Jotenkin sydämistyin naamakirjamaailman mielivaltaan, josta eilen kirjoitinkin. On käymässä samantapaisesti kuin aikoinaan yleisönosaston kirjoitteluilleni sekä hyvällä alulla olleelle kolumnistin uralle. Kun niitä aikansa jotkut minulle anonyymit jossain silppusivat ennen julkaisemista niin, että niistä katosi kokonaan tarkoittamani tarinan ydin, lopetin koko lystin.
Mutta koska pidän kirjoittamisesta ja kirjoitan ensisijaisesti itselleni, on silti mukavaa, kun niitä joku lukee, sillä se antaa puuhaan alati uutta virtaa. Ehkä esillä olemisessa jollain tavalla on jotain narsismin sukulaisuuttakin. Tai ehkä blogit ovat vain yksi tapa kertoa tai kokea olevansa olemassa. Joka tapauksessa voin sanoa tuhansien sivujen jälkeen olevani väärien valintojen asiantuntijan ja elämän koelentäjän lisäksi myös blogisti, joka etsii nyt uusia sometuulia Suomi24:stä, entisestä Twitteristä (X) ja minne sitten tulevaisuudessa someiluineni päädynkään.
Kirjoittaminen on ollut ykkösharrastukseni vähintään siitä saakka, kun yli 15 vuotta sitten siirryin viisivuotiseen oppisopimuskoulutukseen valmistuakseni kokoaikaiseksi leppoistajaksi. Sitä olen nyt harjoittanut muodollisesti pätevänä kokoaikaisesti toistakymmentä vuotta. Ehkä menestyäkseen leppoistajana tärkein ohjenuora on: "Älä tee sitä tänään itse, jonka voit ehkä huomenna siirtää ylihuomiseksi tai jonkun toisen tehtäväksi."
Moni löytää yhdeksi elämän tärkeimmistä tehtavistä olla äiti tai isä. Ehkä itsekin koen näin, mutta lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä, sillä maailmassa on paljon lapsia, jotka ovat ilman vanhempien rakkautta.
Joku toinen uskoo onnen ja elämäntarkoituksen löytyvän keräämällä paljon maallista mammonaa ja pankkitilin pullolleen rahaa. Kun itselläni ei näin ole, ajattelen, että lieneekö juuri turhempaa elämän tarkoitusta kuin kuolla rikkaana.
Luulin monet vuodet olevani tai tulevani kunnon kristityksi. Tämän ovat minulta vieneet kurttuotsaiset, mustakantinen kirja kainalossa kulkevat tuomioiden jakajat. Heidän kriteereillä ikuisessa valtakunassa ei ole äitini, isäni tai siskoni eivätkä isovanhempani. Eikä juuri yksikään jo kuollut ystäväni, joten sinne en tahdo minäkään.
Mutta ikuisuudesta ja sen myötä iankaikkisesta elämästä haaveilen silti. Kun en tiedä ja luulen, etteivät muutkaan, vaikka toista väittävät, jää jäljelle usko. Haluan uskoa, että maallisen vaelluksen päätyttyä sieluni, jos sellainen on, menee jonnekin missä aikaa ei ole. Jonnekin missä kohtaan myös menneisyyteni uudelleen kaikkinensa tavalla tai toisella. Ehkä elämän syvin tarkoitus onkin löytää tämän polun pää. Ellei se sitten ole kaikkien osa tai ei kenenkään, vaikka kuinka etsisi, uskoisi tai peräti luulisi tietävänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti