Tasan ei käy onnen lahjat

Nämä lapset asivat kotikadullamme, joka on turistikatu

Eilen luin Pattayalla ilmestyvää Thaipaleella lehteä. Silmiini osui kirjoitus, joka satutti minua suoraan sydämeen ja toi mieleeni ensimmäisen niin sanotun eläkereissuni Kolumbian Bokotassa katulasten lastenkotiin, jossa asuin lasten keskellä ja kanssa viisi viikkoa. Lehden kirjoittaja, kuka lieneekään, oli seurannut kotikatunsa elämää ja tehnyt havaintoja kuten minäkin.
Katukuvaan kuuluvat lapset, joiden elämää hän oli seuraillut laillani. päiviksen ja minun kotikadulla lapset voivat ainakin aineellisesti suhteellisen hyvin, sillä Soi Welcome on turistikatu. Mutta toisenlaisia katujakin on. Varsinkin niillä osa lapsista ei käy vielä koulua ja osa ei käy vieläkään koulua. Jollain ei ole kenkiä jalkaan ja jollain ei ole koskaan paitaa. Lapsilla on hyvin vähän aineellista evästä edessä olevalle elämän taipaleelle. Jos jollakin on vaikka rikkinäinen polkupyörä tai vaikka pahvilaatikko narun jatkoksi, niin siitä riittää koko porukalle riemua moneksi päiväksi.
Entäpä sitten suomalaislapset pallon toisella puolella? Useilla on läppärit, laajakaistat, omat kännykät, lasketteluvälineet ja Angry Birds -pelit sekä mahdollisuus maailman parhaaksi arvioituun koulutukseen.
Mainitsemani lehden kirjoittaja kirjoitti, että Thaimaassa on monen lapsen ruokapuoli vähän miten sattuu. Onnekkaimmille on äiti antanut 20 bathia (50 senttiä), jolla voi ostaa kadun ruokakärrystä nuudeleita, mutta kovaosaisimmat tai köyhimmät lapset ovat hedelmä- ja soppakärrykauppiaiden ja falangien armopalojen varassa. Oikein nälkäisen näköinen lapsi saattaa saada turistilta joskus meloniviipaleen.
Suomalaislapselle on itsestään selvää kotona pöydällä odottava, äidin tai isukin tekemä aamiainen, ravitseva kouluruoka ja jälleen koulupäivän päätteeksi ruoka kotona, jonka jälkeen läksyt tehtyään voi sännätä kulloinkin in-olevan harrastuksen pariin. Ja jos se ei siihen hetkeen istu, voi katsoa mitä tulisi 50:ltä kaapelikanavalta kotimaisten kanavien lisäksi.
Näistä kahdesta, niin kovin erilaisesta lapsiryhmästä vain suomalaislapset valittavat, kun ei ole mitään tekemistä tai on muuten vaan niin tylsää. Thaipaleella lehden kirjoittaja nosti esiin kirjoituksessaan yhden, minunkin tunteman suomalaisen, Visa Mannerin, jonka elinkeino ja elanto paloi reilu vuosi sitten poroksi Koh Changin saarella. Hänen kalastamiseen ja sukeltamiseen käyttävä aluksensa syttyi tuleen räjähdyksenomaisesti ja paloi aivan poroksi joko omia aikojaan tai muiden auttamana. Kävin raatoa katsomassa ja näky oli kyllä sangen surullinen. Ja aikansa meni Visallakin toipumiseen peri suomalaismiehen keinoin.
Nyt hän oli joka tapauksessa kadulta, joka ei ole turistikatu, löytänyt ikkunattomasta huoneesta kaksi nälissään itkevää lasta. Huoneen kalustukseen kuului tuuletin ja patja, ei muuta. Naapureiden mukaan äidistä ei ollut vähään aikaan kuulunut mitään. Visa sanoi thaimaalaiselle vaimolleen, että nämä lapset kuuluvat meidän perheen ruokakuntaan, kunnes äiti on löytynyt, jonka jälkeen mietitään jatkoja.Nyt vesselit asuvat Mercy Centerissä, saavat kolme kertaa päivässä ruokaa ja käyvät koulua. Heillä ovat saaneet mahdollisuuden, jonka antoi omalla tavallaan yhteiskuntavastuuta kantava Visa ja hänen vaimonsa.