On eri tavoin valtaan päässeitä yksinvaltiaita

Viime yönä ajattelin maailman tulevia vuosia, kun valvoin ennen kukon varhaista kiekumista pari, kolme tuntia. Ja kuuntelin jostain ulkoa kuuluvaa ääntä. Vähän kuin joku olisi pyörinyt jossain ahtaassa saviastiassa. Minä jo yöllä tuumailin onko ilmastointilaite losahtamassa, kun ääni oli niin säännöllinen. Sitä kuunnellessa nukahdin kuitenkin uudelleen, kun Morakotkaan ei ruvennut yöllä sanakirjan kanssa selittämään. Totesi vaan, että "I don't know what this is english. I tell in morning" ja jatkoi uniaan. No, aamulla se selvisi ja selviää teillekin klikkaamalla tätä.

Yhdysvaltain kongressi on lainsäädäntöelin, joka muodostuu edustajainhuoneen 435 edustajasta sekä 100 paikkaisen senaatin senaattoreista. Niissä kaikissa enemmistö on republikaaneilla. Kirsikaksi vallankakun päälle tuli nyt saman puolueen Trumpista uudelleen yhden harjoittelukauden jälkeen presidentti, jonka taskussa sanotaan olevan ennestään koko puolueen.

Kokemusta saaneen uusivanhan presidentin johdettavana on viime vuosisadan ja vähän tämänkin monella mittarilla mitattu mahtimaa. Se on satavarma, että jenkkikello kilkattaa tulevina vuosina äänekkäästi ympäri maailmaa, sillä päämiehen vahvimpia puolia ei ole vallan jakaminen, vaan  "America first". Trump sai täydellisen niskalenkin Yhdysvaltain politiikasta. Värisuoran, joten yksissä käsissä on merkittävä ellei kaikki valta.

Nähtäväksi ja ikävä kyllä myös koettavaksi jää yhteistyö Venäjän, Kiinan, Intian ja Lähi-idän kanssa. Siinä vallanjaossa monien kansojen ja maiden Euroopalla on myötäilijän osa, jos sitäkään. Siitä seuraa jotain muutakin ikävää kuin boikottiin joutuneet Huawein älylaitteet.

Omat iloni ja murheeni sekä mahdolliset ärtyisät mielenheilahdukset eivät isoa maailmaa eikä pientä omaani juuri tällä hetkellä hetkauta. Suurimpia arjen vastamäkiä ovat Facebookin poistamat kirjoitukseni, joiden lisäselvityspyyntööni he eivät edes vastaa sekä vähän yli kympin karikko kun Morakotin rikkoi lasisen kahvikannun. Yhtä isoja ilonaiheita on arki täynnä, joista viimeisin on, kun sain kuin sainkin 8000 kilometrin päästä uuden ohjelman asennettua ja Jokilaakson kameravalvonnan toimimaan. Sen tekemisen etäohjauksesta WhatsAppilla iso kiitos Oculux Oy ja Otto Marttila.

Mutta onpa kotitienoota kuvattu droneillakin, kuten kuvasta näkyy. Sen verran asun kiitoradan laskeutumisväylän alla, että laite tarvitsee taivaalle erikoisluvan. Kuvan kattojen kulmissa näkyvät laatikot eivät ole kameroita, vaan lintujen turvallisia koteja, sillä konttien peltiseinissä eivät kylän kissojen kynnet pidä. Se sijaan vapaiden kanien kantaa ne harventavat jänistautien lisäksi.

Presidentin valinta

Olisi helppo sanoa ja ajatellakin USA:n presidentinvaaleista, että "ei vois vähempää kiinnostaa". Mutta kun kiinnostaa kuitenkin ja vaikuttaakin, sillä  Trumpin ollessa pressa, hän antoi kiinalaisille Huawei puhelimille porttikiellon. Se siirsi kaikkien aikojen parhaan älylaitteeni uuteen tehtävään, sillä yksi sen kameroista tuli vialliseksi enkä löytänyt korjaajaa enkä uutta Huaweitakaan. Laite ei silti jäänyt työttömäksi, vaan siirtyi Merikonttikotiini jakamaan langatonta nettiyhteyttä huushollini joka kolkkaan.

Varalaitteenakin ja varmuuskopiopankkina se palvelee suurine näyttöineen edelleen ja pääsee siksi reissuille monesti mukaan. Nytkin se on matkassani Thaimaassa. Loistava laite kaikkinensa, jolle eivät Samsungin lippulaivamallit ole pärjänneet. Nyt sillä on erityistehtävä, sillä yritän sen avulla saada uuden ohjelmiston toimimaan kämmenenkokoisissa tietokoneissani, jotta näkisin taas Jokilaakson kameroiden livekuvat. 

Mutta takaisin käynnissä oleviin USA:n vaaleihin, joista huomasin loppujen lopuksi tietäväni yllättävän vähän. Täällä Thaimaassakin lienee samoin, sillä eläimiltä kysytään neuvoa samoissa asioissa kuten kuvasta näkyy. Suomessa vastaavasti sammakot ja etanat ennustavat muun muassa ilmoja.

Sen tiedän, että Jenkkilässä kansa ei valitse pressaa, vaan valitsijamiehet, joiden joukossa voinee olla myös valitsijanaisia. Ehkä tulevaisuudessa myös muunsukupuolisia ja sukupuolettomia. Ehkä kuvan virtahepo ei silti saa täysi-ikäisenäkään omaa äänestyslappua. Silti en tiedä kuka valitsijamiesehdokkaat valitsee, montako heitä voi olla ja tulevatko valituiksi eniten ääniä saaneet ehkä osavaltioittain vai kuinka? 

Muistan lapsena, kun nauroimme neuvostoliittolaisille kuin hölmöläisille konsanaan, jotka äänestivät, vaikka ehdokkaita oli vain yksi. Unohdimme, että samaan aikaan valitsemamme lainlaatijat veivät suomalaisilta ainokaisenkin ehdokkaan äänestämismahdollisuuden ja valitsivat Kekkosen jatkamaan poikkeuslailla. Estäen vanhan miehen taatusti ansaitseman leppoistamisjakson elämänsä ehtooseen.

Itse käyn äänestämässä, jos se suinkin on kohtuuden rajoissa. Siksikin, koska oletan synnyinmaani asioiden menevän vielä huonommalle tolalle, jos Arkadianmäellä istuu 200 Jorma Soinia tai hänen kaltaistaan. Sillä logiikalla minun ei tulisikaan äänestää kanssani samanmielistä.

Viimeksi yritin antaa ääneni Thaimaan maaseudulla. Kaukana äänestyspaikoista tilaamalla Suomesta äänestysliput. Eivät osanneet koskaan perille, jos virkailijat niitä lähettivätkään. Se jäi epäselväksi, sillä vahvistusta edes pyyntööni ei sähköpostilaatikkooni koskaan kilahtanut.

En tiedä käykö minulle ajan kanssa samoin kuin Kekkoselle virkoineen. Vai onko jo käynyt? Etten enää ymmärrä luopua, vaan ajattelen olevani korvaamaton blogi- ja muissa maailmoissani. Niistä maailmoista muistan erinomaisen hyvin Tuuskodosta vanhan miehen, joka talutti minut television Apollo-ohjelman äärestä ikkunaan. Kuuta sormella osoittaen hän sanoi: "Kuule poika. Meitä ei huijata. Kuu on tuolla eikä televisiossa!"

Minulla on hyvä elämä

Talven jo kolkutellessa kotimaassani ovella, viime yö Thaimaan taivaan alla palautti minut Merikonttikotini kesäöihin Suomessa. Vaikka minusta on harvoin kirjoittamalla omienkaan tunteiden tulkiksi siten, että se tyydyttäisi edes itseäni, en lakkaa yrittämästä. Mutta joskus onnistun ja vuosienkin jälkeen lukiessani jotain tekstiäni valuvat kyyneleet silmistäni. Mutta en odota, vaikka toivonkin, että kaksine linkeineni koskettaisin tänään jonkun muunkin sydäntä.

Yksin loppukesän hiljaisuudessa öiden pimetessä ja uidessani sielukin alastomana Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä lammessa, olen syvällä sisälläni. Koen silloin, ettei minulta puutu mitään. Mielessäni hyräilen Samuli Edelmanin keltaisen linkin takana olevaa Kuuleeko yö kappaletta, joka on myös huokaukseni sinne jonnekin, missä toivon osan minustakin joskus olevan.

Oikeastaan innoituksen tämänkertaiseen antoi Seppo Hovi, joka ET-lehden lyhennetyssä artikkelissa viettää hyvinkin onnellisia päiviä elämänsä leppoistamisvaiheessa. Siinä on jotain elämän täydellistä balanssia, jota löydän Seppoa jonkun vuoden nuorempana itsestänikin. Laskiessani Jokilaaksossa sormenpäässäni lentoon lähdössä olevan leppäkertun pisteiden määrää. Tarinan Seposta voi lukea tästä.

Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki

Aikoinaan minäkin tulin siihen ikään, että alkoi olla orastavaa ja alati kasvavaa kiinnostusta nuorten ja vähän vanhempienkin naisten mirristä. Harjoitusta tulevaan haimme ja saimme muun muassa silloisen miestenlehden Jallun sivuilta, jossa Tabe Slioor kertoi elämästään Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin rakastajattarena. Tämän linkin takana jotakin silloin valtakunnallista kohua herättäneistä muistelmista. Vieläkin palaa verkkokalvoilleni kuvat Taben lähes paljaista rinnoista 👁️.

Ensi kerran pääsin itse tositoimiin, kun olimme tulossa Ylisaaren Leksin Kleinbus Volkkarilla Jokelan Haarikasta. Jonne en päässyt alaikäisenä ja joukon nuorimpana edes sisään, vaan odotin autossa muiden lipittäessä Kilta ja Lahden Sininen oluitaan.

Kotiin palatessamme Rusutjärven kohdalla oli tien laidassa liftari, jonka ulkoisesta olemuksesta ja kielen käytöstä päättelimme pian mistä hän oli lähtenyt omille teilleen. Sillä Russan rannalla oli tyttökoti, jota kutsuimme Pimppalaksi. Järkeilimme, että mielestämme puutteessa olevalla nuorella naisella on antavainen mieli, johon tarkoitukseen keskipenkki poistettu automme sopi loistavasti.

Soraliike Erik Winqvistin hiekkakuopalla, ollessani polvillaan hiekkaisella auton lattialla housut kintuissa, vei tämä minulta nimen saanut Tumma Villi Kaipuu poikuuteni. Sen jälkeen olin kuin maailman Don Juan, vaikka todellisuus oli kaksi edestakaista ja ravistus. Jota se on ollut joskus myöhemminkin herkkinä hetkinä 👌.

Joka tapauksessa nyt, reippaasti yli puolivuosisataa myöhemmin, munallisten Marttakerhojen aamuistuntojen elvistelyt otetuista ryypyistä ja kaadetuista naisista ovat vaihtuneet sairauksien ja lääkkeiden määriin. Siinä pärjäänkin paremmin kuin naisten maailmassa.

Mutta kuten otsikossa sanoin, vaivojani en valita enkä niillä elvistele. Kunhan itsekseni olen vain syvästi kiitollinen saamistani päivistä, sillä ilman kuvan lääke- ja vitamiinipatteristoa olisi suuntani ollut jo kauan sitten taivasten valtakunta. Vaikka hän kenen maallisessa lihassa olen piikkinä, sanoo Facebookissa minun olevan publikaani ja pakana. Siihen voisin yhtä julkisesti sanoa ja sanonkin, kuten Pietari ja Ketola Jeesuksesta: "En tunne miestä". 

Publikaani oli Rooman valtakunnassa henkilö, jolle maksettiin jonkin valtion tehtävän, esimerkiksi veronkannon suorittamisesta. Termi publikaani johtuu latinan sanasta publicum, julkiset asiat. Publikaanit olivat valtion tulojen, verojen ja tullien kanto-oikeuden vuokraajia.

Pakana taas tarkoittaa maalaista, maaseudun asukasta. Kristinusko levisi ensin kaupunkeihin, joten maaseudun asukkaat pysyivät pisimpään kristillisestä uskosta osattomina. Arkikielessä pakanalla saatetaan tarkoittaa uskonnottomia tai muita kuin kristittyjä. Vanhassa testamentissa sana tarkoittaa Israelin kansalle vierasta kansaa tai heimoa, joka noudattaa sellaisia tapoja ja uskomuksia, jotka Jumala on omalta kansaltaan kieltänyt.

Olen suomalainen

Suomisanakirja.fi sanoo, että "kansallistunto viittaa yksilön tai ryhmän ymmärrykseen ja tunteeseen omasta kansallisuudestaan. Se sisältää usein elementtejä kuten kulttuurinen identiteetti, historia, kieli ja perinteet, jotka yhdistävät ihmisiä tiettyyn kansaan tai valtioon. Kansallistunto voi ilmetä erilaisina tunteina, kuten ylpeytenä, kuulumisena ja vastuuna omaa kansaa kohtaan. Se voi myös vaikuttaa politiikkaan ja sosiaalisiin liikkeisiin, ja se on usein keskiössä kansallisissa juhlapäivissä ja tapahtumissa. Kansallistunto voi vaihdella voimakkuudeltaan ja se voi olla erityisen voimakasta kriisiaikoina tai kansallisten saavutusten juhlinnan yhteydessä."

Kansalaiset ja kansakuntien eri toimijat ympäri maailmaa ilmaisevat kansallisuuttaan ja kotimaisuuttaan eri tavoin. Kun Suomen Vantaan Ikeassa ostan lihapullat (lue köttbullar) tökkää henkilökunta pyörykän kylkeen hammastikun, jossa liehuu Ruotsin lippu.

Vastaavasti mennessäni Thaimaan Phatthalungissa Lotuksen tavaratalon japanilaishenkiseen ruokapaikkaan, on lounasherkussa samaan tapaan Japanin lippu.

Mutta kun lennän valtiovetoisen Finnairin sinivalkoisin siivin Aasiaan, on yhtiö karsinut muun muassa suomenkielisiä kuulutuksia. Pikkusieluinen reservin korpraali kun olen, nakertaa suomalaisuuttani kuunnella ensin englanninkielinen kuulutus, sitten thaikielinen marjanpoimijoille sekä lopuksi äidinkieleni hiljaisuutta.

Muistan ajan, kun kotimaisuus ei ollut kursseissani korkealla ja ajattelin olevani jotenkin kansainvälisempi maailmankansalainen, jos osaan ja puhun englantia peittääkseni synnyinmaani. Jo kauan sitten itsetuntoni eheytyessä olen kuitenkin ymmärtänyt, että ei ole kansakunnalle eikä sen yksittäiselle jäsenellekään hyväksi, jos ei koe olevansa mistään kotoisin.

Terve minäkuva pitää yllä aitoa kansallistunnetta ja -tuntoa eikä se tarkoita tarvetta lähteä tekemään Suur-Suomea. Mutta kuinka hyvin tähän ja erityisesti Finnairille sopiikaan keltaisen linkin Andersenin satu Suomenkin joutsenesta, joka luulee olevansa Ruma Ankanpoikanen. Kannattaa lukea. 

Osaidentiteettini, osa 3

Nyt on osaidentiteettini synnyn selityksistä neljä jäljellä: Väärien valintojen asiantuntija, Elämän koelentäjä, Sosiaalineuvos sekä Blogisti.

Ensimmäinen tuli todeksi, kun aloitin taisteluni alkoholismin suosta kuivalle maalle 50 vuotta sitten. Ensimmäinen 5 kuukauden koe- ja kisälliaika ei ehtinyt muuttua sielun eikä ruumiin raittiudeksi, kun jouduin kertausharjoituksiin. Vastaanottopiste oli Rekolan koululla ja portinpielessä notkui enemmän kuin lievässä maistissa vartiomies. Päätin, että tuonnehan en selvinpäin mene. Joten ajoimme Tikkurilaan ja täytin pääni aivan muulla kuin maanpuolustusajatuksilla ja -asioilla. 

Meni viisi vuotta ja alkoholisoiduin kunnolla täysiveriseksi juopoksi. Enkä ollut löytää edes viinattoman elämän polun päätä uudelleen saati raittiutta. Sillä etsin elämälleni oikeaa tietä ja jokaisen hetken kattavaa uutta elämää. Kunnes käsitin, että ihminen on valmis kärsimään uskomattoman määrän tuttua, turvallista tuskaa ennen kuin on halukas hyppäämään tuntemattomaan. Näin oli omakin laitani ja täytin elämän laittomuuksilla, kemiallisilla aineilla, lorvimisella sekä muiden rahoilla. 

Sitten oivalsin, että suunnan muuttamiseen ei tarvitse tietää mikä on oikein. Vaan siihen riittää ymmärrys mitkä ovat huonoja vaihtoehtoja. Näin opin karsimaan vääriä valintoja, sain tilaa etsiä uutta ja viimein rohkeutta lähteä loppuelämän mittaiselle tutkimusmatkalle. Luottavaisena kykyyn hylätä matkalla sopimattomat vaihtoehdot.

Joten minusta tuli väärien valintojen asiantuntija, sillä vain harva valinta on mennyt laakista kohdalleen. Ehkä yksi on päihteiden käytön lopettaminen ja toinen on työelämästä ajoissa sivuun siirtyminen. Ne ovat mahdollistaneet pitkän leppoistamisjakson, loppuelämänmittaisen koelentämisen ja laskeutumisen yhä uudelleen uusille kentille. Vaikkakin välillä vain some- ja mielikuvitusmaailmassa.

Presidentti Tarja Halosen myöntämä sosiaalineuvoksen arvo ei mitenkään mahtunut identiteettiini, jonka olin itselleni mieltänyt. Mutta sitten kerran mietin sen olevan melkoisen hyvä palaute minulle, joka lopetin koulujen käynnin heti, kun 16-vuoden oppivelvollisuusikä tuli täyteen. Ajattelin, että opinahjot ovat niitä varten, jotka eivät muuten opi tai eivät pärjää elämässä. Eikä sosiaalineuvokseksikaan tulla kouluja käymällä. 

En ole katunut, vaikka ainut pääoma on kadulta ja kylän raiteilta sekä tolkuton viinamäärä. Mutta arvostan sitä kaikkea, sillä ilman päihteitä en olisi löytänyt itseäni kuten olen löytänyt enkä sieltä missä tätä kirjoitan. Erityisesti arvostan jokaista yksityishenkilöä, jotka hakivat minulle neuvoksen titteliä, sillä joukossa ei ollut ainuttakaan järjestöä eikä muutakaan juridista toimijaa. Työnantajani eivät edes tienneet hankkeesta.

Viimeinen, muttei vähäpätöisin identiteettiäni kuvaama sana on blogisti. Se on 15 vuotta ottanut elämästäni enemmän kuin joka toinen päivä useamman tunnin. Kun mainitun vuosimäärän kertoo kirjoittamiseen ja sen pohtimiseen käytetyillä tunneilla, on se ainokaisesta ihmiselämästä lohkaistuna iso palanen.

Mutta tälläinen minä osaidentiteetiltäni olen. Milloin millekin kiitotielle laskeutunut ja niiltä noussut laitapuolen kulkija, jolla ei ole peruskoulun oppimäärä eikä yhtäkään päästötodistusta. Tai on rippikoulusta ja autokouluistakin useita. Enin osa kylläkin rillumavuosina poliisin 👮 haltuunottamia. 

Osaidentiteettini, osa 2

"marja 50+ eloa ja oloa" oli löytänyt blogini ja kommentoinutkin pari kertaa. Mukavaa. Yritin hänen edelliseen kommenttiin vastatessani sanoa, että olisi mukava tietää hänestä jotain mitä tahansa enemmänkin, vaikka yksityisemmin: jorma.soini@in105.fi. Mutta ehkä Marja eloa ja iloa ei sitä huomannut tai ei tahdo kertoa?

Sitten jatketaan osaidentiteettini rakentelua, sillä eilen sain selvitettyä vain kolmen etunimeni synnyn ja historian. Joten nyt siirryn Soini-sukunimeeni. Sitä inhosin ja kai vähän häpesinkin jostain minulle mysteeriksi jääneestä syystä. Ehkä se oli vain onneton itsetuntoni, sillä kavereillani oli kaikki tai ainakin monet asiat mielestäni aina tai usein omaani paremmin; sukunimetkin. Siitä syntyy hallittavissa olevaa kateutta edelleenkin, joka kai sekin kuuluu identiteettiini. 

Isäni on syntynyt Jurvan Kentankylässä, jossa asui paljon Kenttia. Myös isoisäni, joka poimi kansan suusta siepattujen tarinoiden mukaan Soini-nimen jostain kylän talosta ehkä erottuakseen Kentista. Nyt Kentankylässä on sitten enemmän Soineja kuin Kenttia. Kantaisäni sanotaan olevan Ruotsin ja Tanskan salmen väliltä lautturisuvun Petter Hällström ja -äitini hänen puolisonsa Elisabet. Tosin voi olla, että molemmat olivat alkujaan huutolaislapsia, joten niin sanotusta verenperinnöstä en ole aivan saletti. Äitini suvusta tiedän harmiteltavan vähän. 

Tänään kannan sukunimeäni ylpeydellä ja joku kutsuukin minua vain Soiniksi. Se onkin myös miehen ja naisen etunimi, joka oli itsenäistymisen alkuaikoina, kansallistunnon voimistuessa erityisesti naisten suosiossa. Mutta Soini on myös yksi Kalevalan Kalevanpojista. 1700-luvulla elänyt kansanperinteiden keräilijä Kristfrid Ganander kertoi Mythologia Fennicassa 1785 kalevanpoikien olleen Kalewa-nimisen jättiläisen 12 vahvaa poikaa, jotka rakensivat linnoja eripuolille Suomea. 

Nimeltä Ganander mainitsee kuusi sekä myös heidän asuinpaikkakuntansa: Hiisi (Paltamo), Ilmarinen (Häme), Wäinämöinen (Suomi), Liekiöinen (Savo), Soini (Liminka) ja Kihawanskoinen. Erään väitteen mukaan Kalevan kahdestatoista pojasta syntyi kaksitoista eläinradan tähtikuviota.

Osana viiden rivin identiteetin rakentelua tulee nimeni jälkeen blogisivujeni linkki: http://elamantahden.blogspot.com/. Tämä on 4730. kirjoitus, joista ehkä ¾ on 15 vuoden aikana elämästä ja kokemastani kirjoittamaani. Aika iso osa nettimailman tutuista ja kavereista onkin muodostanut ylipäätään käsityksen minusta pelkästään päiväkirjanomaisia kirjoituksia lukemalla. Omalla laillaan on hauskaakin, kun joku tuiki tuntematon ottaa jossain maailman kolkasta hihasta kiinni ja sanoo: "Terve. Et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogiesi säännöllinen lukija."

Osaidentiteettini, osa 1

Jorma Veino Juhani Soini

http://elamantahden.blogspot.com/

väärien valintojen asiantuntija

elämän koelentäjä

sosiaalineuvos

blogisti

Identiteetti on ihmisen omakuva, hänen käsityksensä itsestään. Identiteettiin vaikuttavat kuitenkin yksilön omien valintojen lisäksi se, millaisen käsityksen toiset muodostavat hänestä ja mihin ryhmiin hän kuuluu. Identiteetti on moniulotteinen käsite, jota käytetään monissa eri tarkoituksissa ja sitä on selitetty sosiaalisessa mediassakin helposti kirjan verran.

Oma identiteettini rakentuu osin nimeni ja sen alla olevan, neljän (tai viiden) rivin kuvauksen ja niiden sisällön ympärille. Etunimiä olen saanut kolme. Kuukausi syntymäni jälkeen kastepäivänäni syntymäkodissani, jonne minut lienee viety tai tuotu ensimmäisen kerran kuvan armeijan ambulanssilla.

Kutsumanimeni on Jorma, jolla Big Boss minut toivon mukaan tuntee ja ehkä huuteleekin. Joskus nimittäin olen ollut niin hukassa tai hakoteillä, että on ollut tarpeen itse kunkin huudella : "Voi voi Jormaseni, missä lienet ja minne olet menossa?" Näin koin elämäni ahdingoissa esimerkiksi oikeussaleissa, kun minulle luettiin tuomioita.

Kotiin tulossa isän sylissä

Jorma etunimenä on tällä hetkellä katoava luonnonvara, sillä yksikään lapsi ei saanut sitä viime vuonna nimekseen. Mutta jormat eivät silti lopu, sillä nimen merkityksen taustalta löytyy vahvasti se seikka, että jo aiemmin tavatut sanat, jortikka ja jortti, on tunnettu sekä miesten niminä, että uroseläimen sukupuolielintä merkitsevinä sanoina. Karikatyyritaiteilija Jorma Lampela ei ole menettänyt yöuniaan nimensä takia: "Ylväs nimi minun mielestäni, ja ihan pystyssä seisotaan." Sekä Jorma että Yrjö nimien mielikuvat ovat niin vahvoja, että ne tuskin tulevat koskaan häviämään, vaikka Jorma etunimenä katoaisikin, jos suomenkieli säilyy.

Veinon olen perinyt isältäni, joka jouluna syntyneenä Veino Ihantona kiusasi minuakin lapsena, ettei hänellä ole milloinkaan nimipävää ja syntymäpäivänäkin hän saa vain joululahjoja. Jos lapset ovat olleet kilttejä ja joulupukki pipahtaa muunkin kuin risukimpun kanssa. Epävirallinen Veinon nimipäivä on samana päivänä, 21.8 kuin virallisesti Veini.

Mutta miksi olen kolmannelta nimeltä Juhani, siihen en vastausta löydä äitini enkä isäni suvuista penkomallakaan. Mutta joku yhteys historiaan lienee, sillä isäni nuorimman veljen, minua jonkun vuoden vanhempi esikoinen on kutsumanimeltään Juhani. 

Tuomitaanko syyllinen vai syytön?

Aikoinaan asuin perheineni Kalliomäen puolimatkankodissa. Upea rakennus oli ennen sitä toiminut monena. Ainakin vanhainkotina, synnytyssairaalana ja hullujenhuoneena, sanoi metsän takanana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu. Ja lisäsi, että eiköhän se toimi viinamiesten ja kai naistenkin kotina, joten tervetuloa vaan, kyllä me pärjätään. Tarinointiaan hän jatkoi tähän tapaan: "Mutta erityisesti muistan ne hullut. Niillä oli pienet häkit ulkona ja me syötettiin kakaroina niille heiniä."

Pihapiirissä oli myös kota ja on vieläkin, vaikka entinen kotini on seissyt jo vuosia tyhjänä. Kerran pidimme Kalliomäessä kansainvälisen lasten leirin ja noin kymmenvuotiaat tenavat nukkuivat kodassa makuupusseissaan. Joukossa oli yksi tummaihoinen poika Afrikasta, joita silloin sanottiin neekereiksi. Valkoihoiset häntä illalla kiusasivat, että ole varovainen, jos sinun pitää yöllä käydä pis pis, sillä ehkä pimeässä tulee karhu vastaan. Tähän poika, ettei haittaa, koska lapsena olen leikkinyt leijonien kanssa. Poika nukkui yönsä hyvin ja muut valvoivat kuunnellen hiirenhiljaa peloissaan metsän ääniä. 

Vähän samaa hysteriaa löytyy parista kuvankaappauksen uutisesta, sillä susi on viimeksi tappanut ihmisen Suomessa tiettävästi 1800-luvun lopussa. Pohjois-Amerikassa suden tiedetään tappaneen kaksi ihmistä 2000-luvulla, Euroopassa taas ei yhtään.

Vaikka mielipiteestäni ei metsästäjiltä eikä kyseisen harrastuksen ystäviltä sympatioita heru, kerron kuitenkin. Syksyisin Suomen metsissä vilistää noin 100 000 koiraa moninkertaisen metsästäjien määrän kanssa jahdaten myös jäniksiä. Sillä ei ole mitään tekemistä riistanhoidon kanssa, kunhan tappavat huvikseen. Nykyisin taitaa metsästyskortin hankkivista kolmasosa olla naisia.

Itsekin olen joskus harrastanut metsästystä ollakseni tosi mies, vaikkei minulla metsästyskorttia ollutkaan. Kun sitten näin jalkojeni juuressa puolentusinan miehen haulikkoineen ja kahden koiran voimin tappaman kasvissyöjäjäniksen kuolleena, käsitin, että minussa on tältäkin osin jotain pahasti vialla, jos yhtään nautin moisesta puuhasta. Orastava metsästysharrastus jäi siihen paikkaan.

Eräänkin kerran olen kirjoittanut ihmisistä, jotka eivät kertakaikkiaan tule juttuun ympäröivän luonnon kanssa, vaan kaikkea pitää säätä mieleisekseen niin mamukasveineen kuin mamueläimineenkin. Tuodaan ja istutetaan tienpientareet ja liikenneympyrät täyteen kauniita kurtturuusuja ja sitten säädetään laki, jotta saataisiin kansa niitä poistamaan.

Vaikka onkin surullista, kun susi tappaa nälkäänsä reviirilleen tulleen metsästyskoiran, vastuuseen joutuu jotain täysin väärää. Oikea syyllinen on koiranomistaja, joka on kouluttanut koiran omiin, itsekkäisiin tarpeisiinsa ja päästää irti valtakuntaan, jossa ammoisista ajoista alkaen eläimet ovat saalistaneet ruokaa nälkäänsä.

Kun siihen joukkoon juoksee jalostettu metsästyskoira, se ei näe, haista eikä kuule mitään muuta kuin jahtaamansa eläimen. Joka irvokkaimmillaan voi olla puussa oksalta toiselle hyppelehtivä orava. Niin oppivainen lintukoira voi olla, että jos siltä kerran oravan ampuu, haukkuu se loppuikänsä niitä.

Palaan vielä jänisjahtiin. Ihminen haulikkoineen ja koirineen jahtaa ehdottomalla ylivoimalla jänistä, jota se ei edes tarvitse ruuakseen eikä nälkäänsä. Kunhan vaan päättää pupun päivät. Omalla reviirillään on myös susihukkanen, joka nimenomaan tarvitsee ruokaa nälkäänsä. Tässä mittelössä syylliseksi tuomitaan ruokaa jahdannut petoeläin, kärsijäksi joutuu metsään lähetetty ihmisen kouluttama koira ja todellinen syyllinen aseineen pääsee kuin koira veräjästä.

Isoja asioita

Muutaman kerran olen kirjoittanut pienistä asioista ja siitäkin mitä mahtanee tapahtua, kun pumppuni on viimeisen kerran laittanut verta liikkeelle vai tapahtuuko enää mitään.

Kirjoitan usein myös siitä mitä koen ja mitä milloinkin mietin. Erityisesti olen huomannut pohtivani yhä enemmän taipaleen päättymistä. Sitä, kun iän myötä käy yhä selvemmäksi elon rajallisuus. Että päättyykö kaikkien taival siihen vai jatkaako osa henkisestä minästämme älyllisenä jossakin muodossa jossakin maailmakaikkeudessa.

Siihen on turha etsiä vastausta muilta ihmisiltä, sillä tietoa ei ole kenelläkään sen enempää kuin minullakaan. Uskovaisten kanssakin olen yrittänyt tarinoida, mutta viimeistään jo toinen lause alkaa, että raamatussa sanotaan näin sekä näin jne. Kun hänet pysäytän sanoakseni ja kysyäkseni, että tiedän mitä siellä lukee, mutta mitä mieltä olet itse? Ja niin pienen tuumaustauon jälkeen vastaaja aloittaa uudelleen: "Raamatussa sanotaan....."

Toivotonta tuumaan, sillä tuntuu, että "tosiuskovalla" ei ole omia ajatuksia lainkaan. On vain usko, joka ei minulle riitä, jos todisteena ei ole kuin ihmisten sieltä täältä ajansaatossa kirjoittama, kokoama ja muokkaama mustakantinen kirja. Ja tietoisuus, ettei uskovakaan tiedä edes kuinka kirjosieppo osaa talven ulkomaanmatkaltaan takaisin trooppisesta Afrikasta pihapönttööni. 

On siis ajateltava itse tai oltava järkeilemättä ja tärkeilemättä, sillä omalla laillaan järjettömin eläjä on ihminen itse. Joka sokeassa vallanhimossaan sekä huvikseen tappaa ja tapattaa muita ilman ainuttakaan järjellistä syytä. Sillä maailmankaikkeudessa emme taida olla edes hyttysenpaskan vertaa. Emmekä ole päässeet kuin kuuhun. Sinnekin kolmen vuorokauden meno- ja yhtä pitkillä tulomatkoilla vain tusinan ihmisen voimin.

Mutta tosi isoja asioita en kykene järkeilemään, kunhan vaan ihmettelen. Miksemme tappamisten ja sotimisten sijaan yhteisvoimin tutki kaikkea pallomme ulkopuolella?

Sillä nykytiedon mukaan, galaksien koostumusten pohjalta näkyvän maailmankaikkeuden tähtiä on arvioitu olevan noin 700 000 000 000 000 000 000 000. Eli jokaista maapallon hiekanjyvää kohden on karkeasti sanoen 10 000 tähteä. Luku ei tosiaankaan ole muutama triljoona, vaan 700 000 triljoonaa. Siitä mitä on sen ulkopuolella emme tiedä oikeastaan mitään. Minäkin vain kysymyksen verran, että jos kaikki loppuu jossain, niin mitä on sen takana?

Aika ei ole rahaa

Elämä eri muodoissaan on muuttanut minua paljon. Ehkä yksi merkittävimmistä on jo kauan kestänyt leppoistamisjakso, jolloin minulla on aikaa varsinkin itselle yllin kyllin. Jotkut sanovat sitä eläkkeellä olemiseksi ja ovat kiireisempiä kuin koskaan työssäoloaikanaan.

Mutta oma laitani on toisin, sillä vuonna 2008 päätin, että itseni kanssa tehdyn, viiden vuoden henkilökohtaisen oppisopimuskoulutuksen ja osa-aikaisten työssäolojaksojen päätyttyä 2013 en tee enää mitään rahan vuoksi. Se tarkotti ⅓ lisää aikaa lähes joka vuorokausi joutenoloon ja tarpeettomuuteen. Olen pitänyt siitä kirjaimellisesti kiinni ja ollut pintapuolisesti katsottuna täydellisen hyödytön tyhjän pantti.

Oikeasti se ei ole niin, vaan minulla on nykyisin paljon aikaa kaikelle sellaislle, joita en hektisessä elämässäni aiemmin edes huomannut olevan olemassakaan. Kuten vanhukselle, jota kukaan ei tervehdi, lapselle, jolle kenelläkään ei näytä olevan riittävästi aikaa, keskelle tietä jumiutuneelle madolle, leppäkertun pisteiden laskemiselle sekä kissoille ja kulkijakoirille.

Luulen, että Thaimaan taivaan alla joku paikallinen  ajattelee minut omituiseksi, kielitaidottomaksi, oudosti pukeutuvaksi ja käyttäytyväksi papparaiseksi, joka puhuu käsittämättömiä sekä kulkee omia polkujaan. Päällään naisten paita ja jalassa housut, joissa toinen lahje on sinisen ja toinen valkoisen sorttinen. Lapset ja vähän muutkin pitävät ehkä myös hauskana ja mukavana ylävitosineni ja leluineni. Kerran sainkin kauniin palautteen naapureilta juuri siksi, että minulla on aina aikaa varsinkin lapsille. 

Kun ei juuri ole rahaa muille jaettavaksi, ei minulle hymyillä ja olla ystävällisiä rahan vuoksi, vaan muista syistä. Ehkä se kuuluu täällä ihmisyyteen. Sitä saan jokatapauksessa osakseni enemmän kuin Suomessa koskaan.

En tiedä mikä vai ajan patina, joka on silotellut henkisiä kurttujani korvien välistä ja sielustani. Sillä viime kesänä tapasin vuosien tauon jälkeen tosiystäväni Jarmo Hakkaraisen. Joka antoi minulle oudon palautteen: "Vuodet ovat hioneet terävimmät särmäsi. Pidän muutoksesta." Mutta sen verran on entisajan ytyä kuitenkin jäljellä, että menee aikansa, jotta voin ottaa palautteen aidosti myönteisenä, joksi se oletettavasti oli tarkoitettu 🤘. 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen monesti etsinyt isäni usein ihmettelemää sattumaa tyhjyydessä. Että onko sitä siellä? Ehkä se oli karskin, sodat käyneen jermun tapa etsiä elämän ja olemassaolon tarkoitusta. Joka tapaukseesa hän lähti haikein ja hieman pettynein mielin unelmissaan toisenlaiset eläkepäivät, jotka hän käytti armeijauransa jälkeen osin Amer-Tupakalla varastomiehenä. Viimeiset sanatkin äidilleni ja minulle muistan: "Koittakaa pärjätä."

Olemmeko ihmeidentekijöitä?

Eilen kirjoitin käsivarrelleni laskeutuneesta kärpäsestä, jonka nitistämisen sijaan pyyhkäisin ainoastaan takaisin lennolleen. Silti minusta ei ole samaan Pentti Linkolan lailla hyttysten kanssa, vaan liiskaan ne melkein poikkeuksetta iholleni. Jäljelle jää litistynyt ruumis siipineen ja raajoineen sekä vereni läntti. En tiedä osasiko kärpänen kertoa perheelleen oudosta ihmeidentekijästä, joka säästi hänen henkensä.

Morakotin ja vähän minunkin Thaikodin pihapiirissä on kuvan mökki, jossa asuu työtäpelkäävä Tatan siskon kolmekymppinen poika. Häneltä katosi aivan yllättäen pari, kolme päivää sitten lähes täydellisesti liikuntakyky. Eikä mies pystynyt kävelemään eikä päässyt wc:hen tai saanut ruokalusikkaa suuhunsa.

Työn pelkäämisen lisäksi hän käyttää silloin tällöin jotain tajunnan laajentajaa, joka siirtää ajatukset muihin maailmoihin. Niiden näkyjä ja viestejä hän sitten huutelee kuistiltaan. Siksi juuri kukaan ei halua olla hänen kanssaan paljoakaan tekemisissä ja mies eleleekin omissa oloissaan omine juttuineen. Mitä nyt joskus joku saman sektorin tyyppi piipahtaa. Itse olen antanut välillä housut, paidan tai jalkoihin muoviläpsyttimet. 

Murheen parista päivästä huolimatta, oli mukava huomata, että tiukan paikan tullen hän ei ollutkaan yksin. Vaan varsinkin naapuritalojen naiset piipahtelivat pikku talossa päivien mittaan useammankin kerran. Vaikka arjessa selän takana sanoivatkin häntä Drugsmaniksi.

Mutta kukapa tilanteelle olisi mitään voinut, kun sairaalaan lähtökään ei kelvannut. Mutta sitten Tata laittoi toimeksi ja haki serkkunsa, jonka kanssa kantoivat miehen suihkuun ja pesivät. Sitten Tata eli Morakot ajoi skootterillaan kauppaan, osti muoviämpärin alusastiaksi, teki avokeittiössään ruuan ja syötti lusikalla sekä siivosi yhden huoneen kodin. Sillä aikaa vein likaiset vaatteet itsepalvelupesulaan, odotin lopputulosta ja ripustin narulle kuivumaan.

Eilen illalla Tata meni taas sairastuneen luokse ja hieroi tunnin. Ja ihme tapahtui, aamulla mies käveli. Oli syy mikä tahansa, nyt kotitiemme väki puhuu Morakotista, joka ihmehieronnallaan paransi liikuntakyvyttömän Drugsmanin. Tänä aamuna haimme vielä Temppelialueen sunnuntaimarketista toipuvalle uusia vaatteita ja kaikki on taas thaikotikulmillamme hyvin. 

Pieni mieleni

Parisuhteen hienous on jakaa mielen paljous toisen ihmisen kanssa. Vaikka olen koko aikuisikäni jakanut, etsinyt, monta kerta jättänyt ja lähtenyt, olen perimmäisellä sillalla ollut aina lopulta yksin mieleni suurten, mutta muille mitättömien asioiden kanssa. Kun joskus herkimpinä hetkinä yritin kertoa ja jakaa sydämen syvimpiä tuntoja kyyneleet silmissä, saattoi elämäni jakaja, jonka joka solulla halusin ymmärtävän, katsoakin vain silmiin ja kääntää selkänsä sanoen, että mies ei itke.

Mutta joukkoon mahtuu helmiäkin, joista yhden koin ensimmäisen vaimoni Liisan kanssa. Perheeseeni kuului silloin hänen ja itseni lisäksi Marko, vähintäänkin henkisesti koiramme Biba tai Roope sekä kissamme Sancho tai Sissi. Olin monessa mukana päihdetyön lisäksi omaisuutemme pantattuna, joista Liisa ei juuri tiennyt, sillä hän vain luotti. Kun viimeisenä iltana ennen viimeisiä neuvotteluja pankin kanssa, joka oli viemässä kotimme, sain sanottua kaiken, koin tulleeni kuulluksi ja sydämellä ymmärretyksi. Liisa otti käteni syliinsä, katsoi rakkaudella silmiini ja totesi: "Mutta jäähän sinulle kuitenkin kaikki mitä rakastat." Sillä hetkellä koin hänen ymmärtävän 💘 minua itseäni enemmän.

Tähtien takaa rakennetun aasinsillan kautta pääsen viimein aiheeseen, josta minun piti tänään jatkaa kirjoittamista. Sillä eilen kerroin olevani Aasian taivaan alla ja nauttivani pienistä asioista. Sekä ajattelevani paljaalle käsivarrelleni lentänyttä kärpästä ja läimäytänkö vai en. Minulle mitätön ele olisi voinut olla sille elämää suurempi, kaiken lennon ja koko elon päättävä teko.

Vaikka kärpänen ei voi ymmärtää yläpuolella olevaa mahtitekijää, on se koe-eläinten kanssa silti samassa veneessä. Ne eivät käsitä ihmisen tuottamaa kipua koronalääkettä kehittäessään ja satuttaessaan piikittämällä apinaa kerta toisensa jälkeen. Vain ihminen käsittää sen olevan kaikelle elämälle hyväksi.

Mutta entäpä sitten tämä luomakunnan kruunuksi ja maailman navaksi itsensä ylentänyt, joka tappaa toisiaan ja eläimiä ahneuksissaan tai vaan huvikseen? Emme edes kykene ajattelemaan, että entäpä, jos meidänkin yläpuolella on jotain aidon viisasta? Joka käsittää, että ihmisen satuttaminen viime kädessä sukupuuttoon asti on maailmankaikkeudessa hyvä asia. Vaikka se loppupelissä tarkoittaisi koko ihmistarinan päättymistä. 

Kun tästäkään ei kenelläkään ole tietoa, vaan ainoastaan joillakin uskon olematon varmuus, on tietysti sekin mahdollista, että ihminen on kaiken olemassaolon kirkkain ja terävin luomus. Jos näin on, on universumin valistunein veikkaukseni, että jälkeemme jääneille ei jää ihmisestä kuin luut käteen, jos niitäkään.

Sydäninfarktin 18. vuosipäivä

Itselläni on joitakin hyvinkin henkilökohtaisia juhlapäiviä, joita juhlin usein yksin. Eräs sellainen on Viikatemiehen väistöpäivän lähisukulainen, Sydäninfarktini vuosipäivä, joista tänään on 18. Yhtä lukuunottamatta taidan olla juhlinut niitä yksin tai lähes. Poikkeuksen teki, kun Pattayan Jomtienilla tarjosimme Päiviksen kanssa ravintola Helmessä kaikille karjalanpaistia suomalaisen ruisleivän ja voin kanssa.

Tarinana ravintoloitsija Petri Revon ja minun lyhyeksi jäänyt ystävyys hipoo täydellisyyttä. Myös surullisuudessaan, sillä kaverikseni päätyneen Peten elämä päättyi sydänpysähdykseen. Tosin siihen kai loppujen lopuksi kaikki kuolemme. Siihen loppui myös ravintola Helmen taival. Puolison lisäksi vain Poju-koira jäi ihmettelemään isännnän ja kodin katoamista. 

Kerran ennen sitä olimme kuitenkin Jomtien saunassa. Pete, Mika ja mä, kun yhtäkkiä huomasimme löylyhuoneessa yhden meistä kadonneen. Löysimme Petrin syvästä unesta lämpiman veden altaan nurkkauksesta.

Ravintoloitsija Repo ei aina ollut vesiselvä palvellessaan vatsakkaana asiakkaita ilman paitaa. Vaan herätti itse hankittua pahennusta, jonka vuoksi joku jätti syömättä sinänsä loistavan ruuan tai peräti koko ravintolan, sillä Pete taisi varsinkin pikku maistissa myös sanan säilällä sivaltelun. Yksi tempaus jäi tekemättä. Suunnittelimme "Imperiumin vastaiskua tiukkapipoille" ravintolaillan muodossa. Silloin sisään olisi päässyt sukupuolesta riippumatta tasa-arvon nimissä ainoastaan ilman paitaa 🤣.

Sydäninfarktini vuosipäivästä olen kirjoittanut niin monesti, jotta toistoa muisteluun tulee väkisin, koska tietoisia infarkteja olen saanut vain kerran. Niitä voi kyllä olla enemmänkin, sillä kerran menin Kivikylän Autotaloon kallonkuvaukseen, kun Hesarin mainoksen mukaan sen sai puoleen hintaan lääkärinlausuntoineen. Kuvauksen päätteeksi tohtori kysyi, että tiedätkö sinulla olleen aiemmin kaksi pientä aivoinfarktia?

No, en tosiaan tiennyt, mutta lekurin sanat ovat saaneet minut monesti pohtimaan, että kuinkahan usein ja miten monella eri tavalla viikatemies väijyy alati mahdollisuutta vaikkapa liikenteessä? Tai jossain muualla ottaakseen mukaansa matkalle tuonpuoleiseen eikä asianomainen saa tietää epäonnistuneesta yrityksestä mitään.

Sydäninfarktin vuosipäivää olen viettänyt pitkin maailmaa Kolumbiasta Thaimaahan ja se on minulle hyvin tärkeä. Niin henkilökohtainenkin, etten oikein tiedä kenen kanssa sitä juhlisin tai juhlistaisin. Se on merkityksellinen, vuosittainen muistutus matkan määräaikaisuudesta, mutta myös toivon viesti jostakin, mistä siitäkään en tiedä mitään. Eivätkä luullakseni muutkaan, vaikka toista väittävät.

Olen kuitenkin hyvilläni elämän lahjasta, on niin tarkoitettu tai ei. Koska ihmistä suuremmat ja tietävämmät ovat ainakin maallisen vaelluksen ajan enemmän tai vähemmän mysteeri, olen ja voin olla kiitollinen vain sinne jonnekin, joka on olemassa tai sitten ei.

Tänä aamuna olen Aasian taivaan alla ja nautin pienistä asioista. Ajattelen paljaalle käsivarrelleni lentänyttä kärpästä ja läimäytänkö vai en. Sillä minulle mitätön ele voi olla sille elämää suurempi lennon ja koko elon päättävä päätös.

Yksi päivän kävelylenkeistäni

Lähes jokapäiväinen kävelylenkkini on kuuden-, seitsemäntuhannen askeleen paikkeilla. Reippaasti vähemmän kuin koulujeni ensimmäisten luokkien koulumatkat, jotka tein kävellen, potkukelkalla, polkupyörällä tai linja-autolla. Se oli paljon alle kymmenenvuotiaalle talvipakkasessa, vesisateessa ja lumituiskussa. Mutta paljon tuntuu usein olevan puolet lyhyempi päivämatkakin reipas 60 vuotta ja 80 kiloa myöhemmin, sillä kaiken kannan edelleen mukanani. Niin kilot kuin vuodetkin, joita molempia on kertynyt aivan liikaa.

Eilisellä kävelylenkillä kuljin crocsit jalassa sekä kamerakännykkä kädessä räpsien kuvia kaikesta matkalla näkemästäni. Klikkaamalla ja parilla sormella venyttämällä taitavat suurentuakin. Kuvien alla kerron kuinka näkemäni koin.

Oikeastaan kaikki neljä mielilenkkiäni kulkevat saman joen molemmin puolin johonkin suuntaan rantamaisemissa. Sadekauden sattuessa siirryn välillä ja muutenkin asfaltti- ja betoniosuuksille, sillä muuten uppoaisin polvia myöten mutaan ja veteen.

Suomessa peltojen työstökoneiden perässä kulkevat usein etupäässä kottaraiset sekä lokit, täällä haikaran näköiset ja kokoiset linnut.

Matkalla tapaan muitakin eläimiä, joista aikuisilla kulkee köysi sierainten läpi. Moisesta talutustavasta ei kuvan yksinhuoltajaäidin pienokainen tiennyt vielä mitään.

"Luontopolkuni" varressa on myös pari matalaa majaa, joista toinen odottaa loppusilauksen tekijää. Sähkö tai vesijohtovesi eivät liene edes unelmissa.

Jotta pääsen virran toiselle puolelle, on ylitettävä joki padon kaiteetonta siltaa, josta joskus olen ajanut skootterillakin.

Kaukana riisi- tai muiden peltojen tuolla puolen kulkee dieselveturi vaunuineen. Sen ääni kuuluu hiljaisessa yössä kumuna myös makuuhuoneeseemme. Sitä en tiedä haaveileeko kiskoilla kulkeva väki sähköjunista.

Enkä sitä sanotaanko kuvan kukkuloita vuoriksi. Niitä joka tapauksessa on useita siellä täällä. Joihinkin on pitkin rinnettä rakennettu portaita, joita ruoste on raiskannut hengenvaarallisiksi. Vai mitä Harri?

Joet taidetaan perata kaivinkoneilla lähes vuosittain, sillä muuten vesikasvillisuus ottaa omansa valtaansa. Jolloin tulvat ovat sen mukaisia ja kalansaaliit pyydysten ulottumattomissa. 

Monin paikoin onkin rehevä luonto läsnä, joukossa istutettuja palmupuita kookoksineen ja mitä muita ihmisen jälkiä lieneekään. Niistä en juuri mitään tiedä tai en ymmärrä. Mutta opin lisää joka päivä.

Onko ainoastaan asialinjalla olevia Facebook-ryhmiä olemassa?

Olen jostain syystä jäänyt valtaansa oudosti käyttävien Naamakirjasisältöjä siivoavien hyppysiin tai hampaisiin. He poistavat kirjoittamiani ja ylläpitämilleni sivuille linkittämiäni päiväkirjanomaisia kertomuksia mielivaltaisesti tai ainakin siten, etten ymmärrä mitä heidän laatimaansa sääntöä mahdan milloinkin rikkoa.

Se on outoa, sillä ymmärsimme toisiamme yli 10 vuoden ja varmasti 10 000 linkityksen verran lähes täydellisesti. Mutta viimeisten viikkojen aikana, joku on muttunut, jota en käsitä ja tuntuu, että kirjoitusteni poistaminen on enemmänkin sirkushuvi tai sääntö kuin poikkeus.

Olen lähetellyt lisäselvityspyyntöjäkin pari, kolme saamatta toistaiseksi vastausta. Ehkä niidenkin aika tulee, vaikken usko, että Facebook myöntäisi tehneensä virheitä tai vähintään ylilyönnin. Mutta tältäkin osin toivossa on hyvä elää ja rauhassa kuolla, ajatteli oivalluksen lapamato ja nyt minäkin.

Luulin, että mitäänsanomattomassa ei ole hevin mieltä rassaavaa, mutta näköjään faceriippuvaiseksikin voi tulla tai joutua. Vaikken tiedä kommunikoinko edes elävien ihmisten kanssa vai ilmoitteleeko minulle mielivallassaan keinoälynsä menettänyt tai oikosulussa käyttäjiä kiusaava robotti. Se lienee todennäköistä kaikissa vaihtoehdoissa, että minulle jää mittelössä luu käteen, jos sitäkään.

Facebook on ollut mieluisa nimenomaan ajankulu, sillä vain harvoin olen törmännyt sivustoihin, joilla ollaan tyystin asialinjalla. Toki niitäkin lienee, sillä joidenkin sivujen ylläpitäjät ylläpitävät tiukkaa sensuuria, johon ei mahdu tyhjän länkytystä eikä ala- tai ylämittaista huumoriakaan. Aika usein on silti valitettavasti niin, että viimeistään kolmas kommentti asialliseenkin kysymykseen on niin syvältä jostain, etten sitä tähän edes kirjoita. 

Mutta jos onnistuu silittämään oman otsansa kurttuja, on Naamakirjassa mukava seurata toistenkin elämää, joiden rivien välistä löytyy myös yksinäisyyttä moneen menoon. Joku kertoo milloin on mennyt iltasella nukkumaan, paljonko valvonut yöllä ja milloin on herännyt. Toinen kirjoittaa mihin päivään asti rahat riittävät ennen seuraavaa eläkepäivää. Tai mitä ylipäätään on varaa ostaa kaupasta, jos naapuri tulee käyttämään siellä seuraavana päivänä bensarahaa vastaan.

Kun itse vietän talvia lämpimissä maissa, tulee Jomtien Pattaya Beach ryhmän ylläpidon lisäksi seurattua muitakin matkailusta kertovia sivuja Floridassa, Aurinkorannikolla ja Kanariansaarilla sekä Aasiassa. Onkin mukavaa, kun joku kirjoittaa ostaneensa matkan vaikkapa puolen vuoden päähän, mutta aloittaa haaveilun ja sen elämisen jo paljon aiemmin. 

Hän kyselee onko lapsille sitä tai tätä, onko nuorille biletyspaikkoja ja vanhemmille enemmän rauhaa, onko snorklausvälineitä tai räpylöitä, onko kulkuneuvoja vuokrattavissa, jätetäänkö juomarahaa jne jne. Kysymysten tulva on rajaton. Tänä aamuna mieltäni ilahdutti eräs kirjoittaja, joka kellonajasta päätellen naputteli älylaitteellaan Suomessa iltamyöhään kysymystä sähkölampun valossa, ehkä syyssateessa varanneensa matkan vuoksi Thaimaan Koh Lantan saarelle. Hän kysyi, että voikohan siellä olla palmun alla varjossa vai pitääkö koko ajan olla auringossa?

Raapaisu thaielämääni

Muistelen, että vietän nyt kolmatta talvea Phatthalungin provinssin pääkaupungissa Phatthalungissa, Morakotin ja vähän minunkin Thaikodissa. Kaupungin keskustaan on matkaa viitisen kilometriä, jonne skootteroimne pari, kolme kertaa viikossa. Morakotin ollessa PeeCeeX:n satulassa takanani, on nopeus 40-50 kilometriä tunnissa. Jos ajan kovempaa, ei Tata tule kyytiin, joten näillä mennään. Noin euron litralta maksavaa menovettä kuluu mennen tullen matkalla yhteensä pari desiä. 

Kolmasosalitra Heinekenin alkoholitonta olutta maksaa yhtä paljon, juhlamokkaan rinnastettava kahvi saman kuin Suomessa, kuten lähes MacDonaldsin hampurilaisetkin. Vaikka esimerkiksi aamiainen paikallisten ruokapaikoissa on Suomen vastaaviin verrattuna reippaasti halvempaa. En edes käsitä mistä he hankkivat ruoka-aineensa, sillä monessa paikassa saa länsirahaksi muunnettuna eurolla syödä niin paljon kuin vatsa ottaa vastaan. Tosin enhän käsitä Suomessakaan kuinka valmiiksi tehdyn ja pöytiin tarjoillun pitzan tai kebabin voi saada alle vitosella.

Luulen, että varsinkin Thaimaan maaseudulla ihmiset hyödyntävät ruokapöytään paljon enemmän luonnon kasvillisuutta kuin Suomessa on tehty koskaan. Se ei kyllä ole kaikki selitettävissä nälällä tai köyhyydellä, vaan osa tullee asenteista. Sen huomaan itsestänikin Suomessa. Laitanko suuhuni pihlajanmarjan, metsämansikan tai vaikka suolaheinän lehden mennessäni aamu-uinnille.

Joskus kirjoitin, etten oikein osannut kuvitellakaan viihtyväni etelän lomakohteessa, jossa ei ole meren rantaa lähellä tai vettä kortteerin uima-altaalla. Nyt vastaaviin paikkoihin on kymmenien kilometrien matka ja vilvoittavaa, vain auringon lämmittämää vettä tulee kuvan muoviletkun päästä toiletin seinällä. Toki joistakin kaupungin hotelleista saattaa löytyä allas, ehkä joku kuuman sorttinen huonekin, jota suomalainen ei kyllä hyvällä tahdollakaan sano saunaksi.

Farangin, eli länsituristin näkeminen kotikylällä tai -tiellä on vielä harvinaisempaa kuin Suomikotini pihapiirin rauhan rikkoja. Thaikotitieni varrella talossaan asuu kylläkin "Belgiunman", joka ei juuri tonttinsa ulkopuolella liiku. Sanovat naapurit, että siksi, kun ei osaa kieltä.

Mutta kieltä en osaa enkä opettele itsekään. Silti viihdyn ihmisten ilmoilla jakaen kansanvälisiä yläviitosia aikuisille sekä lapsille. Heille myös pieniä leluja ja koirille makupaloja. Tosin pikku purtavista saavat osansa nykyisin myös kanat kukkoineen ja naapureiden puolenkymmentä kissaa. Erityinen ilonaihe on varsinkin hännältään näkyvästi geenivikainen Black & White kissa, joka tuli viime talvena aamuisin syliini ja katosi lähdettyäni Suomeen viime keväänä. Mutta kun nyt syksyllä palasin Thaikotiini, palasi kissakin.

Yhdessä naapurissa asuu rotujenkoira, jolla oli tapana haukkua Morakot ja minut pystyyn kulkiessamne sen kotipihan ohi. Sitten se alkoi kurkkia Tatan veljen talon kulmalla kuolaten, kun kotipihamme eläimet nautiskelivat syötävillä. Kunnes se oppi ottamaan paikkansa kaikkien eläinten yhteiseltä ruokakupilta. Nyt se syö kädestänikin ja on saanut nimen Securitydog.

Olen kovin ihastunut kaukana turisteista olevaan kaupunkiin ja rakastunut Tatan lisäksi hänen kotitaloonsa pihapiireineen. Jos joku toisi vaihtoehdoksi monien condojen luksusta tai peräti entisen thaikotini Patttayan Jomtienilla, en vaihtaisi.

Monesti olen taipaleellani kokenut eläväni elämäni parasta aikaa. Niin nytkin jälleen kerran. Ainut huoli on alitajuntainen varuillaolon pelko persuksissa, sillä kokemus on osoittanut, että ilman onnettoman elämän hetkiä ei ole onneakaan. Mutta sellaistahan elämä taitaa kaikilla olla. 

Muistelupäivä jolloin kaikki oli toisin

Monella on elämässään päiviä, joista he sanovat, etteivät olisi toivoneet niitä koskaan, eivätkä tahtoisi muistaa niistä mitään saati muistella. Mutta ihmisen muisti on huononakin ihmeellinen, joka palauttaa mieleen vuosikymmenten takaa ikäviäkin asioita, tahtoo tai ei. Joillakin saattaa kiville karahtanut pitkäkin avioliitto olle sellainen, jonka toivoisi pyyhkiytyvät mielestä kokonaan.

Itse en ole sellainen, sillä tähän tietoon minulla on varmuudella vain yksi elämä, josta en halua unohtaa päivääkään, vaikka muistellessa välillä sattuu niin pirusti. En tahdo enkä voi elää niin, että ainoasta elämästäni edes yrittäisin pyyhkiä 10 vuotta ja enemmänkin pois. Ikäänkuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Tänään on siis joidenkin, minulle isojen murheiden muistelupäivä, sillä olisi 18. hääpäiväni. Ja onkin, vaikka olemme eronneet jo vuosia sitten.

Tänään, Surullisen mielen laaksossa, muistelen mennyttä aikaa haikein mielin, sillä puolin ja toisin lupasimme Jokilaakson kodassa ja Tuusulan Mutterimajalla Kaikkien aikojen juhlissa sammumatonta rakkautta. Se jäänee ikuiseksi mysteeriksi mikä nitisti tai piilotti sen itsekkyyden ja sopeutumattomuuden alle. Kun viime yönä luin Päiviksen kirjoittamaa blogia vuosien takaa rakkaudestamme, käsitin kuinka paljon katosi ellei peräti kuoli myös häneltä.

Tapani elää ja kantaa mukana kaikkea elettyä on raskasta ja rikasta, sillä suru on paljon painavampaa kuljetettavaksi kuin iloinen mieli. Silti en tahdo siitä luopua, sillä läheisissäni, taakkojenkin sisällä on myös rakkaus, jonka onnistun kaivamaan esiin vuodesta toiseen yhä uudelleen kyynelten välillä virratessa silmistäni. Rakkauteni on ikuista jokaista ihmistä ja eläintä kohtaan, joita olen kerran rakastanut. Ne kaikki säilytän sydämeni eri sopukoissa.

Jos on olemassa kaiken hallitsija, on hän myös sattumusten sekä kohtalon valtias ja joskus tuntuu, että oudolla huumorillakin varustettu. Sillä erottuani hääpävänäni syntyi Filippiineillä, Olongapon kaupungissa Little Jorma Goza Soini, joka sai nimeni ja jonka isä olen syntymätodistuksessa. Jaoin koko odotusajan riemuni blogeissa, mutta myös tuskan, kun selvisi, etten olekaan biologinen isä. Mutta jo ennen syntymäänsä hän sai rakkauteni, joka säilyy, vaikka isyys on ja jäi vain papereihin.

Itselleni oli henkisesti kova juttu jakaa pettymykseni somemaailmassa tutuille ja tuntemattomille. Kerroin koska en halunnut olla osatotuuksia kertova luimistelija. Sitäkin olen joskus pohtinut mahdoinko herättää odotusaikana kateuden siemenenkin, sillä dna-testien jälkeen huomasin parissa ventovieraassa lukijassa aidon vahingonilon.

Mistä uusia sometuulia?

Jotenkin sydämistyin naamakirjamaailman mielivaltaan, josta eilen kirjoitinkin. On käymässä samantapaisesti kuin aikoinaan yleisönosaston kirjoitteluilleni sekä hyvällä alulla olleelle kolumnistin uralle. Kun niitä aikansa jotkut minulle anonyymit jossain silppusivat ennen julkaisemista niin, että niistä katosi kokonaan tarkoittamani tarinan ydin, lopetin koko lystin. 

Mutta koska pidän kirjoittamisesta ja kirjoitan ensisijaisesti itselleni, on silti mukavaa, kun niitä joku lukee, sillä se antaa puuhaan alati uutta virtaa. Ehkä esillä olemisessa jollain tavalla on jotain narsismin sukulaisuuttakin. Tai ehkä blogit ovat vain yksi tapa kertoa tai kokea olevansa olemassa. Joka tapauksessa voin sanoa tuhansien sivujen jälkeen olevani väärien valintojen asiantuntijan ja elämän koelentäjän lisäksi myös blogisti, joka etsii nyt uusia sometuulia Suomi24:stä, entisestä Twitteristä (X) ja minne sitten tulevaisuudessa someiluineni päädynkään. 

Kirjoittaminen on ollut ykkösharrastukseni vähintään siitä saakka, kun yli 15 vuotta sitten siirryin viisivuotiseen oppisopimuskoulutukseen valmistuakseni kokoaikaiseksi leppoistajaksi. Sitä olen nyt harjoittanut muodollisesti pätevänä kokoaikaisesti toistakymmentä vuotta. Ehkä menestyäkseen leppoistajana tärkein ohjenuora on: "Älä tee sitä tänään itse, jonka voit ehkä huomenna siirtää ylihuomiseksi tai jonkun toisen tehtäväksi."

Kaltaiselleni aikoinaan olemattoman itsetunnon omaavalle työnarkomaanille pesti ei ollut suinkaan yksinkertainen asia oppia ja omaksua. Sillä ihminen on rakentanut itselleen maailman, jossa on jollain tavalla oltava hyödyllinen ja tarpeellinen. Ikään kuin ilman sitä ei olisi edes olemisen oikeutta. Tässä meillä olisi paljonkin opittavaa eläinmaailmasta.

Moni löytää yhdeksi elämän tärkeimmistä tehtavistä olla äiti tai isä. Ehkä itsekin koen näin, mutta lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä, sillä maailmassa on paljon lapsia, jotka ovat ilman vanhempien rakkautta.

Joku toinen uskoo onnen ja elämäntarkoituksen löytyvän keräämällä paljon maallista mammonaa ja pankkitilin pullolleen rahaa. Kun itselläni ei näin ole, ajattelen, että lieneekö juuri turhempaa elämän tarkoitusta kuin kuolla rikkaana.

Luulin monet vuodet olevani tai tulevani kunnon kristityksi. Tämän ovat minulta vieneet kurttuotsaiset, mustakantinen kirja kainalossa kulkevat tuomioiden jakajat. Heidän kriteereillä ikuisessa valtakunassa ei ole äitini, isäni tai siskoni eivätkä isovanhempani. Eikä juuri yksikään jo kuollut ystäväni, joten sinne en tahdo minäkään.

Mutta ikuisuudesta ja sen myötä iankaikkisesta elämästä haaveilen silti. Kun en tiedä ja luulen, etteivät muutkaan, vaikka toista väittävät, jää jäljelle usko. Haluan uskoa, että maallisen vaelluksen päätyttyä sieluni, jos sellainen on, menee jonnekin missä aikaa ei ole. Jonnekin missä kohtaan myös menneisyyteni uudelleen kaikkinensa tavalla tai toisella. Ehkä elämän syvin tarkoitus onkin löytää tämän polun pää. Ellei se sitten ole kaikkien osa tai ei kenenkään, vaikka kuinka etsisi, uskoisi tai peräti luulisi tietävänsä. 

Jäin naamakirjajättiläisen hampaisiin

Noin viikko sitten kirjoitin: "Ehkä elämäni mittaisena suupalttina tahdon olla aina tai päivittäin äänessä ja sanoa edes kirjaimin, jota kukaan ei muuta tai sensuroi. Mutta kauas ei omalta kupilta tarvitse edelleenkään mennä, kun sorkkijat syöksyvät omine sääntöineen paikalle. Kerran oli blogissani kuva Thaimaan kadulta, jossa muutaman vuoden ikäinen lapsi tai pari kylpi muovisaavissa ja alla teksti: "Joskus eivät lapsien ilot paljoa maksa." Facebook sensuroi koko blogin, vaikka lapsista näkyi iloisine virneineen vain olkapäistä ylöspäin. Facen selitys oli, että alastomien lasten kuvat ovat kiellettyjä."

Nyt ei mennyt kuin päivä tai pari, kun Face poisti linkityksen blogiini, jossa kerroin hyvinkin harmittomasti Thaimaan arjesta. Eilen sopasta sai osansa Thaimaan Suomalanen nettilehti, jonka artikkeleita olen myös linkittänyt ylläpitämälleni Jomtien Pattaya Beach..... ryhmälle jakaakseni maasta kiinnostuneille tietoa niin ikään Thaimaan arjesta. Enkä suinkaan kuten Facebook minulle lähettämissään kuvan perusteluissa väittää.

Ensimmäisestä torppauksesta pyysin lisäselvitystä, jota ei tätä kirjoittaessani ole tullut. Kerosen lehden artikkelin hylkäämisestä en ainakaan vielä ole samaa tehnyt, sillä arvaan pullikoivani sen kokoista jättiläistä vastaan, jossa ei ininäni kuulu, saati oteta huomioon. Lisäksi oletan sensuuria toteuttavan keinoälyllä varustetut robotit. Ehkä saan kuitenkin aidon ihmisen vahvistamaan muuttuneen Facemaailman automaatin tekemän päätöksen tuuppia minut sivuraiteelle.

Itse en ollenkaan usko omaan muuttumiseeni, sillä Facebookin, näköjään oikukkaan ja mielivaltaisen seulan läpi on aiemmin mennyt tuhansia blogikirjoituksiani. Tosin lumikin on muuttunut, sanoi siihen pissiessään Kassi Alma. Joten ison maailman ihmisten tekemät jättiläiset tarvitsevat keinoälyä ja robotteja pitääkseen kaltaiseni umpiluiset jääräpäät ruodussa. "Ehkä istun, mutta sydämessäni seison kuitenkin" sanoi pikkupoikakin, kun isä istutti linja-auton penkkiin ja lopetti käytävällä juoksemisen.

Joskus olen hymähdellen lukenut sosiaalisesta mediasta, kun jotkut eivät ole ymmärtäneet julkisten Facesivujen oudoilta vaikuttavia ja erilaisia rankaisuja. En naura enää, sillä totta se on kuin isäni antama selkäsauna itse haetulla koivuvitsalla. Vaikken ymmärtänyt edes kurituksen syytä. Niin paljon se henkisesti sattui, että olen käynyt vielä haudallakin marmattamassa. Eniten taisi haavoittaa huomata isän täydellisen rakkauden muuttuminen vajavaiseksi. Samoilla hautareissuilla olen antanut kaiken anteeksi, sillä isä ja äitikin tekivät mitä tekivät siksi, että rakastivat, eivät vihatakseen.

Jaan vielä tämänkin blogikirjoituksen entiseen tapaan ylläpitämilleni Facebook-sivuille, nähdäkseni mitä tapahtuu. Samalla ryhdyn selvittämään mitä muut keskustelufoorumit voivat minulle tarjota, jos sanon Facemaailmalle "pitäkää keksintönne". Sillä sydämessäni seison, vaikka näyttäisin istuvan 🤣.