Talven jo kolkutellessa kotimaassani ovella, viime yö Thaimaan taivaan alla palautti minut Merikonttikotini kesäöihin Suomessa. Vaikka minusta on harvoin kirjoittamalla omienkaan tunteiden tulkiksi siten, että se tyydyttäisi edes itseäni, en lakkaa yrittämästä. Mutta joskus onnistun ja vuosienkin jälkeen lukiessani jotain tekstiäni valuvat kyyneleet silmistäni. Mutta en odota, vaikka toivonkin, että kaksine linkeineni koskettaisin tänään jonkun muunkin sydäntä.
Yksin loppukesän hiljaisuudessa öiden pimetessä ja uidessani sielukin alastomana Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä lammessa, olen syvällä sisälläni. Koen silloin, ettei minulta puutu mitään. Mielessäni hyräilen Samuli Edelmanin keltaisen linkin takana olevaa Kuuleeko yö kappaletta, joka on myös huokaukseni sinne jonnekin, missä toivon osan minustakin joskus olevan.
Oikeastaan innoituksen tämänkertaiseen antoi Seppo Hovi, joka ET-lehden lyhennetyssä artikkelissa viettää hyvinkin onnellisia päiviä elämänsä leppoistamisvaiheessa. Siinä on jotain elämän täydellistä balanssia, jota löydän Seppoa jonkun vuoden nuorempana itsestänikin. Laskiessani Jokilaaksossa sormenpäässäni lentoon lähdössä olevan leppäkertun pisteiden määrää. Tarinan Seposta voi lukea tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti