Jormas: Pienen pienen yhdistyksemme, Elämän tähden slogan on "Elämänmakuista yhteiskuntavastuuta". Jos sitä pysähtyy ajattelemaan hieman kauemmaksi aikaa kuin tuokioksi, voi mielikuvitus saada vallan. Se on kuitenkin vain hyvä asia.
Mutta mikä on sitten jo kohtalaisen mittaisen elämäni ensimmäinen muisto yhteiskuntavastuusta tai ylipäätään vastuullisesta elämästä? Ehkä se on, kun siskoni kanssa olimme muutaman vuoden ikäisinä päivät kaksin kotona, jotta vanhempamme voivat olla päivät ansiotyössä. Kantamassa osaltaan vastuuta työn lisäksi maksamalla muun muassa veroja. Meille silloin aamun eväät elää päivä vastuullisesti tulivat ovelta: "Olkaahan kiltisti".
Muutaman vuoden kuluttua vastuu oli meillä kasvanut myös pikkuveljestä huolehtimiseen. Eikä mennyt montaa vuotta, kun vastuunkantoon kuului myös huolehtia kaikkina aurinkoisina vanhempien työpäivinä, ettei mehiläisparvia pääse karkuun. Jos pääsi, oli vaarana saada selkäsauna.
Sittemmin päävastuunkanto yhteiskunnasta muodostui koulunkäynnistä, jonka osuuden hoidin hyvin vastuuttomasti. Samoihin aikoihin ilmenivät minussa myös ensimmäiset vastuuttoman elämän piirteet. Joulukuusi- ja omenavarkauksien lisäksi nyysin isältä silloin tällöin muutaman pilli-Klubin ja houkuttelin paheeseen vielä pikkusiskoni Irmelinkin.
15-vuotiaana kuvioihin tuli ansiotyöt. Varsinkaan alkuaikoina ei ollut kovinkaan suurta väliä mitä teki, sillä palkan suuruus ratkaisi tekemisen suunnan.
Siihen tuli muutaman vuoden katkos, jolloin yhteiskunta elätti minut. Tosin suuren osan saamistani hilloista palautin Alkon kautta takaisin valtiolle. Ehkä senkin voisin kierolla tavalla ajatella tai ainakin sanoa vastuulliseksi tavaksi käyttää saamaani vastikkeetonta rahaa.
Sen jälkeen kun maljani tyhjeni, enkä täyttänyt sitä enää Alkon tuotteilla, alkoi mielestäni 30-vuotta kestänyt vastuunkantamisen muoto, jolloin koin olevani hyvinkin hyödyllinen. Tein sitä mitä osasin ja sai kylkiäisenä siitä myös leipäni.
Siitä irrottautuminen alkoi kymmenen vuotta sitten, kun jäin osittain eläkkeelle ja lensin ensimmäinen reippaan kuukauden ajaksi nukkumaan kolumbialaisten katulasten kanssa samaan isoon saliin. Kun lapset pomppivat outokumpuni päällä joka aamu ja mittasivat olivatko heidän käsivartensa tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani, koin olevani hyödyllinen ja eläväni vastuullisesti tekemättä mitään.
Samaa koen tänä päivänä Jomtienin kadulla elävien koirien parissa. Niiden kyvyssä ottaa vastaan hyvät tarkoitukseni on jotain ihmistä ja ihmisyyttä paljon suurempaa.
Se on jotain muuta kuin joku keski-ikäinen nainen, joka äitinsä tukemana opettaa Facessa minulle, että kun eivät ole hymiöt hänelle mieleisessä paikassa, hän ei pääse jyvälle mitä mahdan kullonkin tarkoittaa. Ja minä pohdin kuinka hän on hymiönsä asetellut aikoinaan ainekirjoitusvihkoonsa, että opettaja ymmärtää mitä hän kulloinkin tarkoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti