Rusakko varastaa neniä

jormas: Jokunen päivä sitten elämöin täällä ja vähän muillakin foorumeilla luonnon roskaamisesta ja liikenteen ajolinjoista sekä -tavoista. Näyttää nimittäin, että jos kiertoliittymästä pystyisi ajamaan suoraan keskeltä kivetyksen yli tai liittymän keskustaan tehdyn taideteoksen päältä, osa meistä niin tekisi, jos sen voisi tehdä omaa autoa vaurioittamatta.

Sillä ja vain sillä näytti palautteen perusteella olevan merkitystä elämästä kaiken tietäville kommentaattoreille. Ja sillä, etten tiedä mistään mitään. Sekin tuli selväksi, että muut osaavat ajaa autoa ja suunnitella liikenteen sujuvuutta, mutta minä en. Oma lukunsa olivat he, jotka yrittivät ajatella minun aivoillani kyetäkseen määrittelemään ongelman suuruutta. Ei liikenteessä, ei roskaamisessa eikä missään muussakaan kuin korvieni välissä. Lohtua olisi pitänyt yrittää etsiä siitä, että jos ongelmani ovat tämän suuruisia, niin minulla ei ongelmia olekaan enkä niistä mitään tiedä ja olen onnellinen. Lohduksi heille, että olen onnellinen, mutta en ongelmaton. Mukavaa sekin, jos voin olla jollekin ongelmaksi saakka. Olenko silloin heille ihmisongelmajätettä... heh?

Mutta koska itsekin lähden mukaan mielestäni alamittaiseenkin keskusteluun, on se mahdollisesti jonkinlainen mittari myös minun henkisestä pääomastani, joutilaasta ajasta tai ainakin kipukynnyksistä. Ehkä niinkin, mutta toisaalta en pidä toisen mielestä mitättömäänkin mukaan lähtemistä yhtään huonompana vaihtoehtona kuin laittaa joka päivä tuntitolkulla pieniin neliöihin numeroita ykkösestä ysiin yhden isomman neliön sisälle. Sitä sanotaan Sudokuksi. Ja kirjainten sullomista samaan tapaan sanotaan sana- tai kuvaristikoiksi. Tosin silloin pitää osata kirjoittaakin eikä pelkkien numeroiden raapustelu riitä enää.

Joskus, työelämässä ollessani sanoin itsestäni, että hyväksyn kaikki luonteenpiirteitteni kuvaukset, mutta en sitä, jos joku sanoo, että hallitsevin piirre on ilkeys. Sitä se ei ole eikä toivon mukaan tulekaan. Joiltakin osin kyseinen piirre on vähenemään päin, mutta ei aina. Samaa piirrettä lienee monessa muussakin, sillä esimerkiksi Facebookissa hieman ilkeilemällä saa kaikkein kipakimmat keskustelut aikaiseksi. Toki muutenkin, kun onnistuu kaivamaan esiin mieliä ja tunteita liikuttavan aiheen kiinnostavalla tavalla.

Yksi kestoaihe monelle on eläinten ja varsinkin koirien kiinnipitäminen. Kanssani siitä saa helposti aikaan keskustelun, sillä en pidä siitä, vaikka meilläkin osaomistuskoira Niilon on oltava lähes aina kiinni. Nykyisin lain lisäksi siksikin, että Niilo kelpaisi kovasti koiravarkaille tai pihipiirissä silloin tällöin vieraileville ilveksille gourmet-ateriaksi. Kiinnipitämisen itsekkäimpiä ja irvokkaimpia esimerkkejä minulle ovat kuitenkin akvaariokalat ja häkkilinnut sekä muut -eläimet. Suopein silmin en tosin katsele kaikilta osin koe-eläimiäkään.

Viikon piristykseksi laitan Facesta bongaamani lehtileikkeen, joka istuu huumorina monelle. Minua lehtileike huvitti suuresti, sillä meillä on piha täynnä vapaita kantrikaneja, joiden luona vierailee silloin tällöin metsien tai peltojen irtojänis. Ja vievät kyllä muutkin kuin neniksi laitetut porkkanat. Mutta koska on lisäkseni muitakin, joilla on pikkuinen sielu isossa sydämessä, lopuksi myös anteeksipyyntö, sillä onhan rusakko voinut viedäkin jonkun suurella vaivalla tekemiltä lumiukoilta porkkananenät.