää, jolla voi soittaa kotiväellä Kaukoitään, hoikistua syömälakossa enemmänkin ja kärvistellä pikku pakkasessakin jonkun yön.

On kuitenkin ajateltava, että jos tämä eloonsa tyytymätön jengi jatkaa kävelyään myös Suomen kamaralla rahattomana vailla kattoa päänsä päälle, ei siitäkään hyvää seuraa. Jos ei ole lämmintä päälle, ei ruokaa mahassa, ei euroja taskussa eikä majatalon petiä, johon päänsä kallistaa, ei kekseliäs ihminen jää niitä ilman. Jos niitä ei saa itseään tyydyttävän tasoisina laillisesti, otetaan ne laittomasti. Siitä kärsivät pian kaikki ja satavarmasti olemme tilanteessa, että poliisin voimavarat eivät riitä turvaamaan alkuunkaan tavallisen ihmisen arkea.

Eniten tästä tulevaisuudessa kärsivät lapset, jotka ovat oikeasti lähteneet äitinsä tai muiden kanssa pakoon sotaa kiväärin piipun edestä, sillä niitäkin on. Aivan turhaan emme mekään lähettäneet sotiemme aikana Ruotsiin monia kymmeniä tuhansia lapsia. Mutta tässäkin asiassa lienee puolensa ja puolensa, sillä luin myös äidistä, joka tuli Suomeen, mutta jätti kotimaahansa kymmenen lasta.

Paljon on sellaista ilmassa, jota en hyväksy saati ymmärrä. Joku valittaa, että ei ole tekemistä ja aika menee kaupassa käymiseen sekä jalkapallon pelaamiseen. Minä en ymmärrä miksi esimerkiksi ei kudota sukkia kertaalleen käytetystä villalangasta, miksi ei tehdä purkulaudasta linnunpönttöjä vanhainkotien ja lasten päiväkerhojen pihapuihin tai miksei siivota katujen ja teiden varsia? Miksi ylipäätään tv:n katselun sijaan ei tehdä jotain hyödyllistä ja opetella tiukasti suomenkieltä ruokaa, vaatteita, yösijaa ja taskurahaa vastaan?

Mutta jotta edellä mainittu olisi heti Suomeen tultua mahdollista, pitäisi paljon tapahtua meidänkin viranomaisten korvien välissä. Sillä aina löytyy myös niitä viranhaltijoita, joille ei sovi minkäänlainen valta. He käyttävät aikansa uusien tapojen luomisen sijaan siihen kuinka torpata jokainen uusi idea ja ajatus. Itse asiassa he käyttävät työaikansa siihen kuinka toimia, jotta ei tarvitsisi tehdä itse mitään.

Aina löytyy joku sovellettu lain tai asetuksen kohta, joka estää linnunpöntön tai maton teon. Ja jos sitten joku tekisi talkooluonteisesti oikeaa työtä, saa Suomi kimppuunsa koko ammattiyhdistysliikkeen, joka uhkaa lakolla, jos ei tekijälle makseta työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Ja jos maksettaisiin, löytyy jostakin aiemmin mainittu viranhaltija, joka laittaa jäitä hattuun, sillä tekijällä ei ole työlupaa. Ja sitten joku toinen ei voi myöntää työlupaa koska maahanmuuttoviranomaisilla on asian käsittely vaiheessa.

Meillä on aika tarkka käsitys mitä huonoja tapoja opitaan suurissa laitoksissa vankiloista lähtien. Ihmisten pitäminen pakolais- ja vastaanottokeskuksissa on oppilaitos ja karhunpalvelus niille, jotka eivät halua elää lain mukaan. Joten pakolaiset ynnä muut maahanmuuttajat pitäisi mahdollisimman pian hajasijoittaa ympäri valtakuntaa. Miten se voisi tapahtua, siitä kirjoitin aiemmin. Olen hyvilläni, jos yksikin lukee sen tämän linkin takaa: http://www.elamantahden.blogspot.fi/2015/09/mika-tassa-ehdotuksessa-on-vikana.html. Ja vielä tyytyväisempi, jos joku kertoo siitä oman mielipiteensä.

Vääriä säilytyspaikkoja

päivis: Taisi olla Iltalehti, joka kirjoitti asioista, joita ei pidä säilyttää kylppärissä. Tutkin seitsemän kohdan listaa ja huomasin, että niistä suurin osa on samoja, joita meidänkin kylppäristämme löytyy. Ja varmaan aika monen muunkin kylpyhuoneesta.

Meikkejä minulla ei ole pahemmin, mutta varmaan on jotain. Ne pitäisi säilyttää paikassa, jossa ei ole kosteutta. Kylppärissä sitä harmillisesti on ainakin aika-ajoin. Myös kynsilakka on aine, jonka oikea paikka on jossain muualla kuin kylpyhuoneessa. Suihkuttelusta johtuvat lämpötilanvaihtelut eivät ole hyväksi lakalle. Ainakin kynsilakan säilyvyys heikkenee kosteassa.

Nämä söpöt kynsilakkapurkit pääsivät vain käväisemään keittiön puolelle.
Muuten niiden säilytyspaikka on kylppäri. Siis väärä paikka.

Sama ongelma on lääkkeiden kanssa. Kosteus saattaa jopa pilata niiden tehon. Meillä ei ole erillistä lääkekaappia, mutta ihan kaikki lääkkeet pidetään kyllä kylpyhuoneessa. Väärin siis tämäkin.

Jorman koiratrimmeri, jolla me molemmat olemme joskus parturoineet hiuksemme, löytyy kylppärin kaapista. Jorma käyttää laitetta useimmin, minä jonkinlaisen hulluuskohtauksen saatuani kerran vuosi sitten kesällä. Se on kahdestakin syystä väärässä paikassa. Trimmeri on varmasti verrattavissa höyliin, joiden terän sanotaan tylsyvän kosteassa. Trimmeri taitaa myös olla elektroninen laite, jonka oikea säilytyspaikka ei ole kylpyhuone. Vain vesitiivis elektroniikka sopii kylppäriin. Jutussa puhuttiin lähinnä musiikkilaitteista. Ehkä niitä ei kuitenkaan kovin yleisesti säilytetä kylppäreissä.

Ehkä myöskään liinavaatteita ei kovin yleisesti säilytetä kylpyhuoneessa. Mutta jos säilytetään, ne ovat väärässä paikassa. Kosteus on tässäkin pahaksi.