Konnien ja konnattarien luvattu valtakunta

Aikuisuuteni alkuvuodet eivät kestäneet päivänvaloa. Jos nyt kotiini tulisivat vuosikymmenten jälkeen lainsäätäjät, -valvojat ja -jakajat, jotka sanoisivat, että nyt lähdet Soini viideksi vuodeksi lusimaan sekä lukemaan tiilenpäitä kaikesta tekemästäsi, joista et jäänyt kiinni, niin minun pitäisi todeta kysymyksen kera: "Selvä, se on oikeus ja kohtuus. Mihin vankilaan lähden ja milloin sekä onko talon puolesta hammasharja?"

Mutta näinhän ei käy. Kun päästin kotiini kertomansa mukaan kaksi väkivaltaa paennutta naista, he veivät mennessään vähintään kourallisen kultakoruja ja vuoden eläkerahat. Kameravalvontani koppasi heidät kiinni ja materiaalin avulla päädyin poliisikuulustelujen ja osin tunnustusten ansiosta yleisen syyttäjän pöydälle. Sen jälkeen asiasta ei sitten ole kuulunut tiedustelujen jälkeenkään mitään. 

Kun kotilaituristani nyysittiin liki parin tonnin kumivene, ei selvittäminen edennyt edes lähtöruutuun, kun poliisi ilmoitti, että "koska syyllisistä ei ole tietoa, tutkinta lopetetaan". Jota ei aloitettukaan. Itse jäin pohtimaan, että pitääkö rosvo surmata kynnykselle? Ja eikö varkaiden valtakunnassa lainvartijoilla ole vakuutusyhtiöiden vahinkoilmotusten lisäksi muuta virkaa, kuin kerätä rahaa ylinopeuksista palkkoihinsa kameravalvonnan avulla.

Kun aikoinaan Floridassa kysyimme poliisilta mitä tehdä varkaille, jotka anastivat keskellä päivää kaverin elektroniikkaliikkeen takaovesta sylikaupalla laitteita, vastasi poliisi: "Ampukaa ne oven ulkopuolelle, niin ei tule lainkaan kanssa mitään vaikeuksia."

Santeri A alias Santtu, kuvankaappauksen heimonsa kyläpäällikkö on oikealla asialla tai ainakin toimii järkevällä tavalla, sillä maailman meno ei mene kaikelta osin oikeaan suuntaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun olisin itsekin mukana turvaamassa kuntalaisten rauhaa ja omaisuutta. Sitä sanotaan lain ottamiseksi omiin käsiin. Jos ei joku käsitä mitä tarkoitan, siihen voi tutustua vaikka läntisen naapurimme Malmön kaupungissa. Ehkä Itä-Helsingin joissain osissa ja kellonaikaan siitä saa kotimaankin maistiaisia. 

Ainoat varteenotettavat järjestyksen ylläpitäjät ovat tätä menoa pian kuin entisaikojen Antti Heikinpoika Isotalo, joka yhdessä Antti Rannanjärven kanssa johti Isoo-joukko-nimistä puukkojunkkarijengiä yli 150 vuotta sitten. Miestä on usein pidetty koko Härmän seudun kiistattomana ja pelättynä johtajana, joka oli myös aikansa tunnetuin eteläpohjalainen.

Rannekelloni

Ensimmäinen rannekelloni oli yli 60 vuoden takainen Leijona. Jonka kerran kunnostutinkin, mutten tiedä minne se vuosien saatossa on kadonnut. Myös toinen ajannäyttäjä oli Leijona. Muistan mihin vanhempieni antaman rippilahjan taival kanssani päättyi. Vaihdoin sen humalapäissäni mustalaisten kanssa Rovaniemen leirintäalueella Timexin, niin sanottuun paperinkeräyskelloon, jossa oli  päivyri.

Kyseisellä viihdematkalla olin nuoruuden ystävieni Veikko Ylisaaren ja Pekka Maarasen kanssa hänen vanhemmiltaan ostamalla tai saamalla vihreällä Ford Anglialla. Ikimuistoinen reissu aina Norjaa myöten, vaikka taisin olla välillä muistamattomassa tilassa tai ainakin joka päivä juovuksissa. Molemmat kaverini ovat jossain siellä missä ei kelloja tarvita. 

Vuosikymmenten saatossa minulla on ollut monia rannekelloja, joiden joukossa yksi tai kaksi harvinaisempaa. Toinen oli, nykyisin rikkinäisenä säilytyslippaassani oleva Omegan äänirautakello. Niiden huriseva aika oli ennen kvartsikelloja. Erikoisuus oli myös Jarmo Hallamäeltä ostama venäläinen automaattikello. Jota en uskonut kultaiseksi ennen kuin Sweitsissä kelloseppäkoulunsa käynyt Vesa Sironen sen vahvisti. Yhteistä näille oli, että ne lopettivan ajassa kulkemisen päädyttyään ranteessani suihkuun tai uimaveteen 😥.

Elämässäni Liisan kanssa oli myös aika, jolloin jokaista kolikkoa ei tarvinnut laskea. Silloin hankin mainitusta Sirosen kelloliikkeestä teräskuorisen päivyrikellon, joka oli ja on yhä Rolex. Se veti itse käyntivoimansa ranteeni heilutuksesta. Jossain vaiheessa, ehkä ennen taskupuhelimia tuli tarve nähdä aika ranteestani myös pimeässä vuoteessa. Vaikka Rolexissa oli fosforiviisarit, päätyi se vuosikymmeniksi piirongin laatikkoon Omegan seuraksi.

Seurasi liuta halpoja digikelloja. Viimeisin oli tai piti olla laadukas Casio omalla Suomen  ja Tatan Thaimaan ajoilla sekä askelmittarilla. Kylkiäisinä oli kulloinkin maailman surfausaaltojen korkeudet. Pari viikkoa sitten se lopetti muutaman vuoden kävelyn jälkeen moitteettoman työskentelynsä vikaan tai virran vähyyteen. Joten vaihdoin sen lippaassa aikaansa odottaneeseen Rolexiin. Joka hetken huiskuttelun jälkeen jatkoi kävelyään siitä mihin oli kauan sitten pysähtynyt.

Sitä ranteeseen laittaessani mieleeni muistui aamun hartaushetki aikojen takaa Sininauhaliiton väen kanssa, jossa seisoimme kaikki rukoukseen hiljentyneinä. Minä puheenjohtajanakin toimineen Juhani Haverin takana, kun ujutin ranteeni hänen silmiensä eteen. Hetkessä mies unohti paikan ja rikkoi hiljaisuuden parahtaen: "Soinilla on Rolex!" Sen jälkeen kukaan ei muistanut mistä rukoiltiin, mutta kaikki muistivat kelloni 🤣.

Nyt on kyseinen ajannäyttäjä päässyt takaisin omalle paikalleen vasempaan ranteeseeni. Jossa toivon sen kävelevän aikaa näyttämässä kanssani niin kauan, kun ajassa ylipäätään liikun. Jospa tämä olisi yksi niistä harvoista, pienistä asioista, joka menisi tahtomallani tavalla ja kello jatkaisi jälkeeni kulkuaan poikani Markon ranteessa. 

Luonnon tutkijoita

Jokilaakson ilmestyy silloin tällöin milloin milläkin asialla olevia, eikä minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaankaan. Huonosti käyttäytyviä on anihavoin, mutta niitäkin on. Heidän kanssaan tulee joskus sanailtua tavalla ja sanoilla, joita en tässä lähde toistelemaan. Se on satavarma, että roskien kaatopaikka luonnonsuojelualueestamme tulisi, jos ei olisi Soiniityntien sillalla lukittua rautaveräjää. Nyt sitten ilmestyy joen toiselle puolelle muiden maille jätekuormia, joita ei näköjään mikään mahti saa poistamaan yrityksistäni huolimatta. Itsekään en sitä tee enää neljättä kertaa. Väärillä asioilla liikkuvista olen kirjoittanut monesti, joten olkoon tällä kertaa. 

Mutta sitten on mukavia kulkijoitakin, joista yksi liikkui viime viikolla kamera kädessä. Keskusteluissa kävi ilmi, että Sami oli luonnon tutkimisen osaaja ammattilainen. Hänelle näytin Merikonttikotia sisältäkin. Tähän mies sanoi, että oli kurkkinutkin ikkunoista. Samu Piha on innokas luontoharrastaja sekä (ex-)luontokartoittaja, jonka vahvimmat alueet ovat putkilokasvit ja linnut. Hän pyrkii myös siihen, että havainnot koskevat vain luonnonvaraisia eliöitä.

Sami on myös ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Jokilaakson luonnon tutkija, joka piti sen mitä lupasi, eli lähetti ottamiaan kuvia peräti nimineen kymmenkunta. Kiitos sinulle, jos satut tämän lukemaan: "Tässä joitakin eilen ottamiani valokuvia "pihapiiristäsi". Tiedostot ovat sen verran isoja, että näköjään valtaosa lähetettiin Google Drive -linkkeinä. Joukossa ei ole muita harvinaisia lajeja kuin tuo isokuonokärsäkäs, joka Lajitietokeskuksen mukaan on vakiintunut, hyvin harvinainen. Mukavaa kesän jatkoa. T. Samu Piha."

Tätä kirjoittessa palasi mieleen useampikin lupausten antaja. Elävästi on jäänyt muistiin pari opiskelijaa, jotka sanoivat laittavansa tutkimuksestaan sen valmistuttua kopion postilaatikkooni. Sekä monet toisten katteettomat lupaukset kuvien ja muiden aikaansaannosten toimittamisesta. 

Sen tiedän, että Jokilaaksossa elää tuhatpäinen kasvien ja pienten eläinten joukko maalla, ilmassa ja vedessä. Niistä en tiedä mitään, en nimiä enkä ulkonäköjä, puhumattakaan elintavoista. Rehevyytensä ja sijaintinsa ansiosta on Jokilaakson lunnonsuojelualue ehkä liioittelemattakin lähes ainutlaatuinen.

Luontoa voi käyttää monella tavalla

Yöllä kuuntelin kuinka liki 20 000 suunnistajaa etsi rasteja suomalaisesta metsästä. Luulen, että Jukola Venloineen on maailman suurin suunnistustapahtuma. Kun siihen joukkoon lisää kaiken muun väen huoltojoukkoineen, peseytymistiloineen, saunoineen, lääkärit kenttäsairaaloineen, ruokailupaikat ja tv- ynnä radioväen tilat sekä monet muut toimintoineen, ei se voi olla jättämättä jälkiä myös luontoon. 

Innostuinkin penkomaan asiaa. Mutta yllätys oli itselleni kuinka hyvin urheiluväki ottaa luonnon huomioon. Kävi ilmi, että jos esimerkiksi reitin tekovaiheessa havaitaan vaikkapa kanalinnun pesä, se suojellaan lippusiimoilla ja teipeillä pesimärauhan turvaamiseksi. Jotkut aktivistit olivat myös tutkineet kuinka luonto kärsii kaikesta edellä mainitusta sekä kymmenistä tuhansista jalanjäljistä metsässä. Kolmen vuoden kuluttua ei ollut nähtävissä enää mitään massatapahtumasta.

Kun olin natiainen tai oikeastaan jo ennen sitä, hankkivat soranmyyjät omistukseensa mäntykankaan Hyrylästä. Ensin he myivät puut, jonka jälkeen alkoi soranmyynti ja sepelin teko. Maan kuulu oli Tauno Valo, jonka kaksi tytärtä, Seija ja Ritva olivat samalla luokalla kanssani. Mukaviakin olivat, kun antoivat minun kopioida läksyt vihkoistaan. Kun sorat oli myyty, osti Tuusula Valon, Lemmelän ja muiden soramiesten hiekkakuopat.

Kansan suusta siepattu historia kertoo, että Seppo Aaltonen ehdotti, että alueelle tehtäisiin monipuolinen urheilukeskus. Se oli loistava idea, joka myös toteutui. Yhä kehittyvällä alueella on nykyisin esimerkiksi urheilukenttä, tennis-, jää- sekä täysimittainen jalkapallohalli. Koko ajan soraa otettaessa pohjaveden alapuoleltakin, oli alueella uimapaikka, joka on vuosien saatossa saanut laiturin, avanto- ja muille uimareille pukukopit sekä käymälät.

Olen käynyt nykyisin Urkan nimen saaneella alueella ikäni. Oppinut siellä uimaankin. Nykyisin, usein sunnuntaiaamuisin ajan hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen rannalle saakka, vaikka se on lukuisin merkein kiellettyä. Ajan siksi, että kerään silmiini sattuvat roskat roska-astioihin, jonka jälkeen pulahdan nakuna uimaan. Sitten hipsin lähistöllä olevaan Kahvila Hyrylään, Munallisten Marttakerhoon aamupuurolle. Tällä tavalla ovat monet kesäaamuni tehty.

Tarvitsemme toisiamme

"Nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää.” Austalialainen aktivisti, poliitikko ja elokuva-alan toimija Irina Dunn kehitti tämän mainion klassikon, jonka amerikkalainen feministi Gloria Steinem sittemmin teki tunnetuksi sanoen naisen tarvitsevan miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää. Netissä löytyy yhä keskusteluja onko Gloria Steinem naisia vai miehiä rakastava tai jotain aivan muuta. Itse törmäsin aiheeseen ensi kerran aikoinaan Hämeentiellä sijainneen baarin ilmoitustaulun uutisessa: "Kala tarvitsi polkupyörän." Kala eli Gloria Steinem oli löytänyt mieleisensä polkupyörän ja avioitunut miehen kanssa 🤣.

Kun tämäkin oli varsinkin aikoinaan tiukalla pipolla vaikea ymmärtää, on se nykyisin sitä vielä enemmän. Sillä miesten ja naisten tai tyttöjen ja poikien joukkoon ovat tulleet termit muunsukupuolinen ja sukupuoleton. On sitten piponi kireä tai liian löysä, en osaa sanoa onko kuitenkin yksinkertaisesti niin, että sukupuolia on vain kaksi. Kun tästä olen haastanut keskusteluun kaikkitietäviä, itseään tunnustavina krisrittyinä pitäviä, liukahtaa heidän suustään helposti: "Jos toisin on tai joku niin kokee, on se synti tai syntiinlankeemuksen seuraus ja piste."

Koska tiedän olevan eläimiä, joilla on uroksen ja naaraan vehkeet tai ne kykenevät vaihtamaan elämänsä varrella sukupuoltaan, niin keneltä muultakaan kuin itseltäni kyselen silloin: "Onko kyseessä eläinten omien syntien seuraus vai yltävätkö ihmisten tekojen seuraukset eläinmailmaan saakka?" Sillä kaksisukupuolisuutta on paljon kasveilla, selkärangattomilla eläimillä ja kaloilla sekä sienillä. Sen sijaan nisäkkäillä, matelijoilla ja linnuilla sitä ei taida esiintyä. Ehkä tulevaisuudessa on aika ja vanhemmat, jotka sanovat, että syntynyt lapsi hieman vartuttuaan saa päättää itse sukupuolensa. 

Oikeastaan luulen tietäväni vain sen, että koska ihmisiä on miehiä ja naisia, ei meitä ole tarkoitettu elämään eikä olemaan yksin. Vaan tarvitsemme toistemme seuraa muutenkin kuin naimapuuhissa. Joka sekään ei ihmismaailmassa ole kaikille itsestään selvyys, sillä joukossamme on esimerkiksi itseään Kristuksen morsiamina pitäviä. Omat tapansa taitavat olla munkeilla ja nunnillakin.

Mutta sen verran olen maistanut itse ja muiden tuottamaa yksinäisyyttä, jotta tiedän, että ei ole minun hyvä elää yksin. Kahden viikon kuluttua Jokilaakson Merikonttikotiimme Thaimaasta tuleva Morakot alias Tata onkin kallein kultakimpaleeni, jonka kanssa toivon voivani kulkea loppuun saakka kohti tulevaisuutta. Joka myös meillä vaivoistamamme sekä eletyistä vuosista huolimatta yhä on. 

Elämää ikäauton kanssa

Hopeanharmaa, vanha rouva Avensis täyttää ensi vuoden elokuussa 20 vuotta. Se on autolle aika paljon ja voisinkin sanoa seuraani Suomen teillä ikäneidiksi tai -rouvaksi ja Jokilaaksossa on sen koti nyt kolmatta kesää. Ainakaan toistaiseksi en itse eikä kukaan muukaan aja rouvallani talvisin, joten se nukkuu merikonttikatoksessaan talviuniaan ollessani lunta piilossa Tatan kainalossa Thaimaan taivaan alla.

Olen ollut hankintaani hyvin tyytyväinen, vaikka siinä oli omat riskinsä. Vaihdoin sen nimittäin osa-avoauto Smartiin Thaimaasta käsin näkemättä. Olikin aika jännittävää tulla lentokentältä Hyrylän Kamuxin pihaan, jonne vanha rouva oli Oulusta toimitettu.

Päiviksen kanssa meillä oli Matkakotikin, jossa tarkoitus oli viettää elomme ilta-auringossa jossain Välimeren rannalla. Sen unelman murensi avioero, joka yhdessä kaihin kanssa vei mahdollisuuden ajaa kuorma-auton ajokortin vaatimaa IN-105 matkailuautoamme. Kun vielä joku halusi jakamattomasta pesästäni osansa vastoin Liisan ja minun tahtoa, menivät lähes kaikki seniori-iän unelmat pirstaleiksi.

Jäljelle jäi Jokilaakso ja hopeanharmaa Avensis, joka saa vuosittain uudet öljyt sekä katsastusleiman. Sekä uusien jarrunesteiden lisäksi silloin tällöin vähän muutakin, sillä ikä jättää siihenkin jälkensä. Olemattomat rahani ja Jokilaaksoon sijoittamani vanhempieni perinnön olen kiikuttanut turvaan ahneilta käsiltä isäni ja äitini tahdon mukaisesti.

Vaikkei vanhan rouvan näkökykyä ole kaihi heikentänytkään, oli sen huononemisen huomannut itseni lisäksi myös katkastusmies, joka päästi vielä kerran lasit hiomalla ja kiillottamalla vuodeksi tien päälle. Joten nyt on ikäneidilläni uusitut silmät, joiden avulla on mukava ajella sinne tänne Morakotin kanssa ja yksin sekä viettää öitäkin sen takaosassa makuupussissa Suomen suvessa.

Minä juon nyt kahvia, sanoi Harri Holkeri

Juon kahvia noin kolme kuksallista päivässä. En tiedä onko se paljon vai vähän vai sopivasti. Joka tapauksessa kahvin tämän päivän hinta laittoi minut tutkimaan Kulta Katriinan, Juhla Mokan ja Costa Rican tilalle aikani tarjousten perässä juostuani edullisempia vaihtoehtoja. Yli 20 euroa kilo kahvista on minulle liikaa. Vaikkei silavasiivu ruisleipäni päällä kyllä silläkään hinnalla ohenisi. 

Halvempia etsiessäni hämmästyinkin aika tavalla. Suositut merkkikahvit ovat nyt maksaneet kaupoissa kympin molemmin puolin alle puolenkin kilon paketti. Hyllyiltä nimittäin löytyy paljon halvempiakin kahveja. S-ryhmän, Keskon ja Lidlin omien tuotemerkkien hinnat ovat huonommillaankin vain murto-osa. 

Siispä ostin paketin S-ryhmän omaa Xtrakahvia, jota join tänä aamuna ensimmäisen kerran. Minusta se oli mukavan makuista. Ehkä olikin hyvä, etten lukenut ensin netistä juomakokemuksia, sillä eräs vertasi sitä maultaan jopa sahanpuruihin. Jäin pohtimaan, että onko joku juonut sahanpurujuomaakin kyetäkseen vertaamaan, kun sitä ei tainnut olla edes pula- eikä sotavuosinakaan? 

Mutta oli arvostelujen joukossa sitä kelvollisena pitäviäkin: "Xtra kahvin jauhatus on melko normaalin oloista, jos vertaa vaikka Juhla Mokkaan. Muut halpiskahvit on jauhettu todella hienoksi ja niistä kun keittelee sumpit, niin lopputulos on melko vahvaa litkua normi kahvimitalla annosteltuna. Kahvin tuoksu on mieto, mutta kyllä sen kahviksi tunnistaa. Tuoksussa ei ole mitään ärsyttävää tai vahvaa.

Maku on mielenkiintoinen. Se ei ole vahva vaan mieto ja pehmeä, ei kuitenkaan vetinen eikä kitkerä. Mukavasti kaakaomainen vivahde, hauska. Jatkoon, sanoisin. Jotenkin tulee olo, että olisi ulkomailla kahvilassa, hyvällä tavalla. Kahvi ei ole pahaa, kuitenkin täysin erilaista, kuin kotimaiset tuotteet."

Ehkä erityisesti mietin mikä on nostanut kahvin hinnan nimenomaan Suomessa aivan poskettomaksi. Se ei selity inflaatiolla eikä ilmastonmuutoksella, joita niitäkin valistuneet kuluttajien kusettajat näyttävät tarjoavan.

Ulkomailta kotiin

Vajaan vuorokauden pikapyrähdys puolitutussa jengissä eteläiseen naapurimaahamme rapakon toiselle puolelle alkaa olla takana. Ja parin tunnin kuluttua kiinnitymme takaisin Länsisataman laituriin.

Oikein mukava reissu kaikin tavoin. Sain myös Tallinnan sataman myymämöistä hankittua sen mitä aioinkin; palasen savujuustoa, tumman leivän sekä Sadamarketista oloasun, josta kuvan oikeassa reunassa näkyy yläosa.

Harmaa, vanha rouva Avensis odottaa toivon mukaan minua Vantaan Kehäradan Vehkalan asemalla ilman pysäköintivirhemaksua. Sillä edelleenkään en osa yhdistää liityntäpysäköintiä HSL:n seutumatkalippuun edes itseäni tyydyttävällä tavalla.

Pattaya Suomi-Seuran ryhmämatkalla meitä oli reipas parikymmentä. Itse 75-vuotiaana ehkä porukan keski-ikäisiä. Tosi seniori tai parikin huitelivat viimeistä kymmenen vuoden taivalta ennen 100 vuotta.

Mukava oli kuulua porukkaan, vaikken alkoholin kanssa läträäkään. Kuten eivät kaikki muutkaan. Syömisen lisäksi tanssiminen ja karaoke näyttivät olevan meistä monen juttu.

Vahinkokin, jossa oli aineksia pahempaan, kävi käytävällä. Kuljin kohti yökerhoa omissa ajatuksissani, kun sivusta juoksi ehkä alle kolmevuotias nassikka suoraan jalkoihini. Vaikka aivolaatikkoni sanoi silmänpäyksessä mitä tehdä, eivät jalkani ehtineet siihen täysin mukaan. Joten olin kylki edellä rähmälläni pitkin lattiaa.

Isukki huomasi oitis, että jälkikasvu ainoastaan pelästyi, vaikka parku oli kuin pää olisi irronnut. Onneksi hytti- ja muullakin kaverillani oli 800:sta Buranaa. Lähipäivät näyttävät katkesiko kylkiluita tai muita. Silti olen hyvilläni, etten tallonut 100 kilon painolla alleni pientä poikaa. Kun kävelin takaisin, istui poika totisena siskonsa kanssa vanhempiensa sylissä. Kun itkukin oli tauonnut, opetin molemmille ylävitoset vahvistukseksi, että kaikki on hyvin.

Ulkomaille

Tänään lähden ulkomaille osana Pattaya Suomi-Seuran jengiä. 

Ohjelma

Tiistai 10.6.2025

Klo 17.00-17.30 

Matkalippujen jako Länsiterminaali 2, 1 kerros sisäänkäynnistä heti oikealla puolella, jonka jälkeen siirrymme laivaan omiin hytteihin.

Klo 18.00

Grande Buffet kansi 7 päivällinen, sisältää ruokajuomat: olut, viini, mehu ja virvoitusjuomat hanasta, myös alkoholittomat puna- ja valkoviini sekä alkoholiton olut.

Klo 18.35

Ankkurit ylös laiva lähtee kohti Tallinnaa.

Klo 19.00-22.00

Tax Free kansi 6 myymälä avoinna.

Klo 18.00-04.00

Starlight yökerho kansi 6 & 7, esiintyy Jukebox bändi.

Klo 19.45 Sea Pud kansi 7.

Karaoke alkaa.

Klo 22.00

Laiva saapuu Tallinnaan D-terminaaliin, emme pääse laivasta ulos.

Keskiviikko 11.6.2025

Klo 07.00-

Grande Buffet kansi 7 aamiainen.

Klo 08.00 

Pääsee laivasta ulos.

Klo 11.45

Tultava laivaan takaisin. 

Klo 12.00 

Grande Buffet kansi 7 lounas, sisältää ruokajuomat: olut, viini, mehu ja virvoitusjuomat hanasta, myös alkoholittomat puna- ja valkoviini sekä alkoholiton olut.

Klo 13-15.30

Tax Free kansi 6 myymälä avoinna.

Klo 16.00

Laiva palaa sinne mistä vajaa vuorokausi aiemmin lähdettiinkin. 

Ovatko kaikki tuomion saaneet rikollisia?

Viime vuosina Suomessa on kielletty kolme järjestöä: uusnatsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) sekä rikollisryhmät Cannonball MC ja United Brotherhood. Oikeusministeri Leena Meri (ps) sekä liikenne-, viestintä- ja sisäministeri Lulu Ranne (ps) ovat aiemmin kertoneet kannattavansa sitä, että Elokapinan lakkauttamista selvitettäisiin. Elokapinan lakkauttamista vaaditaan lisäksi kansalaisaloitteessa, joka on kerännyt yli satatuhatta allekirjoitusta.

Myös minun sydämessäni on aina asunut pieni, yhteiskunnan sääntöihin taipumaton tai vähintään sopeutumaton kapinallinen. Ja vaikka olisin samaa mieltä Elokapinan ajamista asioista, olen toimintatavoista ankarasti eri mieltä. 

Elokapinan kampanjaryhmästä Panu Puhakka sanoo, että tämän päivän mielenosoituksessa yli 400 kiinniottovalmista henkilöä on valmiina ylittämään ”pääkaupunkiseudun yhteenlasketun putkakapasiteetin”. Se tarkoittaa, ettei poliisilla olisi riittävästi paikkoja, jonne laittaa yli 400 kiinniotettua. Luku perustuu Elokapinan keväällä 2024 tekemään selvitykseen, jossa arvioitiin putkakapasiteettia Pasilassa, Porvoossa, Kilossa ja Vantaalla.

Kulovalkea mielenosoitus estää Helsingin keskustassa sivullisten ihmisten liikkumista. Ovat he sitten matkalla töihin, ruokaostoksille, muille asioille tai vaikkapa kouluun. Tuntuukin, että Elokapina on valtiovallan erityisessä suojeluksessa, joka saa vaikeuttaa kohtuuttomasti toisten arkea ja elämää.

Mutta ennen ja nyt on hulluuteni minullakin. Jokunen vuosi sitten menin rakentamani hirsitalon pihaan käydäkseni sinne haudatun koiramme haudalla. Sain syytteen kotirauhan rikkomisesta ja oikeudessa myös tuomion. Käynti maksoi 5000 euroa. Sitä on vaikea kalibroida Elokapinan tekemisten kanssa.

Tänään on kristillinen juhlapäivä

Helluntai on eräs vanhimmista kristillisistä juhlista. Sen merkitys on jäänyt monille hämärän peittoon, mutta yksi siihen liittyvä asia muistetaan takuulla: ”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä.” Entisaikoina helluntain aikaan nuoret tanssivat, lauloivat ja pukeutuivat parhaimpiinsa. Katseltiin potentiaalisia heiloja ja kesäheilasta tuli usein syksyllä aviopuoliso.

Tärkeä osa juhlaa oli helluntaisauna, jolloin kylvettiin ensimmäisen kerran uusilla vihdoilla. Kesän ensimmäistä saunavihtaa käytettiin tulevan ennustamiseen. Vihta heitettiin saunan katolle ja sen tyvi näytti nuorille tulevan puolison asuinpaikan suunnan. Saunomiseenkin liittyi naimaonnen nostattamista. Kansanperinteessä helluntaihin on kuulunut myös helluntaivalkeiden polttaminen ja helkavirsien laulu.

Päivään liittyi sananparsiakin:

”Jos helluntaina sataa, niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka."

”Helluntai hempeimmillään, paarmat pahimmillaan.”

”Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."

”Heilani on kuin helluntai." 

Helluntai on Pyhän Hengen vuodattamisen ja kristillisen seurakunnan perustamisen muistopäivä, jonka nimi tulee muinaisruotsin pyhää tarkoittavasta sanasta. Juhlaa eri tapoineen ja muotoineen on vietetty 50 päivää pääsiäisen ja 10 päivää helatorstain jälkeen. 

En muista ainuttakaan tapahtumaa elämästäni, joka olisi jollain tavoin liittynyt helluntaihin. Luulen niitä kyllä ainakin aasinsiltoja myöten olleen, sillä 70-luvulle saakka se oli 2-päiväinen juhla. Joten monella oli itseni lisäksi ylimääräinen vapaapäivä.

Tänä aamuna teen päivälle henkilökohtaisen merkityksen. Sillä joku päivä sitten kävin ostamassa kuvan kuunliljan. Nyt se viettää ensimmäistä helluntaitaan uudessa kodissa Keinokukkulalla samaa matkaa kukkakaupasta tulleen puolisonsa vieressä. Kukat vähintäänkin nupuillaan tai jo hieman auenneina. 

Ei kai voisi vähempää muita kiinnostaa?

Muistelen, että noin 60 vuotta sitten neljä ensimmäistä työpaikkaani olivat Wiima, Imatran Voima, Amer-Tupakka ja Satoturve. Voi olla, että järjestyskin oli kirjoitetunlainen.

Kuvan Wiiman linja-autokoritehtaalle kuljin 10 kilometrin työmatkat lentokentän tiehaaraan pitkin Tuusulantietä Sport mopedilla, jossa oli HMW:n moottori. Muistan Räsäsen talonkin Riihikallion kupeessa mistä isä moponi osti. Olin silloin 14-vuotias. Nykyisin tai jo pitkään aikaan ei mopedilla nykyistä Tuusulantietä voisi entiselle työpaikalleni ajaakaan, sillä kirjamellisesti betonilaatoista tehdystä tiestä on tullut moottoritie. Voi kylläkin olla, etten olisi lain mukaan saanut ajaa silloinkaan, sillä ikäraja oli 15.

Olin talonmies Nybergin apulainen. Työhöni kuului kuvan tehdasrakennuksen edessä olevien ruusupenkkien kastelu ja rikkaruohojen kitkeminen. Sekä kahden öisin tehdasta vartioineen saksanpaimenkoiran hoito. Siitä olin hyvin ylpeä koska koirahäkkeihin ei Nybergin ja minun lisäksi ollut muilla asiaa.

Muistelen sen olleen kesätyöpaikka, sillä kävin koulua tai ainakin koulussa. Kunnon oppilaaksi ei minusta häiriköinnin vuoksi ollut. Voi olla, että seuraavana siirryin herrahommiin, lähetiksi Imatran Voimaan Ruoholahdenkadulle Helsinkiin. Uran huippuja oli, kun sain joskus tuurata jopa kokonaisen päivän nuorempaa vahtimestaria.

Ensimmäinen työpaikkani Tuusulassa oli Amer-Tupakka tai Satoturve. Jos joku sanoisi, että se oli kylläkin Tuusulan Saha, jossa pinosin rimoja, en väittäisi vastaan. Joka tapauksessa ns. Bostonilla toimin etupäässä roskia kuljettavan Kailasen apumiehenä. Traktori oli sininen Fordson Dexta.

Ensimmäisten työpaikkojen joukossa oli myös Amer-Yhtymän omistama Satoturve, joka kasvatti isoissa kasvihuoneissa etupäässä ruusuja. Jonnekin kuvan kattopalkkiin kirjoitin silloin tussilla nimeni ja päivämäärän. Vieläkin tulee nostalginen fiilis käydessäni samoissa kasvihuoneissa Pirilän Kukkatalolla. Olin ensimmäisiä, kun kärräsimme urakalla turvepaaleja sisään, levitimme ne kasvulaareihin, lannoitimme ja istutimme taimet. Moni äiti onkin saanut kauan sitten istuttamani äitienpäiväruusun.

Sähkön välittämää ajanvietettä, osa 2

Eilen kirjoitin radionkuuntelutavoistani ajanvietteenä. Tänään jatkan aiheesta. Vaikka mietin päivän ja puoli yötä en keksinyt passiivisempaa ajavietettä kuin yhden. Silloin en edes kuuntele tai katsele mitään enkä tee muutakaan. Kunhan vaan olla möllötän.

Mutta televisio ei ajanvietevälineenä paljon enempää vaadi kuin radiokaan. Vaan kuuntelemisen lisäksi täytyy vain katsella, vaikka kyseessä olisi niin sanottu  hömppäjuttukin. Tosin tekstiä pitää kielitaidottoman tai kaltaiseni huonokuuloisen myös lukea. Ehkä ne ovat eräänlainen onni, sillä on maita, jossa tekstitysten sijaan puhutaan kunkin maan kieli alkuperäisen päälle tai sijaan.

Huonokuuloisuus on muuttanut katselutapojani eikä suomenkielellä tartu TV:stä enää kuin uutiset ja huippuyleisurheilu. Ajanvietteenä televisio on silti edelleen tärkeä tekstitettyine sarjoineen ja elokuvineen. Kurssissa ovat Netflix, Yle Areena ja MTV Katsomo. Viimeisin kokonaan katsomani sarja taitaa olla Monte Criston kreivi. Se perustuu liki 200 vuotta vanhaan Alexandre Dumas'n saman nimiseen kirjaan. Oikein hyvä, josta löysin monta kertaa itseni.

YouTubekin on sähköisiä ajanvietetapoja myös kämmenen kokoisessa älylaitteessani. Monella ja minulla on omat soittolistatkin, joissa sisältönä itselläni on nostalgiaa ja niiden myötä syvimpiä tunteita ja muistoja. Kuunnellessa ja katsoessa seurana ovat usein kyyneleet. Annikki tähden Muistatko Monrepos'n oli äitini Annikin lempikappale, joka tuo mukanaan alkuperäisenä, mutta myös Kaurismäen elokuvasta vanhempani tähänkin hetkeen hyvin elävinä 😥. Aikansa megahitin syntyessä olin viisi, siskoni neljä ja pikkuveljeni vuoden ikäinen. 

Kirjojen suhteen minulla on jo monta vuotta kestänyt kriisi enkä tunnu löytävän siitä maailmasta enää mitään mikä sytyttäisi ja odottaisin illan tai yön lukuhetkiä vuoteessa. Piikkipaikalle on jäänyt ruotsalaisen Stieg Larssonin Millenium. Kirjailijan yllättävän kuoleman jälkeen sarjaa on yrittänyt jatkaa ainakin pari sanan säilän taitajaa. Vaikka yritin tosissani, he eivät olleet edes Larssonin varjoja.

Sähkön välittämää ajanvietettä

Taidan jättää tämänpäiväisen blogini ulkopuolelle mitä hupia ja hyödyllistä harrastan kämmenenkokoisen älylaitteeni ja sen kymmenien aktiivikäytössä olevien ohjelmien kanssa. Sekä television ja muun liikkuvan kuvan. Sillä vieläkin passiivisemman, yksipuolisen sähkön välittämän ajanvietteen parissa viihdyn radiota kuunnellen.

Radioiden tuottamaa viihdykettä harrastin vielä toissa vuonna Jokilaaksossa neljällä laitteella, joista kaksi oli aina auki. Silloin oli pienessä vihreässä talossa eli kasvihuoneessa katto ja soitin kotiaan siellä pitäville klassista musiikkia yötä päivää kaikki kesät. Mutta kun lumi vei katon, lopui kasveilta, muurahaisilta ja muilta öttiäisiltä musiikki.

Jokilaaksossa on kolme erilaista, eri paikoissa olevaa ekokäymälää. Niistä Merikonttisaunan yhteydessä oleva Separett on suosikkini. Siellä on aina äänessä nuorille suunnattu kanava. Taitaa olla nimeltään YleX. Tänä aamuna pytyllä istuessani, tortun vääntämisen ohessa ja minulle oudon musiikin seurassa kuuntelin onko suuteleminen vain sitä, että laitetaan huulet törrölleen toisen huulia vasten.

Merikonttikodissa sen sijaan viihdyn etupäässä Radio Suomen milloin minkäkin yhdeksäntoista, eri alueen lähetystä korvillani seuraten. Muutenhan musiikki taitaa niilläkin olla valtakunnallista, mutta kyllä joukkoon mahtuu paikallisesti ajankohtaista asiaohjelmaakin.

Kun matkaan harmaan Vanha rouva Avensiksen kanssa, on usein äänessä Radio Nova. Siinä itselleni parasta ovat iloiset ja elämänmakuiset toimittajat. Vai ovatko he juontajia? Toki oman osansa saa esimerkiksi Nostalgia, jonka musiikki parhaimmillaan on kuin minulle tehtyä. Kaukana takana on aika, jolloin itkin onneani ja rakkautta Jokilaakson kodan laverivuoteessa. Päiviksestä kaksin käsin kiinni pitäen ja Sävelradiota kuunnellen pitkin öitä. Se oli jotakin paljon enemmän kuin huulet törröllään huulia vasten.

Kesä tulee Jokilaksoon ja olen siinä mukana

Ystäväni Pauli oli metsämiehenä oikeassa sanoessaan, että omenapuiden runkojen edellistalven jänöjen ruokailu nitistää taatusti niistä kaiken elävän. Vaikka ne viime kesän vihreitä lehtiä työnsivätkin koko varren täydeltä. Vaan niin ei ollut enää tänä keväänä. Mutta eivät ne kuolleet, vaan kaikki oli aloitettava alusta. Se oli hieno juttu, sillä puut olivat 70-vuotislahja ja ne saivat uuden mahdollisuuden elämään jalostuksen sijaan villinä ja pupuista vapaana.

Vaikka mollikka paistaa tänään pilvettömältä taivaalta, ovat yöt vielä pääsääntöisesti varsin viluisia mittarin näyttäessä aamulla +5 ja uimaveden alle 12 asteiseksi. Kylmemmäksi en toivo kelien enää menevän, sillä silloin halla on kahden tomaatin ja yhden kurkun taimenteni surma. Eivätkä ne lähde juurista uudelleen villeinä eivätkä vankeina.

Kevään ja alkukesän taitteessa on mukava seurata elämän menoa Jokilaakson luonnon keskellä. Viikko sitten tunnistin Jokilampien uimapolun varresta ensi kerran kukkivan tuomen. Toivotin sille hyvää kesää, vaikken tiedä kuuleeko se saati ymmärtää ihmisen kieltä.

Varsinkin koivujen vaalea ensi vihreys on jotain ainutlaatuista, tulevan kesän hempeyttä ennustavaa. Niille ja muillekin lehtipuille löysin uuden sanan, jota en Googlenkaan avulla löytänyt aiemmin käytetyn. 

"Vastalehtineet". Miten hyvin se kuvastaakaan koivun, lepän, vaahteran, pajun, raidan, tammen, haavan ja monen muun kevään ansiaskelia uusine lehtineen, vaikka pysyvätkin juurevasti paikallaan vuosikymmenestä toiseen.

Ennen kesän puhkeamista täyteen vehreyteensä on Jokaaksossa hyttisistä vapaat viikot, jolloin on mukava tallustella sinne tänne pelkkä pyyhe vyötärölle ja välillä peräti ilman rihman kiertämää. Mutta hyväksyn hyttysetkin, sillä se tarkoitaa Jokilaakson monille linnuille kirjosieppoineen ja pääskysineen leveämpää leipää. Moni ei tule ajatelleeksi, että Suomenkin luonnossa vielä lentokyvytön lintulapsi voi kuolla ja kuoleekin nälkään.

Kahdenkymmenen vuoden tuumailun jälkeen olen ottanut työn alle kuvan jätemaakasan, joka on rantapolkuni varrella. Keinokukkula nimi siksi, että se ei ole luonnon muokkaama, vaan ihmisten tekemä. Nyt se sai kasvien kantaväestön, saniaisten ja nokkosten joukkuun ensimmäiset mamunsa kahden kuunliljan ja kolmen narsissiryppään muodossa. Mikä on Kukkulan tulevaisuus, on tällä hetkellä hämärän peitossa. Ehkä joku lukija osaisi kertoa mihin suuntaan sitä olisi hyvä työstää ja mitkä kasvaisivat tai edes eläisivät varsin varjossa, isohkojen puiden siimeksessä?

Talouden ja busineksen erilaiset tosiasiat

Panaman hallitus kertoi, että banaanijätti Chiquitan tytäryhtiö aikoo irtisanoa kaikki työntekijänsä Panamassa Keski-Amerikassa. Yhdysvaltalaisella yrityksellä on maassa noin 7 000 työntekijää. Päätöksen takana on yli kuukauden kestänyt lakko, joka on pysäyttänyt yrityksen tuotannon. Lakko on johtanut maakunnassa yli 75 miljoonan Yhdysvaltain dollarin tappioihin sekä teiden sulkemisiin ja tuotepulaan.

Sitten Finnairin omilta sivuilta sen tuoreimmat lehdistötiedotteet:

"Finnair peruu noin 110 lentoa IAU:n työtaistelutoimien takia 4. kesäkuuta ja siirtää asiakkaita vaihtoehtoisille lennoille. 

Finnair peruu noin 50 lentoa IAU:n työtaistelutoimien takia 2. kesäkuuta ja siirtää asiakkaita vaihtoehtoisille lennoille.

Finnair peruu noin 110 lentoa IAU:n työtaistelutoimien takia 30. toukokuuta ja siirtää asiakkaita vaihtoehtoisille lennoille." 

Vuonna 2024 matkustajamäärä oli 11,7 miljoonaa, mikä oli 6,1 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Finnairin liikevaihto kasvoi vuonna 2,0 prosenttia ollen 3 048,8 miljoonaa euroa ja, että tulos jää plussalle. Tänä aamuna uutiset kertoivat yhtiön uusista työnseisauksista.

Valtio on ojentanut kättään Finnairille 2020-2023 yhteensä 1,3 miljardin euron edestä, kertoi yli vuosi sitten valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosasto. Lisäksi valtio tukee Finnairin toimintaa verohelpotuksilla arviolta 474 miljoonaa euroa vuodessa. Karkeasti voi siis sanoa, että erilaisia tukia on yhteensä miljardin verran vuodessa.

Finnairin lentäjän keskiansio on palvelualojen työnantajaliiton mukaan 155000 euroa vuodessa. Lähihoitajan palkka on vastaavasti 36 000. Finnairin saamalla valtion tuilla palkattaisiin siis 30 000 apu- ja lähihoitajaa. Joku tässä ei ole maailmassani kohdallaan. Vaikka Finnairilla lentelenkin silloin, kun se lakkojen lomassa on taivaalla. 

Jokilaaksossa kävi arvovieras

Maailmassa on paljon kuuluisia kaneja, joista on tehty kirjoja, leluja ja elokuviakin. Yksi kuuluisimmista lienee Roger Rabbit. Lapsuuden kodissa meillä oli kaneja monta vuotta. Välillä oli leikkimökkimme täynnä heiniä, kun isä niitti sitä talven ruuaksi. Kanikoti kanaverkkoaitauksineen oli ulkorakennuksemme takana avokompostien vieressä. Vaikka isä hoiti omamme niin hyvin, ettei siinä juuri ollut rotille sijaa, oli niillä valtakuntana ojan takana Asser-sedän vastaava. Se piti kaniperheet pieninä. 

Kanit elävät hyvin hoidettuina ja terveinä usein 6–8 vuotta. Jotkin yksilöt voivat elää jopa 10 vuotta. Elämänsä aikana kanit tarvitsevat päivittäin hoitoa ja huoltoa ja niiden asumus täytyy siivota vähintään kerran viikossa. Jos ihmispalvelijat lomailevat poissa kotoa ilman kaniperheenjäsentä, täytyy siksi ajaksi olla hoitaja tai hoitopaikka, kuten monesti muillekin kodin eläimille. 

Eilen kävi Jokilaaksossa arvovieras eikä ensimmäista kertaa. 12-13 vuotias, ikänsä vanhapiikana elänyt neitikani. Oikealta nimeltään Tupsu, mutta somessa ja perhepiirissä Pörhelö. Ikä on vienyt ison osan kuulosta ja näöstä sekä vikkelästä liikkumisesta, sanoivat sen ihmispalvelijat. 

Tällä kertaa ei ollut osoittaa apilalounaspöytää, mutta tuoreita voikukkia oli senkin edestä. Niiden joukossa Tupsu nautti elämästä ja ruuasta kuin pikkupupu konsanaan. Poissa oli vanhojen kanijalkojen kankeuskin. Ihmissilmin näytti, että nykyiseen elämään ei tainnut juuri muuta kuulua kuin syöminen ja nukkuminen. Mutta niidenkin parissa Pörhelö näytti onnelliselta. Sylissäni ei ehkä niinkään, jonka hän osoitti yrittämällä purra sormeani.

Jokilaaksossa ja viereisessä Myllykylässä on aikanani ollut kaksi isoa kaniyhdyskuntaa, joita luonto tauteineen on pitänyt kurissa. Tänä päivänä kotini pihapiirissä näkyykin enemmän jäniksiä kuin niiden serkkuja. Kerran näytti siltä, että jänisrutto tai joku vastaava nitisti ne kylältäkin viimeistä henkeä myöten. Kunnes yhtenä aamuna äitikani tuli Merikonttikotimme alta kolmen poikasensa kanssa. Ehkä raskaus oli varjellut kuolemalta. Yksi pennuista oli saanut geeneihinsä kanikulkumieheltä tai naapurilta angoraa ja oli hyvin kaunis. Sen elämän päätti jo pienenä vapaana kulkenut kotikisssa.

Kerran kylällä pysähdyin tarinoimaan meillekin Soiniityntien sillan rautaveräjän tehnyttä SL-Metallin isäntää. Kun hänenkin pihassa juoksi kaneja, sanoin, että kylällä ei taida ihmisystäviä pupuilla juuri olla, kun ne laittavat puutarhojen istutuksen mullin mallin. Tähän hän: "Niinkin, muttei aivan. Sillä Suomen ollessa sodassa, oli sotilaita varten laitettu pihoihin merkejä taloista, joissa voi saada yösijan, ruokaa ja joskus saunankin. Vähän samaan tapaan on Myllykylässä joissakin pihoissa kanipatsaita merkkinä kaneille ystävällisestä kohtelusta."

Aina vain eläinten kanssa tai yksin ei ole ykkösjuttuni

Yksin asumisessa on silti oma hohtonsa. Ei tarvitse tehdä kompromisseja muiden kanssa ja voin olla itsekkäästi oma itseni tai tapojeni orja. Voin pestä tai pesettää koneella aaumyöstä pyykkiäkin kenenkään siitä häiriintymättä. Stephen Kingin seurassa Hohtoa en taida saada silti kahlattua koskaan viimeiseen pisteeseen. Kuten en muitakaan hänen kirjojaan. Minua kolme vuotta vanhempi kirjailja ei ole ollut koskaan juttuni kirjana, elokuvana eikä muutenkaan.

Sen sijaan yhä hataramman pääni kanssa yritän työstää loppuun Stefan Ahnhemin kirjan Miinus kahdeksantoista astetta. Siinäkin alku oli hankalaa, sillä oli liikaa polkuja ja henkilöitä. Enkä pysynyt mukana kuka teki mitäkin kenenkin kanssa. Kelpo teos silti sekä hyvä nimi kirjalle rikollisesta, joka pakastaa ihmisiä vieden henkilöllisyydet.

Kun kesän edetessä yöt lämpenevät, otan taas ohjelmaan naturistiuinnit luonnonsuojelualueen keskellä olevalla lammella. Vaikka se vie tunniksi tai aamuun saakka uneni, on siinä jotain ainutlaatuista taikaa, kun iso osa eläimistä ja kasveista nukkuu. Hereillä ovat vain yöeläimet, jotka saalistavat ruokaa tai seuraa. Taskulampun valokiilassa tai öljylyhdyn hämärässä näen ilman olevan täynnä erilaisia, pienen pieniä hentosiiipisiä, mitä kaikkea lienevätkään. Yötaivasta vasten havaitsen myös lepakot ja kuulen isojen lintujen siipien kahahdukset. Joskus poluilla vastaan tulee hirvi, kauris, ilves, kettu, supikoita, jänis ja joku muu. Välillä näen vain vilahduksen, joskus en sitäkään pelästyneen eläimen paetessa lähes ääneti metsän siimekseen.

Mutta vaikka pärjään loistavasti yksin itseni kanssa, ei se ole mukavinta minääni tai pysyvää aikaa vuodesta toiseen. Vaan parasta on odottaa ihmistä rinnalle. Ja viimein kuunnella vieressä rakkaan tuhinaa unien valtakunnasta. Tässä kuussa keittiön kattilat saavat uuden hämmentäjän ja vuoteeni tuhisijan, kun Morakot alias Tata tulee Jokilaaksoon.