Changin reissusta vielä

Koh Changilta ja matkalta löytyy paljon yllättävää, kun kulkee silmät auki. Voi käydä vaikka kaffella ja syödä durianleivonnaisen merikonteista tehdyssä kahvilassa. 

Changilta pois

päivis: Jorma eilen kyseli, että Ko vai Koh Chang. Niinpä. Kumpaakin tapaa kun näkee käytettävän. Samasta saaresta kuitenkin on edelleen kyse. Nyt matka saarelle on enää muistoissa, sillä kahden yön reissun jälkeen palasimme tänään iltapäivällä kotiin Jomtienille.

Koh (käytän mielelläni tätä "pitempää" muotoa) Changista on tullut meille sellainen silloin tällöin käyntikohde. Vähän laiskoja olemme ylipäätään lähtemään millekään saarille. Lähinnä olevalla Koh Larnillakin olen käynyt viimeksi kolme tai neljä vuotta sitten. Changille matkustaminen ei käykään ihan niin käden käänteessä, sillä siihen pitää varata lähes työpäivän verran tunteja.

Moottoripyörällä liikuttaessa ei ole ihan sama, minkä reitin valitsee. Suorin on myös nopein, mutta vilkasliikenteisen Sukhumvitin tai jonkun highwayn sijaan on mukava ajella halki maaseutujen kaksikaistaisia teitä pitkin ja poiketa välillä pitkin merenrantaa kulkeville teille. Kaiken lisäksi pienemmätkin tiet ovat pääosin hyväkuntoisia. Matka ja matka-aika kasvavat hieman kun tekee näin. Mutta se on sen väärti ja nykyäänhän näiden valintojen toteuttaminen onnistuu suhteellisen sujuvasti gps:n ansiosta. Seitsemän tuntia matkoihinmme kului mennen tullen. Mutta ehkä matkoista jäi parempi mieli, kun maisematkin tarjosivat jotain näkemisen arvoista.

Kaikki Koh Changilla käyneet tietävät, miten jyrkkiä ja tiukkakurvisia sen tiet ovat. Ajamisen vaativuutta tulisikin enemmän painottaa. Kokemusta kaksipyöräisellä ajamisesta pitää ehdottomasti olla, ennen kuin lähtee kokeilemaan ajotaitojaan Changin teille. Vähän kauhulla katselin joitakin vastaantulijoita, joiden kypärä oli päässä kallellaan ja jännittyneet olkapäät olivat nousseet ainakin korvien tasolle. Joskus vain pitäisi ymmärtää, että tämä on liian vaikeaa. Ja se voi olla hengellekin hupaa.

Tänään pysähdyimme jonkun kadun varrelle ja
löysimme kirpparin. Lapsilla oli leikit käynnissä. 

Eilinen oli oikea Suomi-päivä. Törmäsimme saaren länsilaidan päässä olevan luonnonsuojelualueen beachillä pariinkin suomalaisporukkaan. Harvinaisiksi nämä kohtaamiset teki se, että pitkällä rannalla oli vain kourallinen ihmisiä. Iltapäivän puolella ajelimme saaren itäpuolelle, jossa asuu Harrikka-Harri. Voi olla, että tuon alkuosan olen itse hänelle kehitellyt, mutta jonkin sortin motoristista kuitenkin on kyse. Ja legendasta jo eläessään.

Harri oli kotosalla veden päälle rakennetussa asumuksessaan. Paikalla oli myös muutama muu suomalainen. Ja eikös vaan, kun teimme pois lähtöä, paikalle pölähti lisää suomalaisia.

Eilen illalla etsimme jonkin aikaa turhaan yöpaikkaa, joka miellyttäisi. Pitäisi olla rannalla ja mielellään bungalov. Sitten näin sanat, tai paremminkin kuvan thaikielen sanasta, joka tarkoittaa sanaa hotelli. Päätimme tarkistaa paikan ja sinnehän jäimme. Siistin ja tilavan bungalovin hintakin oli huomattavasti halvempi kuin edellisyön majoitus hieman homeelta tuoksahtavassa mökissä.

Meidän Changin must-paikkojamme ovat tuo äsken mainittu länsipuolen päässä oleva biitsi hienoine rantoineen ja omituisine, hiljaista kuolemaa tekevine laivamajoituksineen. Toinen on entisen (ehkä nykyisenkin) kalastajakylän pitkän laiturin ympärille syntynyt "ostoskeskus", josta voi bongata muutakin kuin tavanomaista turistirihkamaa. Ja itse paikkakin on näkemisen ja kokemisen arvoinen. Viihtyisiä ja kaiken tasoisia ravintoloitakin sieltä löytyy. Kissaihminen myös todennäköisesti ilahtuu laiturialueella asustelevista lukuisista kissoista. Paikan löytää kartasta nimellä Bang Bao Pier.

Kun molemmat paikat oli nähty, eikä paluu länsipuolen serpentiiniteille enää houkuttanut, päätimme aamulla palata takaisin kotiin. Kaksi yötä Koh Changilla riitti tällä kertaa.

Ihan sattumalta kotimatkalla poikkesimme jonkinlaiselle delfinaariolle, jonka
sisäänkäynnillä myös lapset leikkivät. Nyt puhelleltiin saippuakuplia.

Ko vai Koh Chang?

jormas: Eilen lähdimme viimein laskentatavasta riippuen Thaimaan toiseksi tai kolmanneksi suurimmalle saarelle, jonne olemme olleet menossa jo kuukausi tolkulla. Jotkut laskevat nimittäin mukaan saariryhmänstai ryhmät ja jotkut eivät.

Meillä on mielestämme ollut esteenä milloin joku toinen mielenkiintoinen meno, kuten äänestäminen tai päiviksen karaoketanssit, milloin pikku flunssaa, milloin ei keli ole kohdallaan ja milloin mieli. Puoli vuotta leppostamista Thaimaan auringon alla antaa kummasti säätövaraa eikä varsinkaan joka päivä tarvitse olla menossa. 

Mutta eilen oma mieli sekä kaikki taskussa kulkevan älylaitteen neljä virtuaalista sääprofeettaa lupasivat kelpo kelejä, joten matkaan. Siitä huolimatta viimeiset kymmenet kilometrit ripotteli vettä. Hällä väliä sanoi äiti, kun kakaroita tuuppi ulos. Että kesä kastelemansa kuivaak 

Ajoreittiä emme valinneet etukäteen. Kunhan päätimme, että vältetään Sukhumvitia ja Highvayta. Näin myös teimme ja ajelimme pitkin maaseutua, vuorten solia ja rannikkoa. Aikaa kotipihasta saaren ensimmäiseen yöpaikkaan kului aika tarkkaan 7 tuntia tankkaus ja muine taukoineen. Lautallekin taisimme ajaa suoraan ilman minuutinkaan odotusta viimeisenä ajoneuvona.

Ruokatauon yhteydessä ihmettelimme tyhjiä rantoja ja taisimme tulla päätelmään, että turisteja ei riitä joka paikkaan ja paikalliset tekevät muutakin kuin makaavat rannalla. Englanninkielinenkin oli välillä hakusassa. Niin ruokalista, muu opaste kuin ihminenkin. Reitin valinnaksi voin kyllä lämpimästi suositella jotain muutakin kuin suorinta tietä.

Ensi silmäyksellä saaren puoleen väliin ajettuamme huomasimme paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuten liikkeitä ja pääväylässä uuden kestopäällysteen. Kiipeäminen vuoren päälle ja alas oli kuitenkin yhtä sykähdyttävä entiseen tapaan.

Saattaapi olla, että Chang aiheessa ilman saman nimistä oluttakin viivähdämme jonkun kirjoituksen verran. Sillä juuri nyt kun aamuaurinko on nousemassa ja olemme lähdössä muutaman kymmenen metrin päässä olevaan mereen aamu-uinnille ja mökin hintaan kuuluvalle aamupalalle, ei ole tietoa paluusta Jomtienin Thaikotiimme. Eikä edes siitä mitä täällä teemme tai teemmekö mitään.

Suomen äänenä Thaimaassa

päivis: Eilen joudun ikään kuin edustamaan kaikkia meitä Thaimaassa eläkepäiviään viettäviä suomalaisia. Aikaa oli noin puolen tunnin verran ja lopputulos on ehkä vajaan viikon kuluttua kuunneltavissa podcast-lähetyksenä netissä. Hartaasti toivon, että edes minä itse tunnistaisin itseni tuosta tulevasta lähetyksestä.

Kun aikaa on vähän ja sanottavaa paljon, sortuu helposti höpöttömöön asioita, jotka eivät ole niin oleellisia. Niin kuin esimerkiksi monen täällä eläkkeellä olevan mielestä koirat. Minulle ne varmaan ohjelmassa puhutun mukaan ovat tärkein täällä olemisen syy. Niin, mikähän voisi olla sen tärkeämpi?

Pahus kun en muistanut mainita tästäkään eläkeläisharrastuksesta, huutokaupasta.

Ohjelmasarjan taustalla näyttäisi olevan Me Naiset -lehti, Viikoittain kuunneltavaksi tulee aina joku uusi Café au lait - kahvihetkiä maailmalla, jossa Lilli ja Helena -nimiset naiset haastattelevat eri puolilla maailmaa asuvia suomalaisia. Arpatuuri osui nyt meihin ja me keskenämme Jorman kanssa päätimme, että minä annan tuon Skypen kautta tehtävän haastattelun.

Aikaisempien haastateltujen joukossa oli sekä puolijulkkiksia että oletettavasti ihan tavallisia suomalaisia, jotka työn, rakkauden tai ihan vaan kaukokaipuun vuoksi ovat päätyneet muille maille vierahille.

Yhteydenotot meihin tapahtuivat niin sähäkästi ja lyhyen kaavan mukaan, ettei ollenkaan käynyt selväksi, mistä Lilli ja Helena (toinen asuu Suomessa ja toinen teki haastattelua Ranskasta käsin) meidät bongasivat. Veikkaamme kuitenkin, että tämän blogin kautta, jolla alkaa olla jo jonkinlaista levikkiarvoakin.

Jos muut täkäläiset Suomi-eläkeläiset eivät kaikkiin esittämiini näkemyksiin yhdykään, toivottavasti saisin kuitenkin peukutuksia siitä, että asiaan haastettuna kehuin, tai ainakin yritin kehua Pattayaa mainettaan paremmaksi paikaksi. Sitähän se on ja sen kaikki täällä asuvat tietävät. Vai haluavatko edes tietää?

Kaikki eivät välttämättä myöskään allekirjoita niitä syitä, miksi minun mielestäni täällä on niin mukava asua. Jostain hatusta tai ehkä koetustakin taisin nykäistä sellaisenkin väitteen, että täällä riittää, kun on vaatteet päällä. Aikamoisissa retaleissa sitä tulee ainakin itse välillä kuljettua.

Palaamme aiheeseen, kun haastattelulle löytyy verkko-osoite, josta se on siis ehkä ensi viikon keskiviikosta alkaen kuunneltavissa.

Aamulla laitamme balansiin fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia

jormas: Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua jokunen kerta. Mutta kuten Nata aikoinaan sanoi toimittajalle päihdeleirillä: "Aina jotain takkiin tarttuu", niin niin mekin löydämme jokaiselta, sinällään samalta reippaan kolmen kilsan lenkiltä aina jotain uutta.

Kahtena aamuna kuvasin kaikki silmiin sattuneet katujen varren kukat, jonain toisena aamuna tein saman joillekin roskakasoille ja kolmantena koirille. 

Varmaankin viikon verran, 5 minuuttia per päivä meni, kun kunnostimme henkien vaatimatonta asumusta. Emmekä keksineet kuka aina kaatoi tikkaat ja kuka juomapullot pilleineen. 

Mutta ajan kanssa monet asiat selviävät eikä tarvitse kaikesta syyttää henkiä. Tikkaiden kaatamiseen saattaa syyllinen olla alueen buffalolauma.

Muovipullojen kaatamisen sylttytehdas ehkä selvisi eilen, kun koko henkien majan oli valloittanut varpusparvi.

Pitäisi niidenkin ymmärtää olla varovaisia, sillä kyseessä on kuitenkin eläinten suojeluhengille kunnostamamme asumus.

Mutta kuten oravakin tekee katastrofin varalle useammankin pesän, mekin otimme työn alle varakodin vieraan maailman eläjille. Sitä paitsi eihän sitä koskaan tiedä kuka tulee kylään, joten vierasmajalle saattaa olla hengilläkin tarvetta.

Tämä nyt työn alla oleva on oikein teräsrunkoinen ja ensimmäinen vaihe oli raivata pihaa sen verran, että pääsemme oikaisemaan perustaa. Sitten sinä aamuna, kun aurinko on suotuisa, otan mukaan muovipussin ja kerään pussillisen,  pari roskia ympäristöstä. Saadaan pihamaa siistiksi tai ainakin puhtaaksi. 

Kun henkimaailman hommista kirjoittelen, osa minusta odottaa jonkun tiukkapipoisen kristityn kommenttia, että nyt se jormaksen osasto on varmuudella kuumemmalla puolella tuonpuoleisessa. Että oltiin jo sillä hilkulla, kun sitä ei ole kastettu kuin lapsena. 

Mutta itse en siihen usko, vaan siihen, että henkien asuntojen siistinä pitäminen on ympäristöteko, jota omakin Luojan katsoo suopein silmin.

Aamulenkin koirakavereista pattayalaisten katukoirien kovaan ytimeen

päivis: Kohtuuttoman kauan jatkunut flunssa on saanut aikaan muun muassa sen, etten ole osallistunut meidän aamukävelyihimme. Jorma on kiertänyt normilenkkimme yksin ja myös tavannut kaikki koirakaverimme yksin. Tänään päätin, että olen parantunut ja läksin mukaan aamulenkille.

Minulle jäi marraskuiselta lenkiltämme pienoinen trauma, kun löysimme naapurin tyhjillään olevassa autopesulassa tutun koiranpennun parkuvan hädissään. Sen parku sai aikaan tapahtumaketjun josta tännekin olen monet kerrat kirjoittanut. Koira tottelee nykyään nimeä Cry ja se asuu Meow's sanctuary -nimisessä paikassa. Vaikka silloin ajattelin, että jatkossa yritän olla reagoimatta, jos jostain kuuluu jonkun koiran inahdus, eihän sellaista oikeasti voi tehdä. Hätään pitää vastata.

Tänään olimme jo tavanneet muutamat tutut koirat, kun takaamme kuului useammankin koiran juoksuääniä ja melko vihaista haukuntaa. Yhden sivukadun koirat siellä ajoivat pois väärälle reviirille tullutta. Sitten tapahtui jotain kummallista.

Yksi koirista, iso ja vaalea, pitkäkarvainen uros heittäytyi maahan ja oli selvästi pois tolaltaan. Sen raajat eivät oikein totelleet sitä, vaikka se kuinka yritti nousta pystyyn. Koira pyöri maassa ja toisetkin koirat tulivat katsomaan, mikä sillä on hätänä. Niin myös me. Rauhoittelin Jormaa, että tätä ei tosiaan kanneta läheiselle eläinklinikalle, mutta pitäähän sitä mennä katsomaan ja yrittää löytää omistaja. Tuota "rotua" olevia koiria on sivukadulla näkynyt aikaisemminkin.

Yhden talon pihalla oli joukko thaimaalaisia, jotka viittoilivat naapuritaloon, josta sitten tulikin nainen, joka puhui englantia ja sanoi, että hänen koiransa se on. Sillä on ilmeisesti joku vaiva, jonka vuoksi se saa tällaisia kohtauksia. Nainen nosti koiran pois keskeltä tietä sivukadulle varjoon ja kertoi sen olevan taas kunnossa vartin päästä. Toivotaan.

Käynnit Cryn luona ovat kuluneen sairasteluviikon aikana jääneet kai yhteen kertaan, joten tänään oli aika suunnistaa Meowin luokse. Cry tunnistaa äänemme ja nousee aina ottamaan meidät iloisesti vastaan. Tänään se oli selvästi silmät ristissä, joten taisimme yllättää sen kesken päiväunien. Kun otin sen syliini, se nukahtikin siihen uudelleen.

Meowin hoidossa olevat koirat ovat kaikki aivan mainioita yksilöitä. Jokainen omalla tyylillään. Osa kaipaa ihmisen seuraa, osa haluaa olla mahdollisimman etäällä lähestyvästä ihmisestä, kunnes joku äänenpaino tai onnistunut kosketus murtaa muurin. Kaikille kelpaa rapsutus, kunhan on niin pitkälle päästy.

Meow's sanctuaryssa kaikenlainen avun tarve on loputon. Suomalaiset ovat hienosti tänä talvena ottaneet paikan avustuskohteekseen. Siitä suuri kiitos kuuluu muun muassa vihtiläiselle Tiia Kivimäelle, jolla on ylivertainen taito saada ihmiset avaamaan kukkaronnyörejään. Mutta sen lisäksi Tiia on nyt tammikuun aikana pannut myös itsensä likoon ja on osallistunut Meowin rinnalla moniin käytännön puuhiin.

Tiian Facebook-päivitysten perusteella voisi päätellä, että esimerkiksi muutama tunti Meowin mukana koiranruokintamatkalla vetää vertoja jollekin elämysseikkailulle, joille turisteja usein isolla rahalla houkutellaan. Siinä voisikin muuten olla yksi Meow's sanctuaryn lisätulolähde: "Anna avustus koirien ja kissojen parissa tehtävälle työlle ja pääset Meowin matkassa tapaamaan koiria, joista kukaan muu ei huolehdi." Tai niin kuin nykyään usein halutaan painottaa, voitaisiin sanoa, että "tule tapaamaan pattayalaisten katukoirien kovaa ydintä"

Sale, Pekka, Päivis ja minä.

jormas: Eilen valittiin kansalle big boss, johon mekin annoimme osamme. Sale on hoitanut hienosti pestiä kuusi vuotta ja  istuvan presidentin pudottaminen olikin ylivoimainen tehtävä niillekin, ketkä sitä aidosti halusivat. Minä en, en ainakaan kokosydämisesti, vaikka seisoin Pekan riveissä, kuten kuusi vuotta sittenkin.

Minulla tai oikeastaan meillä päiviksen kanssa on hieno kokemus, josta ei pitänyt tänään elvistellä. Mutta elvistelen silti, sillä aiheen siihen antoi paikallinen (Jomtien Pattaya) pyykkäri ja julkaisuntekijä Gizmo Keronen.

Jonka ilmaisjakelulehdet, sähköiset ja paperiset, eivät toimituksen mielestä ole lehtiä lainkaan. Toisaalta taas välillä ovat, johon saattaa vaikuttaa illan elot ja aamun olot sekä Siaminlahden tuulet.

Joka tapauksessa Keronen kyseli aamulla Facesivuillaan, että mitähän ostaisi vaimolleen syntymäpäivälahjaksi, kun kultaa on niin paljon, että piti tehdä karsintaa suurlähettilään itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Mutta minun, kymmenen vuoden takaisen hääpäivän kuvan kultaa ei tarvitse päällystää eikä koristaa irtokullalla edelleenkään, sillä hänen itsensä minulle kertoma ajan patina ei silmiini tartu. Yhtä kaunis ja raikas kuin aamuinen kaste, jota ei Jomtienilla juuri ole.

Mutta elvistelyn aihe ovat tietty kymmenen vuoden takaiset, Kaikkien aikojen juhlat, joissa juhlittiin muun muassa häitämme ja sosiaalineuvoksen arvoani. Jonka olivat allekirjoituksin vahvistaneet silloinen presidenttimme Tarja Halonen ja pääministeri Vanhanen.

Häihin sen sijaan myöhässä tuli Sauli Niinistö ja ajoissa Pekka Haavisto. Mukavaa kuitenkin, kun tulivat. Vaikka vastavuoroisesti ei ole Linnan kutsua näkynytkään. Mutta jos ei aiemmin, niin ehkäpä kuuden vuoden kuluttua, kun saamme uuden presidentin.

H-D-beachparty thaimaalaisittain

Tämä keltainen herkku oli varmaan
pienen H-D-letkamme komein näky.

päivis: Saimme kutsun Pattayan Harley-Davidson-myymälän järjestämään rantatapahtumaan. Ehkä jo kutsu oli työstetty thaimaalaisittain, sillä todellisuudessa vain aika ja tarjoilusta maksettava hinta pitivät kutinsa. Jos olisimme suunnistaneet kutsun osoittamaan paikkaan, olisimme olleet armottoman väärällä suunnalla. Mutta onneksi kävimme etukäteen tarkastamassa tämän(kin) asian. Näin täällä usein kannattaa toimia. Tarkastaa ja ehkä tarkastaa vielä toisenkin kerran.

Saimme siis tarkastus- ja tarjoilujenmaksukäynnillä tietää oikean paikan, joka on vain muutaman kilometrin päässä meiltä Siamin lahden rannalla. Liikkeessä meille vihjattiin, että ehkä ei kannata ihan vielä klo 14 mennä paikalle, vaikka se alkamisajankohdaksi ilmoitettiinkin. Näin täällä usein on. Jutut alkavat myöhemmin kuin on kerrottu.

Päivä tai pari ennen tilaisuutta saimme sähköpostin, jossa kehotettiin tulemaan H-D-myymälään klo 14, josta lähdettäisiin yhdessä ajamaan rannalle klo 14.45. Mehän menimme hyvissä ajoin. Lähtö vähän venähti, kuinkas muuten, mutta lopulta meitä oli kymmenkunta pyörää, joiden startti liikkeen pihasta filmattiin ja matkan varrella piti välillä pysähtyä, jotta kuvaajaporukka saisi kelvollista materiaalia ties mihin mainostarkoitukseen.

Taas pysähdyttiin kuvaajia varten.

Vaikka meidän Harrikka-letkamme olikin varsin vaatimaton, oli silti oikein upea tunne ajaa vilkasta Sukhumvitia myöten kohti määränpäätä. Kaikkeen tottuneiden thaimaalaistenkin huomasin tien varrella kääntäneen katseensa kohti ajopelejämme. Harrikan äänethän ne ovat, joita ei ihan joka päivä kuule. Ja nyt äänen lähteitä oli samalla kertaa useampi.

Harrikoita on täällä suhteellisen vähän, mutta kummasti moni on käynyt "ehdottamassa", että Jorman ajokki on maksanut miljoona bahtia. Jotenkin sen vain ovat tienneet. Tämä mitä seuraavaksi sanon tai kirjoitan, voi kateuteen taipuvaisten suomalaisten korvissa kuulostaa kummalliselta. Thaimaassa en nimittäin ole koskaan törmännyt siihen, että ihmiset kadehtisivat toisen omaisuutta. Täällä suhtaudutaan jotenkin terveen luontevasti siihen, että jollain toisella voi hyvinkin olla jotain sellaista, jota itse ei pysty koskaan saamaan. On sitten tuon "rikkaan omistajan" oma asia, miten hän täällä elää tämän totuuden kanssa.

Kuvaaminen jatkui rannalle saavuttuamme ja vielä paikan päälläkin. Ei riittänyt, että valokuvaaja seurasi pitkällä putkellaan välillä vähän rasittavankin tarkasti jokaista suupalaamme, vaan yllämme surrasi kuvauskopteri, jonka koko ajan pelkäsin putoavan päällemme.

Olin varannut itselleni hätävaraksi omia eväitä, kun ajattelin, että Harrikka-imagoon ei kasvissyönti taida oikein istua. Mutta Thaimaa pääsi taas yllättämään. Oli jos jonkinlaista kasvisvarrasta valmiina tarjolla, joita ei sitten edes itse tarvinnut kypsennelläkään. Sen kun valitsi, mitä halusi syödä ja antoi toisten huolehtia niiden maustamisesta ja grillaamisesta.

Partyn valmiiksi kypsennetyt tarjoiltavat olivat kyllä kaikki liharuokia. Tai vähän harmikseni huomasin vasta kasvisherkut syötyäni, että olisihan siellä tietysti maan tavan mukaan ollut kypsennettyä riisiäkin tarjolla. Riisikeitintä oli kai vaan liian vaikea hahmottaa syötävää notkuvien ruokapöytien keskeltä. Riisi olisi hyvin kelvannut tarjolla olleiden salaattiainesten kanssa ensinälkää tyydyttämään.

Tässä kypsyvät ensimmäiset valitsemani kasvisvartaat: ananasta, maissia,
valkosipulia, jotain sientä, tomaattia...

Rannalle oli kyhätty esiintymislava, jolle kapusi kolme muusikkoa. Laulaja lauloi oikein kauniilla äänellä ja nuotilleen englanninkielisiä kappaleita. Ensimmäinen setti tuntui kuitenkin päättyvän jotenkin kesken. Johtui varmaan siitä, että thaimaalaiseen tapaan piti välillä syödä. Tapahtuma tuntui muutenkin hyvin kotikutoiselta. Tarjoilutiskin takana näytti enimmäkseen olevan H-D-myymälän omaa väkeä. Veikkailin, että ehkä bändinkin pojat olivat firman huoltopuolen henkilökuntaa. Eipä tullut kuitenkaan kysyttyä.

Pari asiaa jäi mietityttämään. Rannalla tarjoiltiin varsin avokätisesti hanaolutta. Väkeä tuli paikalle lisää pitkin iltapäivää ja vielä illemmalla, kun me olimme jo lähdössä. Kukaan ei tainnut tulla jalkaisin. Useimmat tulivat pyörillä, jokunen autokin kaarsi parkkipaikalle. Sitä siis mietin, että kalliit pyörätkö jätettiin rannan vartioimattomalle parkkipaikalle, kun pirskeiden päätyttyä tuli kotiin lähdön aika. Vai samalla tavallako nämä mukavat H-D-thaikut (lisäksemme paikalla oli vain yksi ulkomaalainen, thaimaalaistunut ranskalainen) ajavat täällä kännipäissään kuin viheliäisinä pitämäni paikalliset ja usein varmaan myös vierasmaalaiset tankojuopot.

Niin, se toinen asia. Kutsussa kerrottiin, että partyn aikana sexygirl tarjoilee drinkkejä. Olisin jotenkin niin mielelläni nähnyt, miten tuo seksikäs typynen olisi istunut tähän tapahtumaan, joka oli kertakaikkisen leppoisa ja mukava. Ainakin oletetut korkokengät olisivat ikävästi uponneet rannan hiekkaan.

Paimenpoika

jormas: Kun Mikko Alatalo julkaisi kappeleen Ihmisen ikävä toisen luo, häneltä kysyttiin onko laulujen sanoilla merkitystä. Mikko vastasi, että "tottakai. Ne ovat maallisten ihmisten huokauksia ja rukouksia sinne jonnekin".

Viimeistään siitä lähtien olen lukenut ja kuunnellut sanoituksia herkin aistein. Omassa eläinrakkaus-sarjassani ylivertaisia ovat olleet Sylvian joululaulu ja Varpunen jouluaamuna. 

Mutta tämän päivän sydäntäni liikuttavia on muitakin. Tässä yksi, jonka kahta keskimmäistä säkeistöä suden ja paimenpojan kohtaamisesta en ole koskaan kuullut.

Tekijä on Immi Hellén, joka on tehnyt laulun tai runon, kun isäni ja äitini eivät edes tunteneet toisiaan.

PAIMENPOIKA

Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltaan ja kiiruhdin karjoteille.

Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa, ne seurasi torveni toitantaa, ja metsä soitteli meille.

Mä tunnen polkuja paljonkin, jo kesän karjaani paimensin, en konsaan eksynyt vielä.

Mä tiedän ruohoiset syöttömaat ja ahonrintamat marjakkaat ja rannat siintävät siellä.

Kun eilen rauhassa karja söi ja pikku vuonaset leikkiä löi, ma poimin muuranta suosta.

Niin susi syöksähti laumahan, se sieppasi suuhunsa karitsan ja aikoi tiehensä juosta.

Sen kanssa ma silloin taistelin, sen kidasta pienoisen pelastin ja annoin sen äidillensä.

Se susi kättäni haavoitti, vaan olkoon se sille anteeksi, se oli kai nälissänsä.

On armas sunnuntaiaamu tää, se mielessä muistot herättää –nyt toiset on kirkkotiellä.

Mä etsin kirjani kontistain, sen äitivainaalta muistoks sain, hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!

Mun kirkkoni katto on korkeella, ja ystävä yksi on seurana, joka muistavi paimenpoikaa.

Sairastuvalla Thaimaassa

päivis: Käytin otsikossa tuota varsinkin kiekkoilijapiireistä tutuksi tullutta termiä, joka ymmärtääkseni tarkoittaa, että ollaan pois pelistä, mutta podetaan kuitenkin ihan kotona. Niin kuin minäkin. Nyt jo toisen kerran flunssaa tämän reissun aikana.

Melkein naurattaa, kun tuntuu, että tämänkertainen flunssa menee saman kaavan mukaan kuin edellinen aikalailla kaksi kuukautta sitten. Ensin tuli kurkku kipeäksi. Nousi kuumetta. Kun kurkku alkoi parantua, tuli räkätauti ja sen rinnalle yskä. Nyt ollaan yskävaiheessa. Ja viimeksi tauti alkoi helpottaa, kun kuume vielä kertaalleen vähän kohosi. Niin tuntuisi käyvän nytkin. Tai ainakin toivon, että kohta se on ohi. Kuume ja tauti.

Ulkoisen painostuksen tuloksena meille hankittiin keskiviikkona kuumemittari. Täällähän piilee aina dengue-kuumeen vaara, joten kai tarvittaessa on hyvä tietää, minkälaisia käyriä kuumeesta saisi. Olen koko ikäni luottanut enemmän käsituntumaan kuin mittariin, mutta kieltämättä se antaa varmemman tuloksen. En minä muista lapsiltakaan kuumetta juuri mittailleeni.

Tämäkin flunssa on enimmäkseen tullut
podettua kotipihassa uima-altaan
äärellä. Ja nyt kuumeen tarkkailu
ei jää arvailujen varaan.

Jorma haki lähiapteekista mittarin, jota kehui paikan hienoimmaksi ja kalliimmaksi. Olihan se hieno, Omron, mutta kun en alkuun ollenkaan käsittänyt, miten sitä käytetään. Onneksi googlettamalla löytyi hyvät ohjeet. Jos olisin luottanut mittarin piippaukseen, olisin aina saanut liian matalan tuloksen. Mittausaika on siis ainakin tuplaten se, jonka mittari itse piippauksellaan ilmoittaa. Myös suun kiinni pitäminen (mittasin siis suusta, kainalostakin olisi voinut) varmistaa, että tulos on oikea.

Joka tapauksessa huomenna aion olla terve tai ainakin sen verran kunnossa, että pääsen osallistumaan paikallisen Harrikka-liikkeen järjestämään beach partyyn, jonne saimme kutsun ja jonne ilmoittauduimmekin. Jos en ihan luonnon menetelmin huomenna iltapäivällä ole paremmassa kunnossa, onhan käytössä vielä dropit, joiden avulla jaksaa muutaman tunnin heilua prätkäporukoissa (jestas mitä puhetta minun ikäiseltäni ihmiseltä).

En keski-iässä muista juurikaan sairastelleeni flunssia. Olen siltä osin ollut hämmästyttävän terve. Mutta nyt kun ikää alkaa olla jo enemmän, näyttävät nuo tauditkin iskevän helpommin. Thaimaassa olen sairastanut ennenkin Soi Welcomella asuessamme. Ja kerran, kun pääsimme Koh Changin saarelle, huomasin saaneeni oikein kunnon räkätaudin. Itse asiassa juuri tälle viikolle olimme suunnitelleet Changin-matkaa, mutta se onneksi peruuntui, kun katselimme säätiedotuksia. No Chang odottaa siellä.

Miksi valoa ei voi kantaa säkissä sisään?

Jormas: Maailma on täynnä toinen toistaan suurempia viisauksia, joista osan ymmärrän ja osaa en. Yksi sellainen on, että "kannettu vesi ei kaivossa pysy", jonka ymmärrän ja en ymmärrä. Jos ei kerran pysy, niin miksei pysy? Vai tarkoittaako se jotain mitä en kuitenkaan ymmärrä? Opetetaanhan ihmisiä koulussakin, eli kannetaan vettä pohjattoman tuntuisella ämpärillä, mutta aina jotain takkiin tarttuu. 

Kun olin koulussa reippaasti yli puolivuosisataa sitten, luokka nauroi hölmöläisiä, jotka yrittivät tuoda ikkunattomaan huoneeseen säkillä valoa. Minä nauroin mukana, etten olisi näyttänyt muita hölmömmältä. Vaikken ymmärtänyt miksei valoa voi varastoida valoa läpisemättömään laatikkoon.

Tänään luulen ymmärtäväni sen tavalla, josta kelpo pappi pitäisi hyvän saarnan. Että sitä mitä sanomme maapallolla päivänvaloksi, ei meillä ole omasta takaa lainkaan.

Vaan osanamme olisi ikuinen säkkipimeys päivin sekä öin, jos meille eivät loistaisi valoaan taivaan kappaleet, aurinko, tähdet, kuu ja niin edelleen, joista niistäkään emme tunnu tietävän hölkäsen pöläystä. 

Mutta kun tulee tiettyyn ikään, voi repaleisellakin itsetunnolla kailottaa vaikka somessa koko maailmalle kuinka tyhmä ja itse asiassa monet muutkin ihmiset ovat.

Esimerkiksi olen muutaman talven seurannut ja kirjoittanutkin kahdesta, 60-vuotiaaksi elävästä papukaijasta, jotka ovat kahlittu puolen metrin ketjuun Soi Welcomella kuppilan maskotiksi houkuttelemaan sisään kaltaisiani hölmöjä ihmisiä.

Siinä on syödessä hyvä pohtia kumpi on hölmömpi. Kaija, joka pyrkii taivaalle vapauteen vai ihminen, joka menee katsomaan sen toivotonta yritystä. Sitä en edes kehtaa kirjoittaa mitä eläintarhan apina usein tekee nähdessään pällisteleviä ihmisiä vankilansa toisella puolella.

Kaikennkaikkiaan tämän aamun marmatus on hyvä päättää toteamukseen, että hevin ei maailmankaikkeudesta löydy toista eläväistä, joka tekisi ja hankkisi elämänsä aikana yhtä paljon turhaa kuin luomakunnan kruunuksi itsensä ylentänyt ihminen.

Venäläinen rusketus

päivis: Kun näen jonkun oikein pahasti itsensä auringossa polttaneen, ajattelen, että siinä on taas otettu venäläinen rusketus. Jostain syystä lähes aina tällainen auringon polttama kun sattuu olemaan venäläinen. En tiedä, mistä erityisesti venäläisten ihon palaminen johtuu, mutta yksi arvaus minulla on siihen: loma on lyhyt ja rusketus pitää saada hinnalla millä hyvänsä.

Joku toinen voisi tietysti veikata, että veli tai sisko venäläinen on sammunut rantatuoliin tai hiekalle. Kun ihan tolkun oloiset ihmisetkin onnistuvat polttamaan ihonsa, uskon vahvasti, että ihon palaminen on tarkoituksellista. Tiedä sitten, muuttuuko palanut iho kauniiksi rusketukseksi ennen kotiin paluuta.

Jostain olen kuullut tai lukenut, että kaikenlaiset rihkamakauppiaat tarkkailevat turistikohteissa (varsinkin muualla kuin Thaimaassa) mahdollisia asiakkaita ja käyvät erityisesti niiden päälle, joilla ei vielä ole rusketusta näkyvissä. Vasta vähän aikaa sitten lomalle tullut kun on kai helpompi saalis kuin rusketuksellaan jo pitempiaikaisesta oleskelusta viestivä. Jälkimmäinen kun voi kauppiaan näkökulmasta pahimmillaan olla kovinkin tympeä lähestyttävä.

Harrastan itsekin ihan huvikseni ihmisten rusketuksen tarkkailua. Täällä kotimme, Seven Seasin alueellakin voi hyvin joukosta erottaa ne, jotka ovat vasta äskettäin tulleet lämpöön ja aurinkoon.

Aurinkoa ja rusketusta saa kaikkialla ulkona ollessa.

Itse en tarkoituksella makoile auringossa. Kun olen rannalla tai kotipihassa, valitsen varjopaikan. Silti olen Thaimaasta palattuani melkoisen ruskea. Ruskettumista kun ei voi välttää, jos kävelee tai liikkuu moottoripyörällä.

Halu ruskettua on outo asia. Nykytiedolla liika auringonotto voi pahimmillaan viedä hengen, mutta se myös tekee ihosta ryppyisen ja saattaa vanhentaakin ennen aikojaan. Silti haluamme ruskettua. Hyvä asia auringossa olossa on tietysti se, että se takaa meille riittävän D-vitamiinin saannin. Suomessa varsinkin talvella D-vitamiinin kanssa voi olla niin sun näin. Itsekin olen sitä ottanut purkista talvella, mutta joskus muinakin vuodenaikoina.

Thaimaalaiset sen sijaan haluaisivat olla vaaleampia. Kauppojen kemppariosastot ovat väärällään tuotteita, joiden väitetään sisältävän ihon vaalentamista edistäviä ominaisuuksia. Noinkohan yksikään thaimaalainen on niiden ansiosta saanut ihonväriään vaalenemaan? Aika huvittava (ja vaarallinenkin) näky on thaikkunainen, joka ohjaa skootteriaan yhdellä kädellä ja yrittää samaan aikaan toisella kädellä suojata kasvojaan porottavalta auringolta.

Tänään on rantapäivä

jormas: Voisi sanoa, että kerran viikossa vietämme rantapäivän. Joka tarkoittaa, ettemme tee sitäkään vähää kuin normaalina leppoistamispäivänä.

Itselleni tosin on tullut yksi lisäohjelmanumero, joka sinällään istuu päivän rytmiin ja henkeen. Makaan nimittäin selälläni vartin lähes joka aamu. Se johtuu selästä, joka ei ilmeisesti kestä edes ajatella palkkatyötä. En tosin tiedä auttaako vartin venytys siihen millään lailla, mutta haluan ajatella ja uskotella niin.

Rantapäiviä toteutamme Jomtienin oman rannan, usein paikka numero 33:lla rantatuolissa istuen, uiden ja sodaa juoden. Usein tähän noin kolmen tunnin sessioon kuuluu myös kaffet pullan kera.

Mutta monesti lähdemme yhteiselle retkelle ja osallistumme Pirkon privaattimatkalle tai Ritan harharetkille. Jotka toteutamme lavataksilla noin tusinan hengen voimin jollekin muutaman kymmenen kilometrin päässä olevalle armeijan rannalle. Suunta on silloin etelään kohti kirkkaampia vesiä.

Sielläkään emme tee mitään, emme varsinkaan ylevää. Kunhan juttelemme, seuraamme maailman menoa, uimme ja olla möllötämme rantapuiden alla. Me emme kuulu auringonottajiin, joita reissuilla on aina suurin osa.

Reissun maksamme kimpassa lavataksille, joka odottaa meitä koko ajan. Hintaa per lärvi tulee kyydistä 2-3 euron hujakoilla ja siihen vajaan euron luonnonsuojelumaksu päälle. Joten kohtuullisen edullinen tapa päivän viettoon.

Oma extramme tulee ilmalla täytettävistä ilmasohvista, joita voi ostaa Thaimaasta, mutta myös Suomesta. Ilmasohva on verraton peli, josta osoituksena on, että aika usein tulee nukahdettua siihen jossain päivän vaiheessa.

Tarkkailun kohteena lapset

päivis: Eläkeläisen päivät Thaimaassa sisältävät yhtä sun toista turhaa ja välillä tarpeellistakin, kuten olen silloin tällöin tänne blogiin näitä asioita kirjannut. Toisinaan tulee tarkkailtua pienten ja vähän isompienkin lasten elämää. Thaimaalaislasten arki saattaa olla melkolailla erilaista kuin samanikäisten elämä on meillä Suomessa.

Thaimaalaislapset ovat enimmäkseen melko näkymättömiä. Varmasti suurin osa kouluikäisistä lapsista on päiväsaikaan koulussa, joten heitä ei ainakaan arkisin suurin joukoin näe kylillä. Tai näkyy vasta sitten, kun koulupäivän päätteeksi istuvat lavatakseissa, isän tai äidin mopon kyydissä tai isommat hurjastelevat itse mopoilla kohti kotia. Tai minne sitten menevätkään.

Thaimaalaisia lapsiperheitä seuratessa on tullut käsitys,
että vanhemmilla on aikaa ja varsinkin mielenkiintoa
omia lapsiaan kohtaan. Lapsille ei myöskään rähjätä,
ei ainakaan toisten ihmisten kuullen.

Koulumatkalaiset erottaa tietysti muista nuorista kulkijoista siksi, että heillä on päällään koulupuvut. Naapurissa sijaitsevan lounaspaikkamme nelivuotias tytärkin ilmestyy usein iltapäivällä ravintolatiloihin riisuakseen ensin koulupuvun pois ja aloittaakseen sen jälkeen läksyjen teon. Lapsi myös näkyy saavan huomiota osakseen kaikilta ravintolan työntekijöiltä. Ja välillä meiltä asiakkailtakin.

Jos joku täällä lykkii lastenrattaita tai peräti -vaunuja, se ei melkein sadan prosentin varmuudella ole thaimaalainen. He kantavat lapsensa sylissä kunnes tenava on riittävän iso kävelläkseen itse. Ja sittenhän onkin jo melkein lähdettävä koulutielle!

Joskus voi nähdä naisihmisellä tai miksei miehelläkin rintarepun, jossa moni suomalainenkin pienokaistaan kuljettaa. Täällä repussa useimmiten kuitenkin on koira. Ehkä se kertoo jotain thaimaalaisten kiintymyksestä nelijalkaisiin. No ei niissä rintarepuissa mitään rotikoita kuljeteta, enimmäkseen ovat pikkukoiria.

Ikävältä tuntuu, kun näkee kouluikäisen lapsen kulkevan töissä isän tai äidin mukana. Kaikkien pitäisi täällä periaatteessa käydä koulua, mutta jostain syystä osalle lapsista se ei ole mahdollista. Jotkut lapset ovat varmaan tulleet vanhempiensa matkassa naapurimaista, joten heiltä koulunkäynti ainakin jää väliin. Tätä meidän ihanaa Seven Seasiakin on ollut lapsia, jos ei nyt aivan rakentamassa, niin ainakin rakentajien mukana ovat olleet täällä päiviään viettämässä.

Rakentamisvaiheessa näimme joskus, kun juuri tässä tulevan asuntomme kohdalla oli pieni lapsijoukko leikkimässä leikkejään. Saivat siis olla kuitenkin lapsia, eivät lapsityövoimaa.

Huonosti käyttäytyviä thaimaalaislapsia harvemmin näkee. Siitä on ehkä lupa olettaa, että vanhemmilta mopo ei ole karannut käsistä, kuten vaikkapa meillä Suomessa joskus saattaa käydä. Ehkä täällä ovat vielä kohdallaan jotkut sellaiset arvot, joita meillä länsimaissa ei enää muisteta olevankaan.

Nyt mua viedään kukasta kukkaan

jormas: Otan aika paljon valokuvia taskussani kulkevalla älylaitteella, jota moni kutsuu sen yhden ominaisuuden vuoksi puhelimeksi. Mutta minä en, sillä teen laitteella paljon enemmän kaikkea muuta. Kyseisen laitteen valokuvausominaisuuden ansioista julkaisen kuvia somessa silloin tällöin etupäässä omaksi, mutta toivottavasti myös muiden iloksi. Suurin oma ilo tuleekin vasta vuosien kuluttua, kun kuvia katselee ja elää elettyjä hetkiä uudelleen.

Poikatukan paluu - kampaajalla Thaimaassa

päivis: Eipä ole tullut käytyä vuosiin kampaajalla hiuksia leikkuuttamassa. Mutta nyt sen tein. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että hiukset voisivat olla reilusti lyhyemmät, kun tulee niin paljon lotrattua vedessäkin. Kuivuisivat nopeammin. Totuttuun tapaan tietysti ajattelin, että otan vaan sakset ja leikkelen hiukseni uuteen uskoon. Hyvä kun en tehnyt niin, vaan turvauduin ammattilaisen apuun.

Lopetin kampaajalla käynnit, kun aloin vuosia sitten pitää polkkatukkaa, jota on helppo lyhentää itse. Takaakin. Pari kertaa olen ajellut hiukset koneella. Ensimmäisen kerran koiratrimmerillä. Silloin hiukset olivat tosi lyhyet ja muutama viikko piti kulkea hattu päässä. Kesällä. Toisen kerran käytin kotiparturilaitetta. Silloin hiukset jäivät himpun verran pitemmiksi.

Aika spontaanisti päätös hiusten leikkuusta tuli lopulta tehtyä. Kävelin vain lähimpään kampaamoon. Siellä kampaajan tytär makaili sohvalla ja katseli televisiosta jotain lasten ohjelmaa. Kampaajarouva itse ei ensin näyttänyt kovin ilahtuneelta, kun taisin mennä häiritsemään jotain hänen iltatouhujaan. Lupasi kuitenkin pestä ja leikata hiukset.

Oli melkoinen työ saada leikkuuvaiheessa kampaaja ymmärtämään, että haluan ihan kunnolla lyhyemmät hiukset kuin ne ennen leikkaamisen aloittamista olivat. Yritin elekieltä, sillä kampaajan englannin kielen sanavarastoon näytti kuuluvan aiemmin sanotun wash-sanan lisäksi vain sanat sexy, madam ja okey. Niitä hän sitten moneen kertaan toistelikin leikkauksen edistyessä. Mutta kieltämättä olen ihan tyytyväinen lopputulokseen.

Kumpikohan oli vaikeampi asia? Saada thaimaalainen
kampaaja ymmärtämään, että haluan kunnolla lyhyemmät
hiukset vai tämän selfien ottaminen? Eikä tuossa kuvassa
oikein edes näy minun nykyinen poikatukka-lookinikaan.

Olen elämäni aikana käynyt monenlaisissa kampaamoissa. Ensimmäinen muistoihini jäänyt kampaamokäyntini oli alle kymmenvuotiaana, kun halusin päästä eroon pitkistä leteistäni, jotka Anna-mummu aina minulle palmikoi. Ja ne muuten olivat niin kireät, että niitä ei tarvinnut uusia kuin lettien avaamista seuranneen pesun jälkeen pari kertaa viikossa. Tai jopa harvemmin.

Muistan kun isä-Kauko vei minut kampaamoon, jossa letit katkaistiin ja minulle leikattiin toivomani "poikatukka". Mummun letittämät palmikot kulkivat mukanani vielä aikuisenakin, mutta johonkin ne ovat jossain vaiheessa kadonneet. Olen jopa saattanut heittää ne roskiin, kun joskus jo ennen KonMarittamisen muotivillitystä olen ajatellut niiden olevan turhaa kaapissa pyörivää rompetta.

Lapsuuden lettimuistot palasivat mieleeni, kun katselin itseäni peilistä kampaajalta palattuani. Hiusmallini kun muistutti erehdyttävästi sitä samaa poikatukka-lookia, joka minulla silloin kauan sitten oli monet vuodet. Kunnes halusin näyttää huippumalli Twiggyltä ja sen jälkeen ties keneltä muulta. Usein siis joltakin toiselta kuin omalta itseltäni.

Aitoa mielikuva ja -kuvitus elämää

jormas: Aikoinaan Jyväskylässä oli perustamani päihdetyön päiväkeskus, jossa elettiin todellisen arjen lisäksi mielikuvituselämää.

Kun lumi satoi maahan, hiihdettiin keittiön ja olohuoneen pöydän ympärillä mielikuvitushiihtoja vieressä olevalla Harjun valaistulla hiihtoladulla ja haikailtiin, että jos olisi sukset, niin näin me hiihtäisimme.

Kunnes seurakunnan diakoni Juha Lappi pilasi ilon hankkimalla sukset seinän viereen pystyyn. Sen jälkeen ei kukaan enää hiihtänyt. Ei Harjulla eikä Pitkäkadun päiväkeskuksen sohvalla. Juha rikkoi kaikkien mielikuvitushiihdot.

Mutta enhän minäkään tästä elämisen muodosta ole irti enkä halua ollakaan. Kun meillä virisi ajatus, joka muotoutui myös päätökseksi hankkia oma Thaikoti, asuin siinä jo kuukausi kaupalla ennen kuin kohde oli edes selvillä.

Mutta varsinkin sen jälkeen, vaikka kiveäkään ei oltu muurattu. Seven Seasin pohja- ja muutkin kuvat olivat yöpöydälläni. Mielikuvituksissani nukuin leveässä sängyssämme, uin kilometritolkulla altaassa ja löhösin aurinkotuolissa omalla beachillämme.

Mutta entäpä silloin, kuin päätin ostaa Harley Davidson -moottoripyörän, jollaista ei ollut koko valtakunnassa? Mutta kuva oli. Paperisena yöpöydällä ja netin täydeltä lisää. Mielikuvissani kiersin HD:llä Thaimaata, Päivis istui takana ja yövyimme milloin missäkin. Välillä teltassakin.

Näissä kahdessa esimerkissä eroa Jyväskylän suksiin on, että niistä on tullut myös käytännössä tosielämää,  eivätkä unelmat makaa suksien lailla seinän vieressä käyttämättömänä.

Mutta entäpä ne mielen tuotokset, joista ei kohdallani tule tässä elämässä totta? Yksi on lentäminen, jota varsinkin lapsena harrastin toimien itse lentäjänä. Silloin kyllä ajattelin, että ehkä minusta tulee isona lentäjä. Ja tulikin, elämän koelentäjä.

Nykyisin harrastan lentämistä eri muodoissa unimaailmoissani. Välillä on kone alla ja välillä olen lintu. Yhteistä kaikelle on, että olen hyvin taitava. Ja vain yhden kerran olen lentomatkoillani pudonnut, kun kolahdin vuoteestani lattialle.

Mutta olen harrastanut mielikuvitusvuorikiipeilyäkin, joka on sukua Harjun hiihdoille. Vuorikiipeilyä harrastan sellaisilla rinteillä ja vuorilla, joille kukaan ei ole koskaan kiivennyt.

Niissä seison Suomen lippua heilutellen vuoren huipulla koko maailman ihailtavana seuranani vain yksi pelko. Että joku päivä joku seisoo ovellani kiipeilykengät kädessä ja sanoo että, "siinä on jormas varusteet, alahan kiivetä. Kahdeksan kilometriä tuosta ylöspäin".

Eläkepäivien puuhasteluja

päivis: Tänään tuli puuhattua monenlaista. Sitähän eläkeläisen arki on, puuhaa ja puuhastelua. Ainakin minulla enimmäkseen. Ensin oli joka-aamuinen aamulenkki, jonka varrella kohdattiin tutut koirat, tarkistettiin, että henkien talon kolmas Fanta-pullo on vielä pystyssä ja käytiin tietysti myös virallisella punnituksella. Paino on edelleen jatkanut hiljalleen putoamista. Jormalla vähän paremmin kuin minulla.

Puntari on 7-Elevenin edustalla, joten hain samalla kaupasta purkin tuoremehua. Meillä on jonkinlainen sanaton sopimus tai päätös, että Thaimaassa aamupalalla on aina tarjolla tuoremehua, vaikka jostain kumman syystä niiden hinnat ovat täällä samaa tasoa kuin Suomessa. Elleivät ole jopa kalliimpia.

Aamupuuron jälkeen ajoimme Pratamnakille Pattaya Suomi-Seuralle, Jorma Harrikallaan, minä Zoomerillani. Oli presidentin vaalien ensimmäinen ennakkoäänestyspäivä. Jo kaukaa saattoi nähdä, että vaalit kiinnostavat näillä kulmilla asuvia tai lomailevia suomalaisia. Vähän etäämmältä paikalle tultiin bussikyydillä suuremmalla porukalla. Meillä meni varmasti ainakin puoli tuntia jonottamisessa. Kauemmin kuin Immigrationissa ilmoittautumiseen.

Joskus iltapäivällä äänestämässä oli käynyt jo yli 1000 suomalaista. Mietin, että riittävätköhän äänestysliput, sillä edellisissä presidentin vaaleissa Pattayalla äänestämässä kävi kuulemma kolmen päivän aikana vain noin 900 suomalaista.

Äänestettyäni läksin Meow's Sanctuarylle eli koiratarhalle. Olin luvannut tulla nyppimään punkkeja pentukoirista. Se on työ, joka on toistettava aina uudelleen ja uudelleen. Meowin luona koirat saavat kulkea vapaasti ja varsinkin läheisestä pöheiköstä niihin hyppää aina liuta punkkeja. Onneksi homma on suhteellisen helppoa. Ellei sitten koira pane kovasti kampoihin. Muutaman sain tänään mukavasti rauhoittumaan operaation ajaksi, mutta oli pari sellaistakin, joilta sain nypittyä vain osan punkeista. Pentuiän ohittaneiden punkit jäävät suosiolla Meowin hoideltaviksi.

Paikalla oli ilokseni jokunen muukin suomalainen.

Kävisin Meowin luona joka tapauksessa, mutta erityismerkityksen käynneille on antanut koiranpentu Cry, joka jonkun onnettomuuden seurauksena menetti kyvyn kävellä. Olemme maksaneet lähes kaikki sen leikkaus- ja muut hoitokulut ja iloitsemme nyt jokaisesta päivästä, jonka se saa elää hyväntuulisena ja vikkelästi kipittävänä koirana. Vaikkakin vähän rampana.

Unohdin kokonaan tutkia Cryn punkkitilanteen. Meow löysi siltäkin useita
punkkeja, sillä myös Cryn reviiri yltää nykyään tarhaa ympäröiviin pusikoihin.

Palasin torin kautta kotiin ja tein mikrossa kasvisnuudelisoppaa ruoaksi. Olen nyt kokeillut kolmea laatua, joista ensimmäiseksi ostamani nuudelikeitto oli ehdottomasti paras. Jokohan kohta taas tekisin linssikeittoa? Se on kyllä ollut viime aikojen ehdottomasti maistuvin ruoka. Tai ainakin se, kuten nuo nuudelikeitotkin, on tuonut mukavan vaihtelun tavanomaisempiin lounasruokiini.

Oikeastaan ajattelin tänään kirjoittaa netin avulla syntyvästä eläkepäivien sisällöstä. Huomaan nimittäin, miten saatan täysin menettää ajantajuni, kun uppoudun esimerkiksi sukututkimukseen. Sitähän voi nykyään tehdä aika luotettavasti netin avustuksella. Tosin kirkonkirjojen tietoja on edelleenkin julkaistu netissä melko rajallisesti. Vähänkös harmittaa, kun juuri siltä vuodelta, josta tietoa hakisi, sitä ei löydykään. Eikä tietysti myöskään tietoja, jotka ovat alle 100 vuotta vanhoja.

Ja kun olen eläytynyt aikaisempien sukupolvien asioihin, saatankin yhtäkkiä hypätä miettimään rahaan ja sijoittamiseen liittyviä asioita ja hakemaan "vertaistukea" ainakin jossain määrin kaltaisiltani naisilta, joiden keskusteluja ja jakamaa tietoa seuraan Facebook-ryhmän välityksellä. Edellä kerrottujen puuhien lisäksi tätäkin päivääni ovat sävyttäneet sukututkimus ja taloudellisten asioiden miettiminen. Ihan mukavia asioita molemmat.

Ja tietysti tämän blogin kirjoittaminen. Iltaisin kirjoittamani blogi, vaikka joskus aihe onkin hakusassa, on ehdottomasti yksi mukavimmista eläkepäivieni puuhista.

Pienviljelijänä ilman työlupaa

jormas: Jotkut suomalaiset sanovat, että farangi tarvitsee Thaimaassa lähes kaikkeen tekemiseen työluvan. Niin tai näin, sitä olemme uhmanneet ruokkimalla koiria ja viemälla niitä tohtorille. Päivis lisäksi uhmaa tätä tosisuomalaisten lanseeraamaa kieltoa siivoamalla kodittomien koirien ja kissojen tarhan lattioita ja nyppimällä tuntitolkulla sen asukkaista punkkeja. 

Itse olen lisäksi kunnostanut ja pitänyt yllä henkimaailman asukkaiden kotia, josta kirjoitan joku päivä lisää.

Mukaan on myös mahtunut jo viime reissulla aloittamamme pienimuotoinen hyötykasvien puutarhanhoito. Ostimme nimittäin puutarhalta pari, nimenomaan lääkekasvi Aloe veran -tainta, jotka ovatkin menestyneet beachimme keinonurmen vieressä loistavasti.

Nyt olemme niitä myös käyttäneen oikeisiin tai kuviteltuihin iho-ongelmiimme. Kun meillä kävi kylässä aito suomalainen lääkäri, hänen ilmeensä tosin kertoi kyseessä olevan mitä suuremmassa määrin uskomushoito. Mutta sekin sopii meille.

Uusi aluevaltaus lääkekasvien viereen on tänään istuttamamme thaikielisen

siemenpussin sisältö, jota varten piti hakea 20 bahtin multapussi.

Varmaa ei ole mitä mullasta kasvaa vai kasvaako mitään. Kuvan perusteella näyttivät olevan jotenkin purjosipulin sukua ja joskus riisikuppini reunalla, annoksen tulleilta, arvatenkin syötäväksi tarkoitetulta "Mitä lieneekään". Mutta tuli mitä hyvänsä aion syödä ne.  

Muovinen hymyjen maa

päivis: Olisi itsensä ja muiden huijaamista, jos Thaimaasta antaisi vain kauniin kuvan. Kaunistahan täällä on, niin kuin usein on missä tahansa ulkomaan paikassa, joka näyttää erilaiselta kuin kotimaa. Mutta täällä, kuten muuallakin, ihminen käyttäytyy välillä kovin omituisesti. Thaimaassa sen omituisuuden ja totuttujen tapojen seurauksena kaikkialta löytyy muoviroskaa.

En tiedä, mistä thaimaalaisille on tullut into käyttää muovia niin paljon kuin sitä täällä käytetään. Kaupoista ei voi ostaa juuri mitään, etteikö sitä kassalla tungeta pieneen muovikassiin. Olemme kyllä jo melko hyvällä menestyksellä "kouluttaneet" kaikkia tapaamiamme kassatoimihenkilöitä kieltäytymällä ottamasta muovikasseja vastaan. Meillä on aina mukana kestokassi, johon ostoksemme pakataan

Pieneen muovikassiin laitetaan myös usein kaikki kertakäyttökuppeihin laitetut juomat. Silloin mukia on kieltämättä näppärä kantaa mukana. Tuntuu siltä, että muovi ei maksa juuri mitään, sillä kaikki nämä pussit ja kassit ovat asiakkaille ilmaisia.

Ehkä muovipussien ja ohuiden muovikassien ongelma ei olisi niin suuri kuin se nyt on, jos ihmiset asiallisesti laittaisivat kaikki muovijätteensä roskikseen. Mutta kun näin ei tapahdu. Jostain syystä täällä on ihan hyväksyttyä heittää roskat teiden varsille. Jos roskis on jossain näkyvällä paikalla, sitä kyllä saatetaan käyttää. Mutta ihan tavallinen on sekin tapa, jota meillä Suomessakin harrastettiin vielä ehkä jopa -70-luvulla, että suurempi roskamäärä käydään vain kylmästi kippaamassa jonnekin tien poskeen tai tyhjälle tontille.

Toistaiseksi vielä rakentamattomalla naapuritontillamme asustelee kolme koiraa ja välillä melkoinen puhvelilauma. Jos eivät ole puhveleita, niin jotain nautakarjaa kuitenkin. Tontilla käydessä voi samalla seurata tätä roskaamisen kulttuuriakin. Roskia tuodaan tontille pieniä määriä, mutta tuntuu, että joka päivä sinne on ilmestynyt uusi kasa tavaraa, josta suurin osa on muovijätettä.

Joku on tuonut naapuritontillemme kasan roskia. Suurin osa on muovia.
Joku siinä viehättää, koska muovi näyttää kelpaavan jopa syötäväksi.

Paljon parjatun sotilasjuntan aikana on kuitenkin tapahtunut paljon myös hyvää. Yksi hyvistä asioista on tupakoinnin kieltäminen uimarannoilla. Tai ei sitä kokonaan ole kielletty, mutta tupakkamiehet ja -naiset joutuvat menemään tiettyihin paikkoihin harrastustaan harjoittamaan. Silloin kaikki tupakan tumpit kootaan yhteen paikkaan, jolloin niitä ei enää pitäisi löytyä pitkin rantoja, kuten tähän saakka on tapahtunut.

Muutenkin rantojen siisteyteen on panostettu ainakin täällä Jomtienilla. Olen nähnyt siivouspartioita, jotka liikkuvat kai ainakin keskiviikkoisin, jolloin rantatuoliyrittäjät viettävät pakotettua vapaapäiväänsä. Silloin on hyvä siivota paikkoja. Aikaisemminhan mekin Jorman kanssa kävimme keräämässä rannoilta erityisesti muovipusseja, mutta myös muuta roskaa, joka saattaa olla vaaraksi esimerkiksi rannalla tepasteleville linnuille.

Yksi vihonviimeinen jätelaji on styroks. Sitä tuntuu muovin ohella olevan kaikkialla. Suosittu tapa on ostaa jostain katukeittiöstä tai vastaavasta styroksastiaan pakattu ruoka-annos. Kun maha on täysi, tyhjä kuppi lentää helposti jonnekin tien poskeen. Ja vaikka soppakupit laitettaisiinkin roskikseen, ovathan ne kyllä ihan järjetöntä jätettä. Mutta parempaa ei kai täällä harrastettavan pikaruokakulttuurin ylläpitämiseksi ole keksitty. Jää tietysti miettimään, että mistähän astioista thaimaalaiset ennen styroksin keksimistä katukeittiösoppansa söivät?

Yksi syy, miksi täällä tuntuu olevan niin paljon roskaa, johtuu varmasti täkäläisestä tavasta syödä kaikenlaista kummaa naposteltavaa, joka pakataan pieniin annospusseihin, joita ei sitten aina viitsitä laittaa roskikseen. Luultavasti thaimaalaiset tai ehkä muutkin aasialaiset ovat maailman kekseliäintä kansaa valmistamaan erilaisia chipsejä. Vain mielikuvitus on siinä elinkeinossa rajana. Ei ole varmaan mitään syötäväksi kelpaavaa ainetta, joka ei täällä taipuisi erilaisiksi syötäviksi lastuiksi.

Tällaiset pussit kätkevät sisäänsä vaikka mitä mutusteltavaa chipsien muodossa.
Niitä tehdään perunan lisäksi siemenistä, kaikenlaisista meren elävistä, levästä,
maidosta (!), hedelmistä ja mitä nyt ihminen keksiikään kokeilla.