Minäkin tiesin kaiken

jormas: päivis kirjoitti ansiokkaasti julkisuudesta, johon pienimuotoisesti näytän taas pitkästä aikaa minäkin päässeen/joutuneen Keltaisen Keskarin sivuilla, kun innostuin julkisesti tukemaan asunnottomuuden vastaista, pitkäaikaista tukijaa, Juhani Sjöblomia.
Julkisuus on jotain sellaista, että se helposti ruokkii meidän sisällä olevaa jotain, jota en oikein itsekään osaa tarkasti nimetä. Tai ehkä osaisin, jos siihen oikein syventyisin ja olisin tinkimättämän rehellinen itselleni. Sillä minustakin on mukavaa, että tekemiseni ja ennen kaikkea kuka sen on tehnyt huomataan. Turhamaisuudella siis ainakin lienee osansa. Kun lehdet kirjoittavat tai muu julkisuus huomio, kokee tehneensä tai olevansa jotain, jonka haluaisi muidenkin tietävän. Ei siksi, että on tullut tehtyä jotain kertakaikkisen erinomaista ja ainutlaatuista, vaan että minä ja nimenomaan minä olen sen tehnyt.
Sitten on tietenkin sellaisia julkkiksia, jotka saavat leipänsä siitä, että ovat julkisuudessa. Ehkä yksi heistä on Johanna Tukiainen. Johannalle leipää ja kansalle sirkushuveja. Ja kuten aikoinaan Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Otso Sovijärvi sanoi, kun väki kritisoi olan takaa virsikirjauudistusta. On liikaa sitä ja liian vähän tätä ja senkin sanoja ja ties mitä on menty muuttamaan ja niin edelleen. Otso aikansa kuunteli ja totesi, että hyvät ystävät, koskaan ei kirkko liene kuunnellut niin tarkalla korvalla ja paljon seurakuntalaisia kuin virsikirjauudistuksessa. Joten sellainen laulukirja millainen seurakunta. Vain se sirkushuvi menestyy, jota kansa haluaa. Paitsi Pohjois-Koreassa ja ehkä jossakin muuallakin, jossa pelko laittaa taputtamaan sellaiselle, jolle ei muuten edes itkisi.
Jostakin myös tulee julkkis ainakin vähäksi aikaa ikään kuin vahingoissa, vaikka ei ole niin kamalasti ollut tarkoituskaan. Yksi sellainen voisi olla Vaatehuoneen ysiysi-Simo ja toinen, minunkin tuntema Ohvi-mies väylän (Muoniojoki) varrelta. Hän sanoi, että "elä sie etelän mies huijo, ota Ohvi". Hänkin on jo huitomisensa tällä pallolla huitonut.
Oma lukunsa ovat julkkikset, jotka sanovat, että eivät pyri julkisuuteen, mutta esiintyvät silti alati milloin missäkin ohjelmassa. Harvoin kuitenkaan raudoissa kuljetettuina, vaan aivan vapaaehtoisesti. He haluaisivat oman viestinsä mukaan karsia itsestään niin sanotun turhan julkkiksen leiman ja olla asiantuntijoita ainakin jossakin asiassa. He ovat iltapäivälehtien ja keltaisen lehdistön kestosuosikkeja jostain syystä, joista ehkä yksi on tärkein. Heistä tehdyt jutut myyvät ja kansa saa mitä haluaa ja viihdeväylät euroja. Näiden julkkisten pyrkimykset päästä viihdesivuilta oikeisiin uutisiin, näyttävät epätoivoisilta ja ponnettomilta, mutta käyvät yhtä hyvin viihteestä kuin Matti Vanhasen tuppeensahattu lautakuormakin.
Artisteja osaan julkisuuden henkiköinä ehkä ymmärtää parhaiten. He esiintyvät ja saavat siitä leipänsä, mutta on siinä muutakin, sillä narsismi asuu meissä aika monessa. Ja halu olla ainutlaatuinen. Ehkä sen vuoksi niin moni alan mies tai nainen hehkuttelee menneisyydellään selvitettyään esimerkiksi päihteiden ongelmakäytön tai vankilakierteen. Ainut missä he ovat olleet hyviä ja onnistuneita, on olla korviaan myöten vuosikausia liisterissä itsensä kanssa. Ehkä itsetuntoa ainakin joltakin osin on syytä ehjätä apuvälineinä mieluummin omat onnistumiset ja ainutlaatuisuudet kuin kurjuus ja epäonnistuminen. Tai ainakin kääntää ne kolikon lailla toisin päin, sillä asiolla on aina vöhintään kaksi puolta. Jos ei ole ollut hyvä kuin lusimisessa ja päihdeillä oman nuppinsa sekoittamisessa, niin siitäkin voi aloittaa. Jos ei tiedä mikä on oikein, niin on hankkinut vankan kokemuksen jostakin mikä on itselle väärin. Se on hyvä voimavara.

Pattaya alkoi kasvaa nykyisiin mittoihinsa ja palveluihin,
kun Vietnamin amerikkalaiset sotilaat alkoivat viettää siellä
vapaa-aikaansa. Ja Lemminkäisen ranta sai alkunsa, kun
asfalttimiehet alkoivat viettää siellä talviaan.

Aikoinaan kuuluin heihin itsekin ja sieltä löydän edelleenkin itseni ainakin silloin tällöin. Mutta viime vuosina aika ei ole enää mennyt oman arjen, itsensä eikä todellisuuden pakenemiseen, vaan sen selvittelyyn kuka minä olen ja miksi. Ehkä olen pärjännyt minä-kuvani kanssa paremmin nykyisin. Tosin rymyvuosina koin, että ihmiset silloinkin kärsivät ympärilläni enemmän kuin minä itse. Näin liene asia ainakin vanhemmillani.
Päivis myös mainitsee kaikkitietävän parikymppisen Viivi Pumpasen. Jos hänellä on hoksottimet kohdallaan, alkaa hänkin laillani pikku hiljaa tyhmentymään, sillä 50-vuotis pippaloissa pitämässä puheessa sanoin, että miksi kaikki vaikeat asiat tapahtuvat minulle nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Mikseivät ne tapahtuneet silloin, kun olin 15-vuotias ja tiesin kaiken.