Muistelupäivä jolloin kaikki oli toisin

Monella on elämässään päiviä, joista he sanovat, etteivät olisi toivoneet niitä koskaan, eivätkä tahtoisi muistaa niistä mitään saati muistella. Mutta ihmisen muisti on huononakin ihmeellinen, joka palauttaa mieleen vuosikymmenten takaa ikäviäkin asioita, tahtoo tai ei. Joillakin saattaa kiville karahtanut pitkäkin avioliitto olle sellainen, jonka toivoisi pyyhkiytyvät mielestä kokonaan.

Itse en ole sellainen, sillä tähän tietoon minulla on varmuudella vain yksi elämä, josta en halua unohtaa päivääkään, vaikka muistellessa välillä sattuu niin pirusti. En tahdo enkä voi elää niin, että ainoasta elämästäni edes yrittäisin pyyhkiä 10 vuotta ja enemmänkin pois. Ikäänkuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Tänään on siis joidenkin, minulle isojen murheiden muistelupäivä, sillä olisi 18. hääpäiväni. Ja onkin, vaikka olemme eronneet jo vuosia sitten.

Tänään, Surullisen mielen laaksossa, muistelen mennyttä aikaa haikein mielin, sillä puolin ja toisin lupasimme Jokilaakson kodassa ja Tuusulan Mutterimajalla Kaikkien aikojen juhlissa sammumatonta rakkautta. Se jäänee ikuiseksi mysteeriksi mikä nitisti tai piilotti sen itsekkyyden ja sopeutumattomuuden alle. Kun viime yönä luin Päiviksen kirjoittamaa blogia vuosien takaa rakkaudestamme, käsitin kuinka paljon katosi ellei peräti kuoli myös häneltä.

Tapani elää ja kantaa mukana kaikkea elettyä on raskasta ja rikasta, sillä suru on paljon painavampaa kuljetettavaksi kuin iloinen mieli. Silti en tahdo siitä luopua, sillä läheisissäni, taakkojenkin sisällä on myös rakkaus, jonka onnistun kaivamaan esiin vuodesta toiseen yhä uudelleen kyynelten välillä virratessa silmistäni. Rakkauteni on ikuista jokaista ihmistä ja eläintä kohtaan, joita olen kerran rakastanut. Ne kaikki säilytän sydämeni eri sopukoissa.

Jos on olemassa kaiken hallitsija, on hän myös sattumusten sekä kohtalon valtias ja joskus tuntuu, että oudolla huumorillakin varustettu. Sillä erottuani hääpävänäni syntyi Filippiineillä, Olongapon kaupungissa Little Jorma Goza Soini, joka sai nimeni ja jonka isä olen syntymätodistuksessa. Jaoin koko odotusajan riemuni blogeissa, mutta myös tuskan, kun selvisi, etten olekaan biologinen isä. Mutta jo ennen syntymäänsä hän sai rakkauteni, joka säilyy, vaikka isyys on ja jäi vain papereihin.

Itselleni oli henkisesti kova juttu jakaa pettymykseni somemaailmassa tutuille ja tuntemattomille. Kerroin koska en halunnut olla osatotuuksia kertova luimistelija. Sitäkin olen joskus pohtinut mahdoinko herättää odotusaikana kateuden siemenenkin, sillä dna-testien jälkeen huomasin parissa ventovieraassa lukijassa aidon vahingonilon.