Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Mielipide pakkoruotsista

päivis: Keskustelu ruotsin kielen asemasta ei tällä hetkellä taida olla mitenkään akuutti. Kirjoitan nyt kuitenkin siitä, koska vihdoin ja viimein tänään aamulla Thai-kodin sängyssä aamukahvin jälkeen tiesin, mikä mielipiteeni on niin kutsutusta pakkoruotsista. Keski-Suomessa suurimman osan elämästäni eläneenä, mutta reilut kymmenen vuotta Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla asuttuani olen jotenkin onnistunut luovimaan niin, että selvää omaa kantaa en ole asiasta saanut muodostettua.

Ehkä jo otsikon sana pakkoruotsi viittaa siihen, että olen nyt päättänyt mielipiteekseni, että ruotsin kielen opiskelun pitäisi olla vapaaehtoista. Jokainen lapsi tai vanhemmat voisivat itse päättää, onko lapsen yritettävä oppia ruotsia. Veikkaan, että ruotsin kielen opiskelu jäisi aika vähiin aivan eteläistä Suomea ja joitakin rannikkoseutuja lukuun ottamatta. Liuta ruotsin kielen opettajia jäisi varmaan myös työttömiksi, elleivät sitten olisi turvanneet omaa ammattiosaamistaan pätevöitymällä myös jonkun muun kielen opettajiksi.

Ruotsin osaaminen edellä mainittujen Suomen osien ulkopuolella on melko lailla turha taito. Esimerkiksi omalla kohdallani ei kai voi edes rehellisesti puhua taidosta. Huonosti ymmärsin viikonloppuna norjalaista, joka yritti ruotsiksi kysyä, missä baarissa voisi katsoa telkkarista tulevaa jalkapallomatsia.

Joulukuussa tapasin kroatialaisen pariskunnan, jonka kanssa yritin puhua ruotsia. He olivat Suomeen muutettuaan opiskelleet ensin ruotsin kielen, joten suomi sujui heiltä kohtalaisen huonosti. Pietarsaaressa asuessaan he tarvitsivat ruotsia ja olivat oppineetkin puhumaan sitä (tässä kohtaa pitää lukea rivien välistä, että ruotsia voi tarpeeseen opiskella aikuisenakin), mutta minun ja varmaan monen muun kaltaiseni motiiviksi ei taida ihan riittää se, että kerran elämässään pitäisi sopia jonkun muualta tulleen kanssa asioita ruotsiksi.

Kimmokkeen ruotsin kielen opiskelun pohtimiseen sain siitä, kun lensimme tänne Thaimaahan Itävallan pääkaupungin, Wienin kautta. Siinä yhteydessä tuli samalla vähän googletettua Itävaltaa, sillä huomasimme Jorman kanssa molemmat, että tietomme maasta ovat melko huteralla pohjalla. Siinä yhteydessä tarttui tietoisuuteen se, että vajaan 8,5-miljoonaisen asukkaan maassa on neljä virallista kieltä: saksa, kroatia, unkari ja slovenia.
Myös rannalla on usein mukava pohtia maailman asioita ja laittaa
niitä mieleiseensä järjestykseen.
Ruotsin kielen vahvaa asemaa Suomessa perustellaan melko suoraviivaisesti sillä, että se on toinen virallisista kielistämme. Minäkin olen erityisesti tuosta poiminut mielipiteeni ruotsin opiskelun pakollisuutta pohtiessani. Mutta nyt käänsin kelkkani. En nimittäin saata mitenkään uskoa, että Itävallassa kaikkien lasten ja nuorten pitää maan pääkielen, saksan lisäksi opiskella myös kroatiaa, unkaria ja sloveniaa, vaikka nekin ovat virallisia kieliä, kuten meillä ruotsi.

Minulla ei ole mitään ruotsin kieltä vastaan, mutta luulen tietäväni, että Suomessa aivan turhaan vihataan suomenruotsalaisia tuon kielikysymyksen vuoksi. Ehkä siinä on myös jokunen muukin argumentti vihaamisen pontimena, kuten esimerkiksi jotkut paremmat palvelut, opiskelumahdollisuudet tai jopa se, että suomenruotsalaisten keskimääräinen elinikä taitaa olla suomea äidinkielenään puhuvia pitempi.

Pitää vielä lisätä, että haluaisin kyllä osata ruotsia, koska todennäköisesti jatkossakin asun pääkaupunkiseudulla tai ainakin sen liepeillä. Siellä ruotsia kuulee melko usein ja olisihan ihan mukava välillä vaikka salakuunnella ruotsinkielisten keskusteluja. Samoin mielelläni ymmärtäisin alkuperäiskielellä puhuttuja ohjelmia, joita Suomen ruotsinkielinen kanava lähettää. Sieltä tulee harvoin mitään ala-arvoista. Mutta silti, mitä tekisin tökeröllä ruotsillani, jos olisin sattunut jäämään Jyväskylään?

Ei kommentteja: