Jokilaaksomme Jokilammet

Eläkkeellä voi vaikka lukea ylioppilaaksi

päivis: Jorma käyttää mielellään eläkeläisistä sanaa leppoistaja. Ymmärrän sen kuvaavan sitä, että eläkkeelle jäätyä voi joko hidastaa tahtia tai peräti olla tekemättä mitään. Kaikki eivät tähän tyydy. Äsken Maikkarin uutisissa haastateltiin kevään vanhinta ylioppilasta, päälle kasikymppistä herrahenkilöä. Edes valkolakki ei hänelle tuntunut riittävän, joten suunnitelmissa on vielä yliopisto-opinnot.

Koska itse en ole toistaiseksi täysin kyllästynyt vain olemaan, en osaa varmuudella sanoa, milloin ehkä tulee se hetki, kun oikeasti alkaa kaivata jotain tekemistä. Käytännössähän jokainen päivä sisältää paljonkin tekemistä, mutta yleensä sellaista puuhaa, jota ainakaan itse ei pidä erityisen mainitsemisen arvoisena.

Se on tietysti väärin, koska tiedän monen ihmisen tavoittelevan juuri omien eläkepäivieni kaltaista olotilaa: kuukausia Thaimaassa, hitaita aamuja, uimista, kävelylenkkejä koiran kanssa, lintujen bongausta ja muuta luontoilmiöiden seuraamista, puuhastelua kasvihuoneessa, lukemista, television katselua valikoiden. Ajattelemiseenkin eläkkeellä on enemmän aikaa kuin työelämässä ollessa.

Kaikkein suurin ihmetyksen aihe itselleni taitaa olla se, kun milloin tahansa voi päättää lähteä jonnekin, oli se sitten kauppaan meno tai vaikka jollekin matkalle lähtö.

Viime viikolla keksin itselleni uutta puuhastelua, kun osallistuin Tuusulan museon järjestämään vapaaehtoisten infotilaisuuteen. Museo toivoo toimintaan vapaaehtoisia, jotka voisivat tehdä museon hyväksi asioita, joita palkattu henkilökunta ei jouda tekemään. Ja toisivat samalla jotain uutta näkökulmaa museotoimintaan. Yhtään hassummalta ei itsestäni tunnu sekään, että viimeinkin omalle museoalan koulutukselleni on jotain käyttöä. Vähintään sen verran, että kai tuonne päähän on jäänyt jotain aiheeseen liittyviä ajatuksia.

Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi vaikka oma roolini olikin melko epäselvä. Sen suunnilleen tiesin, mitä en ainakaan halua tehdä. Minusta ei ole museomummoksi enkä ehkä muutenkaan välittäisi tehdä asioita, joissa vaaditaan erityistä sosiaalisuutta. Bingo! Alan valokuvata asioita, joista on museolle hyötyä.

Olen jo alustavasti ilmoittanut, että valokuvaus voisi olla minun juttuni ja tässä muutaman päivän aikana asia on kirkastunut. Sen jo kuulinkin, että Tuusulan katoavaa ympäristöä saisi mielellään kuvata. Tekemistä varmaan riittää ihan niin paljon kuin vain viitsii tehdä. Loppuviikosta menen museolle keskustelemaan tarkemmin tekemisen mahdollisuuksista.

Nimimerkkikirjoittelu ja AA

Jormas: Tiedän, että tämä on nurjasti ja yksipuolisesti ajateltu ja kirjoitettu, mutta kirjoitan silti.

Facebookissa kaikkien pitäisi tehdä oma sivunsa omalla nimellä tai rekisteröityä toimijan nimissä. Näin lähes aina onkin, mutta ei aina. Edes pahimmat räksyttäjät ja kaikesta haukkuvat saattavat tehdä sitä omalla nimellään. Minäkin lienen sitä sukua. Mutta poikkeuksiakin on. Nimi voi olla vaikka Aila Anonyymi tai vastaava, joka saattaisi viitata esimerkiksi alkoholismitaustaan. Mene ja tiedä.

Siitä pääsen joka tapauksessa oivalla tavalla päihteisiin tai ainakin viinaan. Itse en ole milloinkaan piilottanut alkoholismia enkä sitä, että olen alkoholisti. Enkä moneen vuoteen ole pitänyt piilossa juuri muutakaan, vaikka niistä löytyy kai kaikkea muuta, mutta ei ylpeydenaiheita.

Lähes maailmanlaajuinen toveriseura AA on yksi oiva tapa mennä itseensä tutkimusmatkalle ilman viinaa. Mutta en ole koskaan ymmärtänyt, miksi en saa tehdä sitä nimelläni aa-laisena julkisesti. En ymmärrä mitä se muille kuuluu kuinka julkisesti selvittelen päätäni ja elämääni. Vaikka sen ymmärränkin, että joku toinen ei halua niin tehdä eikä se kuulu minulle. Miksi siis minun julkisuuteni kuuluu muille?

En kyllä ymmärrä sitäkään miten voi toilailla vuosikymmenet omalla nimellä hulluna humalassa, mutta kun lähtee määrätyssä toveriseurassa toipumisen tielle, on se tehtävä vähintääkin puolisalaa. Alkon oven voi aukoa kaikkien nähden sekä toikkaroida kylällä kailottaen, että kävin viinakaupassa ja hain täyden lastin. Mutta jos avaan edellä mainitun toveriseuran oven, on sen oltava aina jossain määrin hys hys -juttu. Tai sieltäkin saattaa tulla kenkää porttikieltoineen kuin kuppilasta konsanaan.

Monien julkaisujen lukijoiden palstat edellyttävät kirjoittamista omalla nimellään, vaikka poikkeuksiakin on. Ne ratkaisee aina toimitus. Usein kirjoitukset ovat silloin kipeitä kertomuksia joko itsestä, läheisestä tai molemmista. Moni kirjoitettu tarina on avunpyyntö nimimerkin suojassa, vaikkapa juovalle läheiselleen. Tai sitten opiksi ja ojennukseksi muille. Samassa kirjoituksessa ihmetellään kuinka apua ei saa, ongelmaa piilotellaan, vähätellään tai suojellaan asianomaista.

Ja sitten se, joka tekee kirjoituksesta kapea-alaisen tai ahdasmielisen. Jos joku hakee apua itsensä tai läheisensä alkoholiongelmaan, niin miksi hän kirjoittaa nimimerkin suojissa, jos voi kuitenkin käydä hänen kanssaan ravintolassa, hakea hänelle juotavaa ja juoda hänen kanssaan?

Eläkeläisen selviytymisstrategiat - lisätulot

päivis: Kun eläke on pieni, yksi mahdollisuus parantaa omaa talouttaan on töihin meno. Jos ihan vakituinen uusi työ ei kiinnosta tai siihen ei ole mahdollisuutta, keikkatöistä voi olla pientä apua. Asia erikseen on, innostaako töihin meno, kun viimeinkin on päässyt nauttimaan vapaudesta. Itse parhaillaan pyörittelen mielessäni tätä asiaa.

Olen pitänyt avoimena mahdollisuutta etsiä jotain lisäansiota. Vielä en kuitenkaan ole päässyt niin pitkälle, että olisin tarjoutunut jonnekin tekemään keikkaa. Periaatteessa voisin tehdä mitä vain. En varmaan olisi kovin kranttu, mutta tietysti olisi mukavaa, jos voisi keikkailla tekemällä työtä, joka antaa muutakin kuin rahaa (vähän rankanpuoleisesti verotettuna tietysti). Eläkkeen lisäksi tulevia palkkoja vartenhan on pyydettävä verottajalta oma verokortti.

Moni kertoo saavansa lisätuloja keräämällä tölkkejä ja muita panttipulloja. Ei hassumpi ajatus. Tölkkejä etsiskellessä saa sitä paitsi samalla liikuntaa. Roskiksista etsiminen on kyllä riskaapelia puuhaa, sillä silloin ei voi tietää, mihin huumeneulaan tai muuhun pistävään saattaa kätensä tökätä. Ja tosiasiassa tölkkejä ja pulloja pitää olla melkoinen määrä, että niistä saisi edes jonkinmoisen lisätulon.

Blogin kirjoitettuani kävin Niilon kanssa iltalenkillä ja huomasin jonkun jättäneen sillan pielessä olevalle uimapaikalle siististi viisi tyhjää oluttölkkiä. Olisin ne sieltä poiminut pois joka tapauksessa, mutta ilahduin tietysti, kun huomasin niiden olevan panttitölkkejä. 75 senttiä, jolla saa kaupasta vaikka kurkun tai pienen leipäpaketin.

Netistä löytyy myös googlettamalla kaikenlaista tekemistä, josta saa tuloa ja jota voi tehdä kotisohvalta. On monenlaisia kyselyjä ja muita, joista maksetaan ihan selvää rahaa tai vaihtoehtoisesti tavaraa. En ole tuohon ansainnan muotoon kummemmin syventynyt, mutta aikamoista nokkeluutta kai tarvitaan, jos tuota kautta oikeasti voisi kohentaa talouttaan. Mutta voin olla väärässäkin.

Kun kaapit pursuavat turhaa tavaraa ja vaatteita, pientä lisätuloa on mahdollista hankkia myymällä niitä kirpputorilla. Jos kauppa kirpparilla käy, ihan loputtomiin myytävää ei ehkä riitä. Mutta onhan niitäkin, jotka omat tavarat myytyään ostavat uutta myytävää kirppareilta ja laittavat taas tavaran kiertämään vähän korkeammalla hinnalla. Lykkyä tykö. Se varmaan vaatii jo aikalailla kiertämistä ja tietoakin. Joskus kirppareilla voi törmätä ihan arvokkaisiinkin tavaroihin, joista joku on valmis luopumaan halvalla tajuamatta myymänsä esineen arvoa.

Sijoittaminen on hyvä keino hankkia lisätuloja, mutta siihen pitäisi ymmärtää ryhtyä hyvissä ajoin ennen eläköitymistä. On varmaan siinä ja siinä, ennätänkö enää hankkia sijoittamalla edes sen vertaa lisätuloja, että ne korvaisivat itse maksamani eläkkeen, joka päättyy täyttäessäni 70 vuotta. Kovin suuria summia kun en pysty laittamaan osakkeisiin ja rahastoihin.

Ehkä kaikkein helpointa on saada tavallaan lisätuloa siten, että karsii pois kaiken turhan, josta joutuu maksamaan. Lehdet voi käydä lukemassa kirjastossa. Niitä ei ole pakko tilata kotiin. Moni kilpailuttaa kaiken minkä voi, vakuutukset muun muassa. Meillä on aikaisemmin tarvittu kahta henkilöautoa. Mahdollisesti tarvitaan jatkossakin, joten toista ei ole myyty pois, mutta liikennekäytössä niistä on vain toinen. Säästyy siis toisen auton verot ja vakuutusmaksut. Se on "pitkä penni" eläkeläiselle.

Kun tähtien asento on nurjamielinen

Jormas: Joskus kirjoitin, kun pää punaisena mesosin jollekin autoilijalle tai muulle kulkijalle, joka ilmestyi luvatta Jokilaakson. Ja kuinka tarpeettomana eläkeläisenä yksinäisenä odotin sitä ensimmäistäkin harhailijaa pihapiiriin, jolta voisin kysyä: "No terve, terve. Onko kiire vai istutko alas, niin tarjoan alkoholittoman oluen tai lähilähteen luonnonvettä ja kerron sinulle Jokilaaksosta jonkun tarinan?"

Mutta joskus hiillyn pihaan tunkeutujista silloin tällöin edelleen. Varsinkin, jos sillan rautaveräjä on kiinni. Niin kävi eilen, kun pihaan ajoi auto, joka itseasiassa ei pysähtynyt edes pihaan, vaan vasta kettingin taakse kasvimaan kupeeseen.

Lisää kuvateksti

Minä sitten lompsutin auton perään ja aloitin sinällään tiukasti, mutta suhteellisen ystävällisesti, että mitähän mahtanette tehdä pihassamme? Ratin takaa nousi silmini katsottuna nuori maanteiden virtuoosi, joka kännykkä kädessä ei tuntunut minua juuri kuuntelevan.  Vaan kysyi, että pääseeköhän tästä Metsälinnuntielle? Tähän puolestani kysyin, että siltäkö nyt näyttää ja vielä senkö jälkeen sitä kysyt, kun olet sivuuttanut kaksi liikennemerkkiä, joista toinen ilmoittaa, että tie päättyy ja suljetun puomin kohdalla toinen, että ajoneuvolla ajo kielletty? Lisäksi on vielä selvennyksenä lisäinfo, joka on ollut aivan nokkasi edessä, kun olet avannut puomia.

Tähän tämä teiden ritaritar, että mutta kun Google sitä ja Google tätä, jossa sitten poltin lopullisesti käämini. "Että mitä helv...iä teette pihassamme, sillä se, kuten tietänet, kuuluu kotirauhan piiriin?Varsinkin, kun alue on kieltomerkein, lisäinfoin ja puomein oikein selvästi kerrottu?" Ja jatkoin, että hyppäätkö kaivoon, jos Google niin sanoo?

Mutta seli seli vain jatkui, johon liittyi kartanlukijana istunut itseeni verrattuna nuori uroskin neitoaan puolustamaan. Ja päivis minua. Tunnelma tai lämpötila saattoi nousta autossa sisälläkin, kun he aikansa vekslailivat 8 hehtaarin pikkutilallamme autoaan ympäri ja kuljettaja kysyi apua apumieheltään, että soitetaanko poliisit? Itse ajattelin ja sanoinkin, että no jopas on nuorten maailma mallillaan. Ensin väki tunkeutuu pihaamme ja kun sitten omistajan ominaisuudessa selvittelen aikeita, niin he ovat sitä mieltä, että pitäisikö soittaa poliisit.

Läksiäislahjana nousi vielä nuoren uroon keskisormi ikkunasta kurkottelemaan aurinkoa ja katsettani. Vielä siinä vaiheessa ajattelin, että tämä tästä. Mutta kun eivät saaneet mennessään itse avaamaansa porttiakaan kiinni, niin ajattelin, että kirjoitan aiheesta huomisen blogini. Jossa samalla kuvan muodossa raotan vuorostani heidän yksityisyyttään maustettuna rekisteritiedoilla. Mielestäni se on samassa suhteessa, kun kotirauhan rikkominenkin.

Tiedän kyllä, että reaktioni ovat lievästi ylimitoitettuja. Mutta kun tarpeeksi monta ilkivallan tekoa korjaa ja anastettua tavaraa korvaa uusilla sekä kiikuttaa luvattomasti tuotuja roskakuormia omalla kustannuksella niille kuuluviin paikkoihin, saattaa roiskeita saada joskus sinällään harmittomat veikot ja veikottaretkin, vaikka olisivat Hollolasta.

Eläkeläisen selviytymisstrategiat - talous

päivis: Viimeksi kirjoitin eläkeläisenä olemisesta ja eläkkeelle valmistautumisesta. Aloitin taloudesta ja jatkan siitä. Sain vähän pyyhkeitä kotona, kun en "muistanut" avata omien työvuosieni sijoituksia ennen eläkeikää. Jorman mielestä avasin asiaa turhan synkästi. Yhtä sun toista tuli tosiaan hankittua siinä vaiheessa, kun palkkaa vielä kilahti tilille kerran kuukaudessa.

En tiedä, oliko se kovinkin tietoista, kun sijoitin palkkarahojani asioihin, joista nyt eläkkeellä ollessa voisin vain haaveilla, jos en olisi näin tehnyt. Niin tai näin, jonkinlaisesta valmistautumisesta myöhempiin vuosiin siinä taisi kuitenkin olla kyse, kun ensin ostin asunnon (lähes kokonaan pitkäaikaisella lainarahalla) ja sitten sijoitin matkailuautoon yhdessä Jorman kanssa. Uusi henkilöauto tuli myös ostettua työvuosien aikana. Muista härveleistä tässä yhteydessä ei kannata kirjoitella. Moniin tarpeettomiltakin tuntuviin asioihin on tullut törsättyä.

Tulevaisuuden näkymäni - "iso kuva" kuten Jorma tänään minua opetti - minulla on, että tiukan paikan tullen voin myydä kakkosasunnoksi jääneen entisen kotini. Silloin tuo 2000-luvun alun hankinta muuttuisi samalla aidosti sijoitukseksi. Nythän se vielä vastikkeineen on menoerä, mutta samalla se tietysti mahdollistaa mukavasti oleskelun entisellä kotiseudullani.

Tärkein viimeisten työvuosien hankinta on kuitenkin asunto Thaimaassa. Se muun muassa mahdollistaa sen, että eläkkeellä ollessa voimme asua Thaimaassa pitempään, käytännössä puoli vuotta kerrallaan. Ja koska ollaan Thaimaassa, pienikin eläke riittää ihan mukavaan elämään.

Tuon edellä kerrotun tarkoitus on kannustaa miettimään, mitä talouden kannalta elämältään haluaa ja miten sen voi toteuttaa. Itse lähinnä keskityin hoitamaan lainojen maksut ja säästämään siinä sivussa kaiken palkasta yli jääneen, jotta ihan kaikkea ei tarvinnut hankkia lainarahalla. Silti en silloin vielä ollut ihan samanlainen penninvenyttäjä kuin nykyään.

Varmasti olisin voinut säästää paljon suunnitelmallisemminkin. Ja jos silloin olisin ymmärtänyt jotain sijoittamisesta, siihen olisin ilman muuta ryhtynyt. Nyt voin oikeastaan vain yrittää paikkailla vahinkoja ja toivoa, että sijoitukseni tuottavat jotain siihen mennessä, kun vapaaehtoinen eläkkeeni lakkaa.

Suunnitelmamme on viettää puolen vuoden jaksoja Thaimaassa mahdollisimman pitkään. Sen ansiosta saan eläkkeeni riittämään, sillä elämä Thaimaassa on paljon Suomea edullisempaa. Ja vaikka kotimaassakin samaan aikaan lankeaa monenlaisia pakollisia maksuja maksettaviksi, eläke riittää ainakin näillä näkymin.

Tiedän, että kaikki eläkkeelle jäävät eivät halua lähteä kotoaan vieraille maille. Aika pieni osa eläkeläisistä tähän päätyykin, mutta monella syyt siihen ovat samankaltaiset kuin minulla: sää ja halvemmat elinkustannukset. Edes omistusasuntoa ei esimerkiksi Thaimaassa tarvitse olla, jotta pienelläkin eläkkeellä tulee toimeen.

Muistan, että jossain vaiheessa säästämistä pidettiin typeränä. Nyt kuitenkin kannustetaan säästämään ja sijoittamisenkin katsotaan olevan mahdollista oikeastaan kaikille. Seuraan sosiaalisessa mediassa ja muuallakin netissä aiheesta käytävää keskustelua ja tiedän, että varsinkin monet naiset ovat innostuneet sijoittamisesta. Aika moni aloittaa tosi pienillä rahoilla, mutta tärkeintä onkin tuo aloitus ja tietysti se, että jatkaa. Itse olen päättänyt laittaa jokaisesta eläkkeestä 50 euroa säästöön. Vuoden aikana säästyneen rahan voin käyttää esimerkiksi Thaimaan meno-paluu-lentoihin.

Seuraavassa blogissani ajattelin jatkaa samasta aiheesta ja miettiä muun muassa sitä, miten eläkkeellä ollessa omaa taloudellista tilannettaan voi kohentaa. Toistaiseksi omat kokemukset siitä eivät ole olleet kovin kannustavia.

Kirpputorimyynnistä annetaan usein turhan ruusuinen kuva tapana ansaita.
Ihan kaikki ei käy kaupaksi ja kauppapaikkakin ratkaisee paljon.

Jokilaakson Soiniityntie, osa 3

Jormas: Tämän on tällä erää kolmas ja viimeinen osa Soiniityntien 350 metrin matkasta. Osa 1 ja osa 2 löytyvät linkkien takaa.

Matkaa on nyt tehty Myllykyläntieltä ja postilaatikolta 200 metriä ja tultu Soiniityntien sillalle, jonka on tehdyt Seppo Sjöblom joukkoineen. Kaiteet ovat myllykyläläistä käsialaa. Ehkä molemmat ovat joskus paikallishistoriaa, sillä sen verran tukevaa sorttia kokonaisuus on, joka kestää äidiltä tyttärelle. Sillan kupeessa on uimarannan sijaan uimapaikka, jonne olemme roudanneet monena vuonna pöydän, penkit sekä pallogrillin. Kalastamassa käy lähinnä kylän virolaisia työmiehiä, mutta uimassa jengiä käy vähän laajemminkin.  Poliisikoirista lähtien. Me olemme myös meloneet sillalle saakka Tuusulanjärveltä. Kyseinen vesimatka on kokemisen arvoinen.

Seuraavassa kuvassa on puolivarastettu, iso kivenlohkare Senkkerin Kiviainestehtaalta. Syyllisiä jälkikäteen tunnustettuun anastamiseen on Sjöblomin veljessarjan vanhin, Kaarlo sekä minä. Kiveen on kiinnitetty valettu metallilaatta tekstein. Siinä vakuutamme Päiviksen kanssa toisillemme sekä kaikille muillekin ikuista yhteyttä. Laatankin tekemisen historia on kertomisen arvoinen, sillä valaja oli menossa vakavan sairauden vuoksi leikkaukseen. Mutta kuunneltuaan Jokilaakson tarinan ja laatan tarkoituksen, hän sanoi: "Valan sen, jos selviän sairaalasta hengissä." Hän piti sanansa ja selvisi hengissä sekä valoi laatan. Sen vieressä kasvavan tammen ja "Ison kiven juureen" tuhkamme joskus ripotellaan. Ehkä niitä vartioi yhtä ikuisesti seitsenpistepirkko.

Kun lähestytään pihapiiriämme, on tien pohjoispuolella kaksi merikonttia, jossa on iso osa vuosikymmenten saatossa hamstraamamme meille täysin tarpeetonta tavaraa. Sekä Omia polikuja kulkevien kaupan myymättä jääneet, niin ikään turhat tavarat. Kyseessä ovatkin eräänlaiset "Muistojen merikontit", jossa jokaisella tavaralla on tarinansa, joista osan tiedämme ja osaa emme. Näin siksi, että Omia polkuja kulkevien kaupan tavaramäärä on suurempi kuin aloittaessa, vaikka niitä myytiin koko viime kesä yhteistyössä mäntsäläläisen Kippari kirppiksen kanssa. Mutta Monen tavaran tarinan tiedämme. Aikoinaan olen kertonut "varastetun kitarani tarinan, joka odotti kitaraelämälleen arvoistaan jatkoa. Viime kesänä vaihdoimme sen Jokilaakson rakennusten rakennuslupakuviin. Tietojemme mukaan kitara on päässyt ehkä ensimmäisen kerran kunnolla soimisen makuun monikymmenvuotisen historiansa aikana.

Viimein on neljännessä kuvassa päästy lähes Duokotimme luokse, jonka jokaisessa vaiheessa suunnittelusta rakentamiseen olemme olleet mukana. Suuren yleisön kotimme tapasi Hyvinkään asuntomessuilla, jossa esittelimme sitä kuukauden joka päivä aamusta iltaan. Sinä aikana vieraita kävi yli 50 000. Voisi sanoa, että koko loppuelämämme vieraat. Oli mukava kuukausi, sillä mitään meihin liittyvää ei ole kehuttu, ylistetty ja ihmetelty niin paljoa.
Tätä kirjoittaessa on työn alla uusi, viiden vuoden lupa kodillemme. Jos sen saamme, on seuraava vaihe saada pysyvä lupa kaikille Jokilaakson rakennuksille. Sillä tarkoitus on, että koko pikkutilamme jää kaikkien tuusulalaisten, mutta varsinkin kyläläisten käyttöön sen jälkeen, kun tuhkamme on ripoteltu "Ison kiven juurelle"

Eläkeläisen selviytymisstrategiat

päivis: Ajattelin tässä ja tulevissa blogipostauksissani keskittyä vähän syvemmin kirjoittamaan eläkkeelle jäämisestä. Itsellänihän on kyseisestä elämänvaiheesta kokemusta nyt melkein kahdeksan kuukauden ajan. Olen siis jonkinlainen kokemusasiantuntija. Tai ainakin aloitteleva asiantuntija. Ehkä jossain vaiheessa olen jopa valmis kirjoittamaan kokonaisen eläkeläisen selviytymisoppaan. Mutta aloitetaan nyt vähän pintaa raapaisemalla.

On ehkä vähän turha enää tässä vaiheessa kirjoittaa osa-aikaeläkkeellä olosta ennen eläköitymistä. Eläkkeellä ja töissä olon vuorotteluun ei enää ole vastaavaa mahdollisuutta kuin ennen. Kun vielä jokunen vuosi sitten osa-aikaeläkkeelle saattoi jäädä 58-vuotiaana, minä pääsin tuohon putkeen vasta 61-vuotiaana. Sekin oli silti hyvä harjoitus eläkkeelle siirtymistä varten. Eniten opittavaa oli ehkä mukavasti lisääntyneessä vapaa-ajassa, joka osoitti, että itse en ainakaan jaksaisi olla pelkästään lomalla. Eläkkeellä ollessakin pitää olla mielekästä tekemistä.

Omalla kohdallani osa-aikaeläkkeelle jäämisessä kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi jaksanut olla töissä. Jaksoin hyvinkin ja jaksaisin edelleenkin, mutta jos haluaisin palata edes keikkaluontoisesti työelämään, tekemisen pitäisi olla jotain ihan muuta kuin viimeisinä työvuosinani.

Eläkkeellä on vähemmän rahaa käytettävissä
mutta enemmän aikaa tehdä mitä tahtoo.
Joskus voi vaikka ihmetellä luontoa.

Eläkkeelle jäämiseen sisältyy ainakin neljä suurta muutosta. Yksi ja mahdollisesti merkittävin on talous, kun rahaa ei olekaan enää käytettävissä entiseen tapaan. Sosiaaliset suhteetkin luultavasti muuttuvat tai jäävät kokonaan uupumaan, jos niiden eteen ei tee jotain.

Eläkkeelle jääminen voi myös olla henkisesti raskas asia. Moni kokee olevansa tarpeeton työelämän ulkopuolelle jouduttuaan. Ja mitä tehdä sillä vapaa-ajalla, jonka työelämästä pois jääminen mahdollistaa? Keinutuolissa kiikuttelu ei taida enää olla tätä päivää.

Eläköityminen voi romahduttaa oman talouden, jos työeläkettä ei ole kertynyt riittävästi eikä eläkkeen rinnalle ole tullut säästettyä vapaaehtoista eläkettä varten. Moni tajuaa nykyään aloittaa ajoissa sijoittamisen eläkevuosia varten. Minä en sitä aikanaan ymmärtänyt.

Omalla kohdallani taloudellinen romahdus oli tuntuva, sillä olin viimeiset 15 vuotta ihan mukavapalkkaisessa työssä, mutta sitä edeltänyt rikkonainen työura aiheutti sen, että eläkkeeni jäi todella pieneksi. Maksoin monet vuodet vapaaehtoista eläkevakuutusta varten, mutta maksut olivat joko liian pienet tai sitten valittu sijoituskohde oli kehno. Tällä hetkellä tuntuu, että maksamani rahat sulavat veroina kankkulan kaivoon. Ja niitä on käytettävissä vain siihen asti kun täytän 70 vuotta. Jos elon päiviä riittää, jollain rahalla pitää elää senkin jälkeen.

Ehjän työuran tehneillä talous ei eläkkeelle jäädessä todennäköisesti heilahda niin pahasti pakkasen puolelle kuin minulla. Joka tapauksessa eläkeläiset joutuvat opettelemaan arjen pyörittämistä pienemmillä varoilla kuin töissä ollessa. Toisaalta eläkeläinen säästyy monenlaisista työssä käynnin vaatimista maksuista. Ei ole enää työmatkakuluja ja lounastaakin voi kotona halvemmalla kuin töissä ollessa (jos osaa ja haluaa kokata itse). Yllättäen voi huomata senkin, työtehtävistä riippuen, että vaatekaapissa on paljon vaatteita, joilla ei enää ole juuri käyttöä. Eikä uusia työvaatteita tarvitse enää ostella.

Eläkeläisille maalaillaan usein kiehtovia kuvia matkustelusta ja leppoisista kylpylälomista, mutta milläs kierrät maailmaa risteilyaluksilla ja lillut luksuskylpylän altaassa, jos eläke hädin tuskin riittää pakollisiin menoihin?

Vaikka tiedostin tulevan eläkkeeni pienuuden jo hyvissä ajoin, hälytyskellot eivät silti soineet. Onnekkaasti olin kuitenkin säästänyt pankkitilille sen verran, että tiukan paikan tullen käytettävissä on kohtuullinen puskuri pahan päivän varalle. Näinhän meitä on aina opetettu tekemään, mutta kuinka moni tuota ikiaikaista ja joskus kai vähän pilkattuakin ohjetta muistaa noudattaa?

Koska oma "herätykseni" tapahtui suunnilleen vasta siinä vaiheessa, kun eläkeikä oikeasti koitti, en ollut mitenkään harjoitellut selviämään vähällä rahalla. Olin ostellut mitä mieli teki. Se koski sekä ruokakaupassa käyntiä että muutakin kuluttamista. Siksi nyt koenkin välillä olevani melkoinen askeetti kaiken maksullisen suhteen. Nuukuus on varmasti oikein sana kuvaamaan tämän hetken rahan käyttöäni.

En ole silti vaipumassa synkkyyteen. Uskon, että pienelläkin eläkkeellä tulee juttuun. Ei oikeastaan tarvitse kuin mennä paikalliseen uimahallin saunaan turisemaan vanhempien eläkeläisrouvien joukkoon. Kenenkään tuloja ei tietenkään pidä mennä utelemaan, mutta oletukseni on, että näiden leppoisten rouvien eläkkeet voivat hyvinkin olla samaa tasoa kuin omani, kenties jopa pienempiä. Kovin tuntuvat kuitenkin olevan tyytyväisiä omaan elämäntilanteeseensa. Eläkeläiselle tarjolla olevat alennukset kannattaa muuten hyödyntää. Yksi niistä on halvempi sisäänpääsy uimahalleihin.

Jokilaakson Soiniityntie, osa 2

Jormas: Toissapäivänä kirjoitin 350 metrin matkasta postilaatikollemme osan 1 ja nyt on toisen osan vuoro.

Soiniityntien varrella kasvaa myös haapoja, jotka ovat Jokilaakson toisella laidalla liito-oravien koteja koloineen. Ehkä kirjoitan niistäkin joskus. Joihinkin karttoihin ne taitavat joka tapauksessa olla merkitty pesän ja puun tarkkuudella. Meiltä ne ovat pysyneet tähän päivään saakka piilossa kuten saukotkin. Joiden tekemiä liukumäkiä näemme silloin tällöin talvella. Haapa taitaa olla Suomen puista viimeisten joukossa, jotka saavat havisevat lehtensä.

Ja vastaavasti toisen kuvan paju ehkä ensimmäisiä, jotka saavat lehtensä. Joka muutenkin näyttää keväällä ensimmäisten joukossa ihmisille, että "huhuu", elossa ollaan. Elonmerkkinä ovat kovin kauniit pajunkissat, joita tulee ihailtua Jokilaakson ympäristössä varsinkin keväthangilla. Joka sekään ei ole jokavuotista herkkua. Yksi pajulaatu on raita, joka saattaa olla kuvassakin. Joka tapauksessa pajunkissat kevään edetessä muuttuvat kukinnaksi, jonka aika alkaa olla takanapäin. Pajusta tehtiin aikoinaan pajupillejä ja taisi se palvella meitä kakaroita jousipyssyn kaarenakin kuivuttuaan. Yliveto oli kuitenkin katajan lisäksi pähkinäpuu, joita myös kasvaa lähimetsissä. Kaivonpaikkojakin on katseltu pajun haarakepillä hyvällä menestyksellä. Kosteuden perään paju onkin herkkä ja lähtee usein kasvamaan, kun vaan työntää taitetun oksan maahan.

Kolmannessa kuvassa kukkii tuomi, jonka kukkien tuoksu on parhaimmillaan lähes huumaava. Monena vuonna Jokilaakson tuomien riesana on ollut tuomenkehrääjäkoi. Se syö puun jokaisen lehden ja jättää tilalle aavemaisen harson tai seitin. Sen jälkeen pystyyn kuivuneelta näyttävä tuomi on kuin parhaasta kauhuelokuvasta.
Sen edessä kuvassa kasvaa terttuselja, joka on yksi monista maahanmuuttajakasveistamme. Kukinnan jälkeen on punaisten marjojen vuoro, jotka ovat lievästi myrkyllisiä. Suomessa terttuselja on ollut puutarhakasvi, joka on lähtenyt omille teilleen. Mutta meillä on tilaa sille, kuten lähes kaikelle muullekin elävälle.

Neljäs kuva on keskeltä nimeämäämme Satakielipuistoa, joka jatkuu Soiniityntien eteläpuolella parin sadan metrin matkan. Varsinkin alkukesästä satakielien laulu tai keskinäinen keskustelu kuuluu kauniina aamusta iltaan. Jo pelkästään sen vuoksi on mukava kävellä aamulla postilaatikolle ja takaisin. Ihmisen touhuilu näkyy luonnonpuistossa oikeastaan vain niin, että siellä on geokätkö, jota itsekin ihmettelimme aikamme. Geokätköilyn harrastajia Suomessa lienee reippaasti yli 50 000.

Unta vailla

päivis: Huomaan, että me kaikki kolme - Jorma, Niilo ja minä - taidamme potea unen puutetta. Havahduin juuri siihen, että television äärellä uutisten jälkeen Jorma nukkuu, minä pilkin ja Niilo nukkuu koiran unta. Aika väsyneitä koko porukka, vaikka kello on vasta vähän yli seitsemän illalla.

Niilolla on hyvät unenlahjat. Silti se havahtuu
uniltaan jo pelkästään siitä, jos minä satun
haukottelemaan. 

Unentarpeemme on erilainen. Minulla se tuntuu vähentyneen iän myötä. Kuusi tai seitsemän tuntia yöunta riittää. Tosin, jos olen nukkunut vain kuutisen tuntia, joskus vähän vähemmänkin, illemmalla saatan alkaa pilkkiä. Jos se osuu hetkeen, kun olen välttämättä halunnut katsoa televisiosta jonkun ohjelman, vähänkös harmittaa.

Viime yönä nukuin huonosti. Illalla tuntui ettei nukuta, vaikka kävin nukkumaan vasta yhdentoista jälkeen. Se tosin on nykyään aika normaalia, joskus valvottaa keskiyöllekin saakka. Uni olisi kuitenkin eilen illalla ollut tarpeen, sillä aamulla oli pitkästä aikaa herättävä ajoissa. Herätyskellokin soi puoli seitsemältä. Syy siihen oli tämänpäiväinen käräjäoikeuden istunto, jossa olin lautamiehenä.

Yleensä aamuisin ei ole niin nuukaa, moneltako herää. Käytännössä heräämme melko varhain, mutta postilaatikolla käynnin jälkeen palaamme sänkyyn lukemaan aamun lehtiä ja juomaan aamukahvit. Nyt se tapahtuu matkailuautossa, jonne perustimme taas kesämakuuhuoneemme.

En tiedä, johtuivatko viime yön huonot unenlahjat aamulla odottavasta herätyksestä vai siitä, että matkailuautossa Niilo pääsee sänkyyn, jossa se nukkuu jalkopäässä. Se on varsinainen sängyn valtaaja, sillä se asettuu poikittain peiton päälle, jolloin meille ei juuri jää jaloille liikkumatilaa. Yöllä heräsin ainakin kerran siihen, että nukuin jalat koukussa. Se teki vähän kipeää ja herättyä oli taas vaikea nukahtaa uudelleen.

Koska Niilon on koiramaailman mielensä pahoittaja, yritämme olla häätämättä sitä, vaikka sen valitsemat nukkumapaikat ovat välillä todella raivostuttavia. Ja siitä hyvästä oma yöunemme häiriintyy muun muassa alussa kuvatuin seurauksin. Mutta turha valittaa. On se niin suloista, kun koira on ilmiselvästi tyytyväinen saadessaan nukkua kanssamme sängyssä.

Jokilaakson Soiniityntie, osa 1

jormas: Meillä on postilaatikko 350 metriä pitkän Soiniityntien toisessa päässä. Eräänkin kerran olen sen välin kävellyt, joten siihen liittyy nykyisin muistoja ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun tiehen.

Myllykyläntiestä alkava kotitiemme alkaa postilaatikolta, jossa on viesti postin tuojille: "Tulet aina olemaan ystävämme, sillä tiedät meistä aivan liikaa", tai jotain sinne päin. Postilaatikkoon postia tuova saakin tietää tai arvata monia asioita. Verottajan kirjeen paksuudesta voinee päätellä onko palautusta vai mätkyjä, onko tullut sakkolappua tai onko peräti vouti perässä.Ehkä joku saa sydämenkuvilla varustettuja rakkauskirjeitäkin ja niin edelleen. Myös lukutottumuksia voi päätellä aikakauslehdistä, joista osaa markkinoitiin aikoinaan: "Lehti tulee kotiin huomiota herättämättä ruskeassa kirjekuoressa." Ratto taisi olla yksi kyseisistä tuotteista.

Postilaatikkomme kupeessa kasvaa myös postiljooneille kesäisiä mansikoita. Ja taisipa samassa amppelikoukussa joulun alla olla hänelle myös pieni lahja.
Postin hakuun liittyy myös yksi suuri elämänmuutoksemme. Kerran nimittäin oikein pimeänä marraskuun lopun aamuna satoi vettä oikein urakalla, kun talsimme osaomistuskoira Niilon kanssa noutamaan aamun Hesaria, joka ei ollut tullut. Itseäni ei ollut koskaan millään lailla närästänyt Suomen kelit. Mutta tuona marraskuun varhaisena aamuna ajattelin, että mitä hel….iä minä täällä teen, sillä olimme jo päässeet Thaikotimme talvimakuun.

Kotitiemme jatkuu suorana pientilallemme. Sen toisella puolella on luonnonniitty, joka niitetään joka loppukesä. Arvatenkin sato menee hevosille talvipurtavaksi. Mutta ennen sitä se antaa paljon meille silmäniloa, mutta myös muuta. Kesäisin se antaa myös elämänsisältöä monelle pienelle matelijalle, tuhat tai vähän vähemmän jalkaisille ja pienille siivekkäille, joiden joukossa on tiemme toisella puolella parinkymmenen mehiläisyhdyskunnan asukkaat. Ne kantavan sieltä kotipihamme lisäksi eräänkin lastin hunajatarpeita kotiinsa.

Kun kuljetaan sillan yli, jonka kantavuutta ei tietä kukaan, on oikealla hiihtosilta, jota käyttävät myös lenkkeilijät tai muu samoilijat ja maastopyöräilijät sekä koirat, jotka ulkoiluttavat ihmisiä. Koska hiihtoreitti ei sovi rullasuksille, hiihtäjiä näkyy silloin, kun kelit mahdollistavat hiihtämisen. Etelä-Suomessa se ei enää nykyisin ole edes jokavuotista herkkua. Viime talvi olikin enemmän poikkeus kuin sääntö, kun koko kaunis maamme oli viikko- tai kuukausitolkulla kääriytyneenä kauniin valkoiseen lumivaippaan. Silti joki tulvi vähemmän kuin naismuistiin.

Hiihtosillan alta kulkevassa, toistaiseksi nimettömässä purossa kasvaa liljoista keltaisiin rentukoihin, jotka ovatkin alkukesän ensimmäisten kukkien joukossa. Puro alkaa Merikonttikotimme edustalla olevasta Purolammesta ja päättyy Tuusulanjokeen. Jota muuten joskus osa niin sanotusta vanhasta kansasta sanoi Ruotsinkylänjoeksi. Joka ei laske kummankaan nimisenä Vantaanjokeen, vaan se muuttaa nimensä ennen sitä Lillåksi. En muista onko siinä yks vai kaksi l-kirjainta, joka tieto on vaikeasti saatavisssa, sillä monista kartoista eikä Googlestakaan löydy nimeä enää lainkaan.

Älä jätä ketään kuumaan autoon

päivis: Länsi-Uudenmaan poliisi on taas säiden lämmettyä muistuttanut Facebookissa, että koiraa ei saa jättää kuumaan autoon. Hyvä kun tekevät niin. Kaipaisin silti muistutuksia, että koiraa ei pidä jättää myöskään kylmään autoon. Vai eikö talvipakkasilla sellaista muka tapahdu? Moni kuitenkin pitää tapanaan ottaa lemmikin mukaan kauppa- ja muille reissuille.

Ihmiset luultavasti jättävät kuumiin autoihin kyllä muutakin kuin koiria. Autoon jätetyistä kissoista en ole ollut puhetta, mutta veikkaan, että joillakin ainakin on tapana ottaa myös kissoja mukaan, kun autolla lähdetään liikenteeseen. Varmaan joskus kesäkeleilläkin.

Puistattavimman uutisen luin muutama vuosi sitten autoon jätetystä lapsesta. Tapahtui USA:ssa. Isä oli aamulla painellut töihin ja unohti takapenkille turvaistuimeen pienen lapsensa. Kohtalokkain seurauksin. Lapsi oli tarkoitus jättää työmatkalla päivähoitoon.

En osaa kuvitella, mitä isä on töihin mennessään tehnyt tai ajatellut. Vielä vähämmän osaan arvella, mitä mielessä on pyörinyt töistä kotiin lähtiessä, kun lapsi löytyi turvaistuimesta menehtyneenä. Ja kuinka sujuu isältä tämän jälkeen loppuelämä?

Noita pienten lasten menehtymisiä kuumiin autoihin tapahtuu valitettavasti silloin tällöin. Senkin luin sittemmin jostain uutisvälineestä.

Osaomistuskoiramme Niilo on erityisen lämpöherkkä. Niilo pitää kyllä auringon paisteesta, mutta jos se tarkoittaa samalla kohtalaisen lämmintä säätä, Niilon on välttämättä päästävä varjoon. Ollaan sitten autossa tai jossain ulkosalla. Usein pelkkä automatkakin tuntuu olevan sen mielestä ikävää, jos ulkona on kunnon kesäsää. Ajellaan sitten Smartilla katto auki tai ilmastoinnin ollessa päällä. Niilon kanssa onkin tullut oltua varmaan jopa vähän yliherkkä sen suhteen, että milloin sen voi jättää autoon ja milloin ei.

Koiralle opastetaan tarjoamaan vettä, jos sen on helteellä oltava automatkalla mukana. Sama ohje pätee tietysti myös pikkulapsiin. Usein olen Niilon kanssa yrittänyt noudattaa tuota hyvin järkeen käypää neuvoa, mutta enimmäkseen heikolla menestyksellä. Jostain syystä sille ei tahdo vesi kelvata, vaikka kaiken järjen mukaan näin pitäisi olla.

Melkein huvittavia ovat ne monet kerrat, kun vettä ei ole tullut varattua mukaan, koska autolla ei ole ollut tarkoitus ajella pitkää reissua. Joskus aikaa onkin kulunut aiottua enemmän ja on tullut huoli koiran jaksamisesta. Olen sitten kierrellyt etsimässä vettä ja jonkinmoista astiaa, josta Niilo voisi juoda. Ja mitä koira sitten tekee? Kieltäytyy juomasta! No on ainakin yritetty.

Päivän piristys

jormas: Joskus korvaan blogin kirjoittamisen kuvilla, kun on sattunut eteen mieleistä ja mielenkiintoista kuvattavaa.

Tänään törmäsin tavaratalo Hongkongin pihassa pornaislaispariskunnan persoonalliseen kulkuneuvoon ja uudelleen tavaratalo Tokmannin parkkipaikalla.

Siellä kävin sanomassa heille, että jos ei tämän näkemisestä mieli piristy, niin ei sitten mistään. Vanhanmallinen rekisterikilpikin oli kuin piste iin päällä.

Kesähuone odottaa pihassa

päivis: Olemme jo muutamana kesänä siirtäneet matkailuauton, Matkakodin, pihapiiriin, jolloin sitä on voitu hyödyntää kesämakuuhuoneena. Itse asiassa matkailuauton ottaminen tähän käyttöön poisti meiltä turhat haihattelut yhden uuden merikontin hankkimisesta osaksi nykyistä Merikonttikotiamme.

Matkakoti pitää tietysti siivota ennen käyttoonottoa. Koskaan ei voi talven jälkeen tietää, minkälaisia yllätyksiä se pitää sisällään. Pahimmillaan se on talven aikana toiminut hiirien pesimispaikkana. Joskus matkailuauton varastotiloista on käyty haalimassa kaikkea mahdollista pesäaineeksi kelpaavaa. Tai tyynynpäälliset on jyrsitty täyteen reikiä. Mitään oikeasti syötäväksi kelpaavaa sisälle ei tietenkään kannata jättää. Joskus on vahingossa jäänyt ja seuraukset ovat olleet sen mukaiset.

Meille on tullut kesämakuuhuoneen valmisteluun selvä työnjako. Jorma ajaa matkailuauton tallista ja katsoo sille pihasta sopivan paikan. Sijainnin suhteen ei olisi muuten niin nuukaa, mutta matkailuauton markiisi pitää saada avattua. Liian lähelle talon seinää ei voi siis tulla.

Minulle jää siivoamisen ja petivaatteiden laittamisen vaiva ja ilo. Ilo siksi, että on aina mukava nähdä työnsä jälki ja kun sen on tehnyt, tietää, että kenties jo seuraavana yönä voimme nukkua Matkakodissa. Ja mikä hauskinta, Niilokin pääsee viereen nukkumaan. Parvellehan sillä ei ole mitään asiaa.

Yksi Matkakodissa nukkumisen mukavuuksista tulee sen patjasta. Ohjaamon päälle laskettavassa petissä on kivasti tilaa ja alkuperäinen patja on aivan ehdottoman hyvälaatuinen. Vanhemmiten sänky on tosin alkanut vähän huojua. Mutta haitanneeko tuo?

Nyt olen ennättänyt vasta siivota. Ihan viimeisen päälle en sitäkään ole tainnut koskaan tehdä, sillä ainakin kylppärin hyllyissä näkyy olevan jo liian monta ikivanhaa purkkia ja purnukkaa, joista vain pitäisi ymmärtää luopua. Muutaman kulahtaneen vaatteen siirsin kaapeista roskikseen, kun en niille muutakaan keksinyt tehdä. Osan laitoin rievuiksi.

Tästä alkaa kesä. Sisällä pitää vielä vähän puuhastella ja markiisi pitää avata ulkopuolelle.

Ennen kuin kesämakuuhuone on siis taas käyttökunnossa, sinne pitää vielä laittaa petivaatteet. Lisäksi kylmiä öitä varten tarvitsemme kyllä myös sähköpatterin. Mutta varmaan yöt tästä alkavat vähitellen lämmetä. Viime kesänä näin ei käynyt. Muistelen, että melkein joka yö patteri piti jossain vaiheessa laittaa päälle. Silti kertaakaan ei tullut mieleen, että palaisimme sisälle nukkumaan. Ei, sen aika on vasta kun syksy alkaa tehdä tuloaan.

Olen Carunan siirtomaksujen tyytyväinen maksaja

jormas: Viime- tai edelliskesänä toimme Jokilaakson Merikonttimaailmaan varastoiksi kaksi 12-metristä konttia ja teimme niiden väliin pitkän autokatoksen. Mitään lupaa emme sijoitukselle hakeneet, vaan laitoimme ne betonipalkkien päälle Carunan 110 kilovoltin linjan alle, jonka luulin olevan Fingridin kantaverkkoa. Jos olisi ollut, niin Fingridin kantaverkon alueelle ei joustoja turvarajoihin minulle jälkeen päin kerrotun mukaan juurikaan heru. Onneksi näin ei ollut, joka pelasti meidät varastojen siirto-operaatiolta sekä säästi useamman tuhatlappusen riihikuivaa. Mailtamme ei hevin toista paikkaa olisi edes löytynyt, vaikka alaa on yli 8 hehtaaria. Siitä on nimittäin puolet vettä ja niin edelleen.

Kontit toi aikoinaan rekkamies, joka sanoi, että hän on näitä tiputellut silloin tällöin vastaaviin paikkoihin ja hän ei kysyisi keneltäkään lupaa. Ja näin teimme mekin. Melkoisen tovin näyttikin, että valittu polku on oikea, kunnes tuli mutkia matkaan. Nimittäin Merikonttikotiemme 5 vuoden rakennuslupa oli tullut tiensä päähän ja oli uuden luvan hakemisen aika.

Kävi niin, että rakennustarkastaja halusi kaikista tontilla olevista rakennuksista asemapiirustuksen tai mikä lienikään. Joka tapauksessa niistä ilmeni, että kaksi merikonttia kera katoksen on sähkölinjan alla. Joten posti toi viranomaisten kirjeen, jossa luki, että lupaa käsitellään vasta sen jälkeen, kun on sähkölinjanomistajan lausunto.

Kiersin kaikki elämäni aikana hankkimani asiantuntijat, jotka olivat valitettavan yksimielisiä. "Että ala vaan katselemaan uutta paikkaa, eivät sähköyhtiöt turvamääräyksistä jousta." Viimeisenä asiantuntijana käännyin Tuusulasta lomalle ja eläkkeelle jäävän johtavan rakennustarkastaja Kaisa Seunan puoleen. Neuvo oli yksiselitteinen: "Käy neuvottelut Carunan kanssa ensin loppuun ja jos niissä tulee umpikuja, niin katsotaan sitten mitä voidaan tehdä."

Monien yhteydenottojen ja pyyntöjen jälkeen löytyi viimein Carunasta langan päähän rehdin tuntuinen asiakaspalvelija, joka kaiken lisäksi oli itsekin oman majansa tehnyt Tuusulaan. Mies tuli käymään Jokilaaksossa sekä kiersi kontteja enemmän ja vähemmän otsa kurtussa. Kunnes totesi viimein, että jos olen valmis maadoittamaan kontit ja estämään katoille pääsyn, niin kyllä hän näkee, että ne voisivat jäädä paikalleen. Lisäsi kuitenkin, että kollegan kanssa on vielä keskusteltava ja reippaan viikon päästä heiltä tulee lausunto.

Harvoin olen odottanut postia ja avannut kirjeen yhtä suuren jännityksen vallassa. Viimein kaivattu lausunto oli avattuna kädessäni, jossa luki: "KONTIT SAAVAT JÄÄDÄ PAIKOILLEEN". Inssille käynnin yhteydessä sanoin, että jos lausunto on myönteinen, minusta tulee elinikäinen ja tyytyväinen siirtomaksujen maksaja. Näin on myös käynyt ja katselen linjaa nykyisin aivan toisenlaisilla silmillä. Ajattelen, että mukava firma, kun huomio pienasiakkaankin yksilöllisellä ratkaisulla.

Eläkeläisten kiireet

päivis: Kuuluin siihen joukkoon, joka aina naureskeli eläkeläisille, jotka valittelivat kiireitään. Pidin itsestään selvänä, että kiireen tuntu tulee siitä, että ikääntyneet ihmiset eivät enää saa tehtyä asioita yhtä joutuisasti kuin nuoremmat. Nyt kun olen itse ollut jo reilun puoli vuotta eläkkeellä, joudun kääntämään kelkkani tai ainakin takkini.

Melkein päivittäin mietin, miten aikaisemmin on ollut aikaa olla töissä noin 7,5 tuntia ja kun siihen vielä lisää mennen tullen työmatkat päälle, aikaa paloi ainakin minulla arkipäivisin ehkä noin yhdeksän tuntia. Kaikki tämä pelkästään työhön liittyviin asioihin. Silloin jos koska muun ajan luulisi olleen kortilla. Mutta kyllä töissä ollessa silti tuntui, että onhan tässä muutakin kuin työelämää. Ainakin välillä tuntui.

Mihin eläkeläisen aika sitten katoaa? Ainakin siihen, että asioita ei tarvitse aikatauluttaa. Aamulla lehtien lukuun tuhraantuu helposti aikaa tunti tai parikin. Töissä ollessa piti aina pitää huoli siitä, että aamulla lehti tai lehdet oli luettu tiettyyn kellonaikaan mennessä. Ja töihin piti lähteä samoin tietyllä kellonlyömällä. Tai suunnilleen niin. Nyt kaikkea tekemistä voi venyttää. Paitsi silloin, jos Niilo odottaa lenkille pääsyä.

Nyt ajan kululla ei ole niin väliä. Ja usein päivätkin menevät vähän sekaisin. Tulee mietittyä, että onkohan tänään maanantai vai keskiviikko. Ellei sitten ole sunnuntai.

Thaimaassa ollessa en käytä edes kelloa. Tosin sille saattaisi käydä huonosti,
kun kelloa ei kuitenkaan aina muistaisi uimaan mennessä ottaa pois ranteesta.

Työelämässä ollessa piti varmaan olla ajan käytön suhteen paljon kurinalaisempi kuin eläkeläisenä. Siksi asiatkin ehkä sujuivat sutjakkaan. Jos nykyään aikaa on vaikka kolme tuntia, sille ei voi suunnitella kovin montaa tekemistä. Toisin oli työelämän aikana. Kolmessa tunnissa ennätti pitää kokouksen ja syödä lounaan ja tuhrata vähän jotain muutakin. Tätä tehokkuutta tosin minulla ei tainnut olla ihan viimeisinä työvuosinani.

Televisiossa pyörii mainos, jossa eläkeläismies kehuu, että hänelle alkoi eläköitymisen myötä kuntoilubuumi. Voi tietysti olla, että osa eläkeläisten kiireistä tulee siitä, että viimeinkin on aikaa tehdä jotain sellaista, josta aikaisemmin on ehkä voinut vain haaveilla. Itselläni mitään sellaista ei ole vielä puhjennut kukkaan. Ehkä ensimmäiset eläkeläiskuukaudet ovat sujuneet siitä nauttiessa, että enää ei ole tilivelvollinen tekemisistään tai menemisistään kenellekään muulle kuin itselleen ja Jormalle. Ensimmäinen puoli vuotta Thaimaassakin meni lähes vain oleskellessa. Siellä kyllä huomasin olleeni paljon enemmän Facebookissa ja muutenkin nettiä tuli selailtua. Suomessa siihen ei jostain syystä ole ollut niin paljon aikaa tai mielenkiintoa.

Odotan, tai oikeastaan tiedänkin, että eläkkeellä olon alku on vähän niin kuin kuherruskuukausi. Jossain vaiheessa eteen tulee arki. Pelkkä päivittäinen vapaus ei ehkä enää riitä ja alkaa kaivata sisältöä leppoisiin joutopäiviin. Toistaiseksi tekemistä on kyllä ollut riittämiin. Välillä jopa niin paljon, että joku voisi jo vihjata mahdollisesta eläkeläisen kiireestä. Tässä malliksi tämän päivän tekemiset suunnilleen aikajärjestyksessä:
- aamun sähköisten lehtien lukeminen (Hesari, Keski-Uusimaa, Keskisuomalainen)
- aamu-uinti
- aamupala
- koirapuisto
- rikkoutuneen painepesurin vienti Bauhausiin takuuhuoltoon
- Helsingin hallinto-oikeudesta leiman hakeminen rakennuslupapaperiin (minä vain kuskina Bauhausissa ja Pasilassa, Jorma hoiti muut)
- valvontakameroiden asennuksen seuraaminen ja laitteen käyttöopastus
- Merikonttikodin imurointi
- ruoanlaittoa ja syömistä
- Niilon kanssa lenkillä
- Lidlissä käynti
- matkailuauton imurointi
- iltauinti
- sähköpostien luku ja vastaaminen
- blogin kirjoittaminen
- Niilon kanssa iltaulkoilut
- austraalialaisen TV-sarjan katselu ennen nukkumaan menoa.

Rikos, sovitus, rangaistus ja anteeksiantaminen, osa 2

jormas: Toissa päivänä kirjoitin samasta aiheesta, jonka piti ollakin vain yhden blogin juttu. Vaan toisin kävi, sillä aihe imaisi mukanaan enkä päässyt ylinopeussakkoja pitemmälle. Joten nyt jatkan.

Aikoinaan harrastin urakalla viinanjuontia ja kännissä auton ajamista. Toki montaa muutakin laitonta tekemistä, jotka taidan jättää nyt sivuun. Juopuneena ajaessani en ajatellut muuta kuin itseäni. En edes sitä mitä voisi muille tapahtua ajeluni johdosta. Mutta sen jälkeen senkin edestä, joka on ollut yksi syy, miksi olen halunnut tutustua Vapahtajaan ja Hänen Isäänsä, jotka ovat joillekin vain satuja satujen joukossa.

Raitistuttuani sangen usein mieleeni palasivat rattijuoppoudet ja niistä saamani rangaistukset. Ajattelin, että jos olisin ajanut juovuksissa jonkun lapsen kuoliaaksi tai pyörätuolinkäyttäjäksi, niin kuinka sen asian kanssa olisin voinut päästä balanssiin eli tasapainoon oman mieleni kanssa? Koin, että en mitenkään. En, vaikka asianomainen, hänen vanhempansa, sukunsa ja ystävänsä olisivat antaneet tekoni minulle anteeksi ja vaikka olisin sovittanut yhteiskunnan minulle määräämät rangaistukset ja korvaukset.

Koin, että tarvitsisin silloin jotain ihmistä suurempaa anteeksiantoa, jonka tietenkin voi antaa vain jokin, joka on ihmistä ja ihmisyyttä suurempaa. Niinpä törmäsin ryöväriin ristillä, jolle hänen vieressä vuoksemme ihmisen kuoleman kuoleva Vapahtaja antoi anteeksi lupaamalla muun muassa taivaspaikan. Ajattelin, että jes, tuossa se on, josta haluan jollakin tavalla osani.

Mutta elämä ja teot, joilla on kielteisiä vaikutuksia itseni lisäksi myös muihin, voi mennä toisinkin. Kun jostain saa tuomion, moni ajattelee, että sen tarkoitus on sovittaminen. Mutta sen lisäksi esimerkiksi vankeustuomion tulee mielestäni myös tuntua rangaistukselta. Vaikka en juuri siihen uskokaan, että ihmisten rankaiseminen muuttaa ihmiskuntaa paremmaksi.

Ehkä logiikka kulkee jotenkin niin, että tuomion tarkoitus on sovittaa teko yhteiskunnalle, jota vastaan on tehnyt väärin ja rikkonut. Ja saadun tuomion rangaistuksen elementti on tarkoitettu myös ikään kuin tekemään tyytyväiseksi se tai hän, joka on joutunut teon kohteeksi. Tekijä on saanut niin sanotusti ansionsa mukaan. Silti teosta kärsimään joutunut ei ehkä pääse koskeen enää tasapainoon itsensä kanssa.

Kerran tutustuin Virossa laitokseen, joka oli tarkoitettu perheellisille, väkivaltaisille miesalkoholisteille. Ministeriön tarkastaja selitti minulle: "Kun meille tulee ilmoitus, että mies pahoinpitelee humalassa vaimoaan tai/ja lapsiaan, lähtee meiltä virkamies tekemään kotikäynnin. Ja jos aihetta on, seuraa ainutkertainen varoitus. Seuraavalla kerralla mies lähtee mukaan ja se on kuusi kuukautta tätä laitosta ja kovaa työtä aamusta iltaan. Jos tekee työnsä kunnolla, on ekstrana kuusi tupakkaa päivässä. Laitoksen tarkoitus ei ole raitistaa ketään, vaan antaa kuusi kuukautta aikaa selvinpäin ajatella kuinka kohdella perhettään päihtyneenä. Yleensä mies ei tule tänne toista kertaa."

Kulttuurinen omiminen

päivis: Viime aikoina on kirjoitettu ja varmaan puhuttukin varsin paljon kulttuurisesta omimisesta. Tämän kertainen keskustelu taisi alkaa lastenohjelman intiaanihahmosta, joka päätettiin hyllyttää. Uusin lukemani aiheeseen liittynyt tapahtuma on shamaanirummun siirtäminen kaappiin, anteeksipyyntöjen saattelemana, kun Oulun yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlaa esitelleessä videossa vilahti kyseinen rumpu.

Joskus tuntuu, että Suomesta on tullut todellinen mielensä pahoittajien maa. Tai sitten itse olen niin epäempaattinen, etten pysty tai jaksa olla samalla aaltopituudella asioista älähtävien kanssa.

En nyt lähde miettimään, onko kulttuurinen omiminen oikein tai väärin. Tai mitä se edes on. Suomen Kuvalehdessä aiheesta kirjoitettiin ja kyseltiin muun muassa tutkijoiden näkemyksiä. Vastakset olivat, että vaikea asia, sillä koko suomalainen kulttuurikin on lainaa. Loppupeleissä joogakin tai Elviksen musiikki ovat kulttuurista omimista.

Kun aikoinaan opiskelin kansatiedettä, kansanrunouden tutkimusta eli myöhemmältä nimeltään folkloristiikkaa ja jonkin verran myös antropologiaa, kyseistä termiä, kulttuurista omimista, ei kai vielä tunnettu. En ainakaan muista sellaista. Paljon käytiin kuitenkin läpi kulttuurien yhteisiä piirteitä, jotka joskus aivan käsittämättömällä tavalla olivat kulkeutuneet jopa ympäri maapallon. Ja näin oli tapahtunut aikana, jolloin ei välttämättä jaettu tietoa edes kirjoittamalla.

Olen itse ihan hanakasti ominut asioita, jotka liittyvät muihin kulttuureihin. Noilta opiskeluajoilta muistan esimerkiksi, miten ihastuin erilaisiin käsitöihin liittyviin kuvioihin. Se ihastus tuntuu säilyneen tähän ikään asti.

Yksi opiskelukaverini osasi tehdä langoista hienoja nauhoja, joissa noita ehkä karjalan suunnalta peräisin olevia kuvioita käytettiin. Opiskelukaveri oli muuten Oulun seudulta, joten hänkin oli siis omija. Häneltä tilasin ainakin kaksi lähinnä vyönä käyttämääni nauhaa, jotka toivon mukaan ovat edelleen jossain tallessa. Missään nimessä nauhat eivät liittyneet mitenkään muuhun pukeutumistyyliini, joten nykypäivän keskustelun näkökulmasta tein varmaan väärin. Enkä puolievakkonakaan luultavasti olisi ollut oikeutettu omimaan noita hienoja käsityökuvioita osaksi pukeutumistani.

Mutta silloin olimme vielä, onneksi, täysin vapaita tämän kaltaisista keskusteluista. Eikä someakaan tietty ollut keksitty.

En ihan helposti osaa nähdä mitään väärää tuossa vieraan kulttuurin omimisessa. Esimerkiksi saameilaisrummussa tai edes saamelaisvaatteiden käytössä ei mielestäni ole hyväksikäytön piirteitä. Tähän tietysti joku voisi älähtää, että et voi tietää, kun et itse ole saamelainen. Sitä paitsi saamelaisina pidettyjä neljän tuulen lakkejakin on kovin hanakasti myyty turisteille käyttövaatteiksi tarkoitettuina matkamuistoina. Tuosta lakista muuten Suomen Kuvalehti tiesi kertoa, että alun perin sekin olisi puolalaisten kauppamiesten tuoma lakkimalli, jota saamelaiset ovat omien mieltymystensä mukaan koristelleet. Eli se siitä.

Yksi kulttuurinen omiminen kyllä minuakin ärsyttää. Mutta tosiaan, vain ärsyttää. Se on se, kun muut kuin karjalaiset käyttävät sanaa mie. Se tuntuu keinotekoiselta.

Meillä Merikonttikodin seinällä roikkuu Thaimaasta ostettu koriste, joka varmasti alkujaan ei ole koriste. En yhtään tiedä sen alkuperää tai tarkoitusta, mutta vastaavanlaisia, vaikkakin paljon suurempia koristeita näin edesmenneen kuninkaan äidin kotitalon alueella Pohjois-Thaimaassa. Se jos mikä taitaa olla kulttuurista omimista, mutta so what.

Noita halpoja, sisustuselementiksi mieltämiäni koristeita myydään siellä sun täällä Thaimaassa. Eivätköhän ne ole ihan hyvällä tahdolla tarkoitettu turistien ja muidenkin ulkopuolisten käyttöön. Kulttuurisen omimisen taakkaa niihin ei taida liittyä. Tai kukaan ei ainakaan niistä älähdä.

Rikos, sovitus, rangaistus ja anteeksiantaminen, osa 1

jormas: Jokaisella on liukuva omatunto, sovellettu rehellisyys tai valikoiva lainkuuliaisuus. Itselläni on nuo kaikki ominaisuudet. Pääosin olen ylpeä niistä, joten parannusta ei ole luvassa. Kuka ei itsestään löydä mitään mainituista, ei ole rehellinen edes itselleen. Kasvopeilikin saattaa olla Linnanmäen naurutalosta tai vastaavasta, jonka kaikki peilit olivat totuutta vääristäviä. Tekivät lihavasta laihan, totisesta hymyilevän ja niin edelleen.

Lait ja asetukset järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ovat pääosin säätäneet itse valitsemamme asioiden hoitajat. Joita on Arkadianmäelläkin yhdessä nipussa 200, jotka näyttävät erilaisilta ennen vaaleja ja vaalien jälkeen. Säädökset kuitenkin ylipäätään lienevät ensisijaisesti tarkoitettu niille, joilla on vaikeuksia elää yhdessä sovittujen pelisääntöjen mukaan. Mutta myös lainkuuliaisille, jotka etsivät etukäteen tietoa miten missäkin asiassa tulisi lain mukaan toimia.

Kun sen sijaan aikansa kulkee lain laveaa puolta, ennen pitkää joutuu tekemisistään vastuuseen. Vähimmillään siitä selviää huomautuksella. Kuten silloin, kun lievällä ylinopeudella kuvauttaa itsensä kamerassa. Niitä sanotaan peltipoliiseiksi. Aikansa kun tätä kuvaustapaa harrastaa, huomautus muuttuu sakoiksi. Ja jos niitä kerää useamman kappaleen vuoden sisällä, lähtee ajolupa hyllylle määräajaksi. Ja jos vaan jatkaa tapaa, lähtee kortti lähestulkoon ikuisiksi ajoiksi.

Mutta sekään ei lopeta ajamista, jota voi harrastaa myös ilman korttia. Siitä saanee sakkoja sakkojen päälle. Muuntorangaistusta ei taida tältä osin olla, joten jos ei ole omaisuutta eikä tuloja, niin ei siitä niin sanotusti häkkikään heilu. Luulen kyllä, että viimein kortitta ajostakin saattaa saada vankeustuomionkin. Mutta jos on ilman tuloja ja ilman asuntoa ja usein ilman ruokaakin, niin tuntuukohan jonkun viikon tai kuukauden kakku rangaistukselta? Ajoneuvoankaan ei taida hevin menettää valtiolle. Mutta mikä neuvoksi niille, joiden tehtävä olisi saada moinen liikennesäännöistä piittaamaton, kortiton automies tai -nainen ruotuun?

Ei ole minulla asiaan varsinkaan kaiken kattavaa ratkaisua, mutta sinne päin oleva ehdotus on. Miten olisi pidennetty autokoulu suljetussa laitoksessa, jossa ajokortin hankkimisen lisäksi opetettaisiin ja opeteltaisiin myös asennetta. Oltaisiin "talossa" niin kauan, kun  poliisimiesten mielestä on takkiin tarttunut niin paljon, että kortiton voisi aloittaa kortin kanssa taas puhtaalta pöydältä.

Luonnon keskellä

päivis: Yksi mielitoteamuksistani on asumisesta puhuttaessa on, että "asumme metsän keskellä". Oman pihapiirin ja Jokilaakson noin 8,5 hehtaarin kokonaisuuden lisäksi metsään kuuluu aivan Jokilaakson tilan ohittava kuntopolku. Alan pikkuhiljaa tuntea sen 1,7 kilometriä kuin omat taskuni.

Kuntopolkua tulee nykyään päivittäin kierrettyä lähes 10 000 askeleen verran, ainakin, jos puhelin sattuu olemaan mukana, Huomasin nimittäin tänään, että puhelimessani on päällä joku ohjelma, joka muun muassa mittaa nuo askeleet. Kuntopolkulenkkien lisäksi muutama käynti uimalaiturille silti tarvitaan, että kymppitonnin tavoite toteutuu. Mutta sehän onnistuu, sillä näillä keleillä uimakäyntejä on jo päivittäin vähintään kaksi.

On monestakin syystä hauska käydä Jokilammelle viime kesänä tekemällämme uudella uimapaikalla, sillä siellä käyvät myös peurat. Niiden tuoreita jälkiä voi huomata lähes joka aamu. Pari päivää sitten Niilo herätti meidät aamuyöstä haukullaan, kun se huomasi, että pari peuraa liikuskeli uimapaikan suuntaan. Olivat varmaan ensin kulkeneet Merikonttikotimme vierestä ja herättäneet Niilon.

Rakastan kevättä. Juuri nyt se on kyllä aivan parhaimmillaan. Metsä on täynnä valkovuokkoja ja kielotkin ovat jo alkaneet lykätä näkyville lehtien alkuja. Kielot tuntuvat olevan kovin aikaisin asialla, mutta ehkä vain muistelen Keski-Suomen luontoa, jossa kielo sentään taitaa kukkia vasta kesäkuussa. Täällä Tuusulassa kukintaa voi varmasti ihailla jo tämän kuun aikana.

Ja päivä sen kuin pitenee pitenemistään!

Mustikan varpuja olen myös tarkkaillut. Ainakin vielä näyttää siltä, että marjoja tulee ihan mukavasti. Kunhan ei tulisi enää hallaöitä.

Niilokin viihtyy kuntopolulla ja muuallakin luonnossa. Selvästi se
on tarkkana esimerkiksi silloin, kun kuulemme satakielen laulua.

Tiedän, että käkikin on jo kukkunut jonkin aikaa, mutta itse kuulin kukuntaa vasta eilen. Sen jälkeen ne ovatkin joka kerta olleet äänessä, kun olen Niilon kanssa kiertänyt polkua. Pääskysiäkin olemme jo nähneet, joten liekö nyt siis jo kesä? Kesältä nyt jo kovasti tuntuu, vaikka pidän kyllä kiinni siitä, että toukokuu on kevätkuukausi ja onneksi se usein on lämmin. Viime keväänä ei tainnut olla.

Yhtä vielä odotan. Sitä joka on ylitse muiden. Tuomen kukintaa ja tuomen tuoksua. Mutta kyllä se sieltä tulee. Pitää vain vielä vähän odotella. Onneksi niin. Ei tätä kaikkea ihanuutta edes kestäisi yhdellä kertaa.