Kirjoittamisen lisäksi visiointi on lähes intohimoni

Vaikka tämänkertaisessa kirjoituksessa tuoksuu tai peräti haisee oma kehu ja omaan napaan tuijottaminen, kirjoitan silti, sillä omathan ovat foorumini ja tykkään suunnitella asuntoja, joihin ihmiset voivat tehdä kotejaan.

Sellaisen suunnittelin tai suunnittelimme Päiviksen kanssa kahteen merikonttiin, jossa on nykyinen Suomikotini. Päiviksen kanssa se oli Duokoti ja sitten yksin Sinkkukoti. Kun haimme rakennuslupaa ensi kerran ja esittelimme kotimme Hyvinkään asuntomessuilla yli 10 vuotta sitten, oli mukana myös aito arkkitehti. Joka veti herneen nenään, kun emme taipuneet keittiön värisuunnitelmaan. Vaan pidimme päämme, sillä omahan oli kotimme. Kävipä mies vielä messutoimistossakin vaatimassa nimensä poistamista esittelystä. Emme taipuneet siihenkään, koska sama nimi oli myönnetyssä rakennusluvassakin. Joka tapauksessa harmittava, henkilökohtaisen historiani sivulehti, sillä tuohtuja oli siihen asti hyvä mies, jolle tosin taisinkin olla aikani vain hyvin maksava toimeksiantaja. 

Merkittävimmät pohjapiirrokset olen tehnyt Tuusulaan Mutterimajaan, vaikkei nimeäni missään luekaan. Koska vähän joka hommaan pitää varsinkin nykyisin olla muodollinen pätevyys. Samoin on asian laita Jyväskylän Ensiaskel-asuntojen kuvien kanssa. Niin on elämisen, tekemisen ja asumisen yhteisön, Kalliomäen puolimatkankodinkin laita, joka oli perheeni koti eläimineen vuosikaudet.

Nykyisin lähes satavuotisen elämänsä aikana monessa mukana ollut, rakas rakennus on odottanut jo vuosia uutta visionääriä tai purkuporukkaa. Joka lienee ollut lähelläkin, sillä pihapiiriin suunnittelemani ja rakennetun hirsisen savusaunan hirret oli joku käynyt numeroimassa. Koko Kalliomäen tekeminen hyvin edullisesti liikuntaesteettömäksi puolimatkankodiksi oli jotain ainutlaatuista, jota käytiin ihmettelemässä ympäri valtakuntaa. Tosin Merikonttikotiamme kävivät kuvaamassa ainakin myös Ruotsin ja Moskovan televisioyhtiöt.

Olen suunnitellut lisäksi vaimoni toiveita kuunnellen Syrjäntakasen hirsihuvilan hänen omalle maalleen Syrjänlammen rannnalle. Joka veistettiin käsityönä käytännössä Liisan oman metsän mäntytukeista paikan päällä. Tarinassa ja muistoissani on siinäkin surullinen sivupolkunsa ja muistutus, että kaikki voi vaikuttaa kaikkkeen. Sillä avioeroni ja Liisan kuoleman vuoksi viimeinen, muille kertomani käynti paikan päällä maksoi 5000 euroa. Ei raha juurikaan sureta, sillä mukaanhan sitä ei riihikuivanakaan saa ja jälkeeni se on jonkun muun pussista pois. Vaan se, että Liisan ja minun yhteinen sopimus Syrjäntakasen osalta murentui myös. Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, opetti vanha kansa.

Olen riittävän yksinkertainen ollakseni onnellinen

Eilinen Kasikornbankin maksukortin toimimattomuusasia 7-Elevenissä oli järjestyksessä vain yhden ainoan yön. Sillä kun aamupäivällä menimme Makron tavarataloon ostamaan noin 1000 bahtin "chilisilppuria", ei kortti kelvannut sielläkään. Uutta tietoa sen sijaan taas tuli. Kassaneidin tai nuoren rouvan mielestä vain City Bankin debetkortti käy heillä. Vaikka monet Aasian maat kulkevat sähköisissä maksutavoissa Suomea edellä, ei Thaimaa kuulune aivan kärkijoukkoon.

Morakot hienonsi chilin kuvan astiassa kivinuijalla kai samalla tavalla kuin ihmiset 200 vuotta sitten. Lähes joka ilta sitä katselin samoilla mielin, kun Tata kävi luullen salaa pyytämässä naapurin miestä potkimaan skootteriaan käyntiin. Koska ei kehdannut kyseiseen puuhaan jostain syystä minua pyytää. Joten päätin siirtää yksinkertaisen elämämme kiviastian nuijineen avokeittiön nurkkaan.

En ole koskaan menestynyt koulussa eikä minulla ole suoritettuna peruskoulun oppimäärää. Se ei menoani ole hidastanut, vaikka pohtinut asiaa olenkin. Että johtuko se tyhmyydestä, villeydestä, ruotuun taipumattomuudesta ja halusta kulkea omia polkuja tai jostain aivan muusta mysteeristä. Mutta niin tai näin, mitä kauemmin elän sitä vanhemmaksi tulen ja monet ennen hallitut asiat karkaavat kauas pois ja uusia tulee tilalle.

Tilalle on tullut yksinkertainen elämä, jossa seuraan muun muassa pihapiirini kanojen ja kissojen elämää. Ihmettelen valkoista kanaa, joka tuntuu odottavan milloin ruskea kissa nukahtaa. Sitten se hiippailee hiljaa sen taakse ja nokkii päätä, kunnes Browncat herää ja polttaa kääminsä huitaisten käpälällään kerran tai pari kanan nokkaa. Sitten onkin koko seutu kotkotusta täynnä, että nyt lähtee henki. Kunnes piha hiljenee ja kissakin palaa takaisin unilleen. Viimeistään seuraavana päivänä kana aloittaa saman kiusanteon alusta.

Olen yrittänyt miettiä naapureiden kotieläimiä hyötyeläimiksi myös meille. Katselemisen lisäksi lähimmäs siipikarjasta on päässyt yksi kanaäiti, joka teki synnytysosastonsa pihamme basilikapensaaseen. Löytäessäni pesän olivat kanalapset jo niin valmiita kuoriutumaan, ettei munista enää ollut pannuun eikä kattilaan. Nyt olen seurannut saman kanan äitinä olemista jo toista kertaa. Kuinka kahdeksan pikku tipua ovat kasvaneet äitinsä siipien suojassa pian aikuisiksi kanoiksi.

Kissat ovat oma lukunsa, jotka ovat valloittaneet minut uudelleen. Vaikka karkoitin ne vuosia sitten sydämestäni, jonne ne eivät mahtuneet yhtä aikaa pikkulintujen kanssa. Pihapiirissämme onkin kanojen lisäksi myös muita lintuja. Etupäässä pikkuvarpusia, jotka aika hyvin tietävät ja muistavat turvallisten paikkojen olevan yläilmoissa katolla tai Thaikotimme sähkölinjalla.

Kissojen ansiosta ei hiiriä eikä rottia näy, vaikka roskat ovat Farang's Streetin laidalla säkeissä ja jos jonkinlaisissa laatikoissa sekä astioissa odottamassa viikottaisia noutajiaan. Ulko-oveen hankimme verkon kissojen vuoksi, sillä ne alkoivat viihtymään yhä enemmän sisällä. Eikä tiennyt kylille lähtiessä jäikö kissoja ties minne sisäpuolelle vai ei.

Sitten huomasin öisellä toiletkäynnillä pari kertaa torakan vilahtavan keittiön lattialla, sillä viemäriaukon päällä ei ole torakkaläppää. Niinpä tein kissojen kanssa uuden sopimuksen ja pyysin niitä uuteen työhön. Nykyisin ne pääsevät taas päivittäin sisään tekemään torakkatarkastuksen. Vaikka suuhun taitaa mennä joskus gekkokin.

Koska pihassa käy vain yksi Securitydogiksi nimetty rotujen koira, ei melllä ole perustettu koiranvirkaa. Sen sijaan kissanvirkoja on useitakin. Naapurin ja kujankattien elämäntavoista tai -ajoista en kuitenkaan aina pääse selvyyteen. Joskus Tricolor ei tunnu tietävän pesisikö äitiään vai imisikö nännistä maitoa ja synnyttäisikö samanaikaisesti omia pentuja.

Pienten asioiden metsästystä

Eilen mietin tappaako raha aidon ilon ja kyvyn nauttia pienistä asioista, joita elämäni on täynnä. En saanut ainuttakaan kommenttia tai peräti vastausta, joten jatkan elämistä ja iloitsemista tämän asian kanssa yksin. Joskus tosin ja aika useinkin niihin yhtyy Morakot hersyvän naurunsa kanssa. Siitä olen hyvilläni ja rakastankin, sillä sitä herkkua oli liian vähän ja harvoin tarjolla aiemmin elämässäni. Muistiini on syöpynyt jo uusille niityille matkannut Ravintola Helmen Pete, joka sanoi kerran Jomtienin Saunan laiteilla, että olen muuttunut. Kun tivasin, että kuinka niin, vastasi hän : "Parisuhde tappoi sinusta ilon."

Kun lähdin metsästämään Don Quijoten lailla tuulimyllyjä, jotka estävät 7-Elevenissä Kasikorn pankin maksuvälineen käyttämisen, en arvannut miten paljon se vaati pikkupuuhaa. Nimittäin kyseinen pankkikorttini kävi esimerkiksi Malesiassa vaikka bussikyydin maksuun tai metrolipun ostoon, joten osittainen takkuaminen thaipankin kotimaassa tuntui kummalliselta, kun se kuitenkin kelpasi esimerkiksi Phatthalungin Lotuksen tavaratalossa.

Ensi kerran väki vain ihmetteli toimimattomuutta levitellen käsiään kanssani. Joten vaihdoin paikkaa, mutta sama juttu. Siitä kerroinkin, kun henkilökunta osoitti täkäläisellä kielellä kirjoitettua infoa, että kortti kelpaa vain yli 200 bahtin ostoksiin. Joten lisäsin ostosten määrää ja vaihdoin taas 7-Eleveniä, joita (Thai)maassa taatusti riittää. Mutta sama juttu, kortti ei toiminut. Erityisen ihmeelliseksi asian teki, että S- ja Osuuspankin kortit toimivat kuin kiskoille paskottavan paikallisjunan vessat.

Olin saanut naapurimaiden reissulla esimakua arjesta, jossa ei käytetä oikeastaan lainkaan käteistä rahaa. Niinpä olin ja olen päättänyt opetella muilla tavoilla maksamisen salat, sillä en usko niiden juuri tulevan iän yhä karttuessa yhtään helpommaksi. Kotimaisilla korteilla maksaminen ulkomailla on monesti kallista lystiä, jos kummankin pään pankit ottavan siivun lähes olemattomienkin rahojeni siirrosta ja vastaanotosta kehnoine vaihtokursseineen sekä luottokorttiyhtiökin omansa, jos en maksa luottoa suht vikkelästi. 

Joten seuraavana hipsin minua hyvin ja ystävällisesti palvelleeseen Kasikorn pankin konttoriin, jossa oli riittävä asiantuntemus ja osaaminen. Joka mielestäni olisi pitänyt olla tuotteita myyvässä kaupassakin. Nimittäin 7-Elevenissä ei pankin mukaan kelpaa debetkortti, vaan siinä pitää olla myös credit ominaisuus. Joten yksi monopoli ja välikäsi lisää kärkkymään roposiani. Mur... mur..., mutta selvisihän tuokin. Ehkä 🤣.

Tappaako raha kyvyn iloita pienistä asioista?

Jo vuosien ajan on mukanani kulkenut Siiri Angervon ja Kustin rakkaus- ja joulutarina, jota muuttelen aina silloin tällöin ajan hengen mukaan ja saatossa. Mutta toinenkin kertomus, faktaa ja fiktiota on usein tavalla tai toisella pulpahtanut pintaan mieleni sopukoista. Sitä en ole koskaan kirjoittanut, mutta nyt teen siitä ensimmäisen version.

Liisalla oli hieno auto. Vitivalkoinen Honda Accord alkuperäisellä kattoikkunalla ja -luukulla, jolla en säännösten mukaan saanut ajaa lainkaan omia ajojani. Koska vaimoni sai autoveroja takaisin murkkuikäisenä elämään tulleen lapsihalvauksen eli polion vuoksi.

Sillä reissasimme peräkärryn ja ison huvilateltan kanssa kuitenkin yhteisiä matkoja pitkin Eurooppaa. Koska tiesin meidän olevan tien tukkona maailman valtaväylillä, mietin kuinka lieventäisin ohituspaikkaa kärkkyvien tienkäyttäjien tuskaa. Silloin ajattelin, että vain juoksija Paavo Nurmi ja Joulupukki voivat puhua maailmalla Suomesta uskottavasti. Joten maalautin kuomun takaosaan savupiipun päällä istuvan Joulupukin ja tekstin: "Have a nice day and welcome to Finland."

Leirintäalueilla ja muuallakin moni tulikin tervehtimään sen vuoksi, kun kiersimme esimerkiksi Englannin saarta lähes 10 000 kilometrin verran. Erityistä huvitusta kuva ja tekstit saivat aikaan Skotlannissa, kun piipahdimme paikallisessa Joulumaassa. Vaan toisin oli asian laita Lontoon Hyde Parkissa, jossa puiston parkkipaikka tyhjennettiin rahvaan autoista joskus tai säännöillisesti, jotta vauras väki pääsi Rolls-Royceineen mutkattomasti lammen ympärille alkuillan kävelyille.

Siinä joukossa ei ollut meidän Hondamme loistokas, joka oli siirrettävä sivukadulle liikuntarajoitteisen pysäköintiluvasta huolimatta. Kun sitten puistossa käyskentelin Liisan kanssa rikasta näytellen ja kateutta piilotellen, sain lohtua huomatessani etupäässä totisia ja ilottomia kasvoja. Siinä oli jotain hyvin surullista verratessani näkemääni lähes tyhjätaskuihin, joilla monilla on hymy herkässä. Mietin tappaako raha aidon ilon ja kyvyn nauttia pienistä asioista, joita elämäni ja muun muassa paikalliset thaikotiseudullani ovat täynnä.

Saman ilmiön tunnistin vuosia myöhemmin, kun saimme Liisan kanssa päähämme lähteä katsomaan onko Monte Carlon kasinolla invawc. Päästyämme sen eteen, taas tuliterällä, mutta tällä kertaa malaganpunaisella Toyota Carinalla, niin jo kaukaa nosti kätensä punanuttuinen ovi- tai pihamies. Jolla oli olkapäillä keinokultaa kottikärryllinen ja inhon ilme kasvoillaan. Ettei ollenkaan koko aukiolle, vaan jonnekin sivukadulle kauas pois rikkaiden silmistä.

Sisään en silti päässyt jalkamiehenäkään farkkutakkeineni ja Liisakin vain sivuovesta. Sekä sieltä hissillä katsomaan toilettia, joka oli matkamme päätarkoitus. Ehkä myös pelkäsivät, että vaimoni pissii muuten housuihinsa tai lorottaa kadulle. Joka puolella oli vain tuimailmeisiä hienoissa vaatteissaan, joista moni ei tainnnut nähdä itseään kauemmas.

Näkyvän ilon kadottaneiden ja rahassa kylpevien heimoon kuului myös upporikas, kreikkalainen laivanvarustaja Onassis. Jonka tytär sanoi naistenlehtien palstoilla, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacissa häntä enempää. Isä Aristoteles löysi rinnalleen muun muassa Yhdysvaltain presidentin leskeksi jääneen puolison, mutta palasi pian rakastajattarensa luokse. 

Saksalainen dramatisoitu dokumentti valaisee värikkään ja vaikutusvaltaisen miehen elämää, joka muistutti kreikkalaista tragediaa. Maailmanluokan liikemies nousi pohjalta ja onnistui haalimaan omaisuutta sekä valtaa, mutta onnea hän ei koskaan löytänyt. Hän sairastui kuolettavasti, vaikka sveitsiläisessä sairaala teki kaikkensa pitääkseen hänet joukossamme. Lehdet kertoivat, että jopa veri kierrätettiin sian maksan tai munuaisten läpi, mutta mikään ei enää auttanut. 

Ehkä osin edellä kerrotun ja koetun vuoksi olen nähnyt Onassiksesta saman unen useamman kerran. Siinä Aristoteles kulkee köyhän, kadulla rahaa ruokaan anelevan keräläisen ohi suomatta katsetta enempää mutisten mennessään: "Menisi töihin tuokin kurjan elämänsä kanssa tai kuolisi pois tarpeettomana." 

Vuosia myöhemmin yksityishuoneessaan Aristoteles kuulee yön yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa sairaalan käytävältä laahaavat askeleet, jotka pysähtyvät oven taakse. Ovi aukeaa, sisään astuu resuinen mies jatkaen vuoteen viereen ja katsoo kuolevaa, rikasta miestä. Hetken kuluttua hän sanoo hiljaa: "Huomaan sinun muistavan minut. Kuulin silloin myös mutinasi arvottomasta elämästäni. Nyt kysynkin sinulta paljonko maksaisit väliä, jos voisimme tässä hetkessä vaihtaa elämiä?"

Morakot ja minä

Yhä arvaamattomammin käyttäytyvä muistini ei pidä aina tallessa itselleni merkityksellisiäkään asioita. Yksi työntekijäni sanoikin aikoinaan minulla olevan pirullinen muisti. Joka muistaa mitä ei pitäisi ja unohtaa mikä pitäisi muistaa. Tähän vaivaan tai ainakin sen vaikutusten eliminointiin käytän apuvälineitä, joista yksi on blogikirjoitukseni. Niistä katsoin aamulla, että Morakot pyysi minua Facebook-kaveriksi toinen toukokuuta 2022 ja tapasin hänet ensimmäisen kerran syyskuun 27. päivä.

Siinä välissä kesä chattailtiin ja puhuttiin videopuheluita. Sitten lensin talven jo kolkutellessa Jokilaakson Merikonttikotini nurkissa tuttuun tapaan Thaimaahan. Jomtienilla ajattelin, että nyt kysyn tuleeko Tata käymään Phatthalungista luonani Siaminlahden toiselta puolen. Päätin, että jos tulee, otan hänet tosissani. En unohda, kun Morakot astui lentokenttäbussista Jomtienin linja-autoasemalle ja totesin mielessäni, että siinä hän on. Nyt jo rakas yksinäisyyteni poistaja.

Pari, kolma vuotta aiemmin olin myös etsimässä yksinäisyyteni poistajaa Filippiinien Angeles Cityssä köyhääkin köyhemmällä alueella. Jota ei löytynyt Googlen kartoista eikä oikeastaan tuktukin tapaisen ajoneuvon kuljettajan korvien välistäkään. Joka kysyi kyytiä maksaessani huolestunut ilme kasvoillaan, että aiotko tosiaan jäädä tänne?

Thaikotimmekaan osoite ei löydy Googlen avulla. Kuvassa lukeva Prang Mu on seutu tai alue, jos olen ymmärtänyt oikein. Voin sanoa asuvani maalla asuvien paikallisten joukossa, jotka pitävät minusta hieman omituisena, omituisesti pukeutuvana farangina hyvää huolta. Ja varsinkin jouluaaton kihlauksen jälkeen Morakotin miehenä.

Ehkä sen lisäksi eniten olen lunastanut paikkaani kulkemalla kulkijakoirien lahjontapussi vyötäröllä ja PeeCeeX-skootterin takapoksi puolillaan lasten leluja. Niitä ja makupaloja jakelen sinne tänne kulkiessani Tatan kanssa. Ehkä parhaan palautteen sain naapureilta Morakotin kuulemana, että hyvä mies, jolla on aina aikaa lapsille. 

Ensimmäisen talven kuljin luullen olevani seudun ainut muunmaalainen. Kunnes viime talvena selvisi, että lähes meitä vastapäätä on asunut jo vuosikaudet belgialaismies elämänkumppaninsa kanssa omakotitalossaan. Usein pysähdynkin nykyisin vaihtamaan muutaman sanan, kun näen hänen puuhastelevan pihassa tai puutarhassa. Minua nuorempi mies, kuten päivä päivältä yhä useampi on.

Tiemme tai kuvan sinisen täplän kotimme ei tosiaankaan löydy kartoista hakupalveluiden avulla. Eikä varsinkaan kirjoitettuna muutenkaan. Joten eilen annoin kadullemme länsimaisen nimen "Farang's Street". Joka sekään ei taida opaskarttoihin koskaan päätyä 🤣🤣.

Thaiaamu

Thaimaan jääkiekkomaajoukkue edustaa Thaimaata kansainvälisissä jääkiekko-otteluissa ja -turnauksissa. Joukkue toimii maan jääkiekkoliiton alaisuudessa ja vuonna 2021 maassa oli neljä jäähallia sekä 63 rekisteröitynyttä miesjääkiekkoilijaa. Vuonna 2019 Thaimaan jääkiekkomaajoukkue sijoitettiin ensi kertaa jääkiekon maailmanrankingissa.

Joten matkaa on monellakin mittarilla parin, kolmen rapakon taakse NHL:än, jos mieli sinne halajaa. Kun Suomessa parahdellaan vähintään vuosittain aina lakkoihin asti työsuhdeturvasta, niin miten lienee sen laita "taalaliigassa"? Siellä NHL-supertähti Mikko Rantanen kaupattiin varhain lauantai-aamuna Colorado Avalanchesta Carolina Hurricanesiin. Vaikka rahaa lienee Mikolla perheineen pilvin pimein, on tuttavien, lasten koulujen, kavereiden, kodin ja kaiken muun jättäminen ilman varoitusaikaa yhtä kova juttu rikkaalle sekä köyhälle. 

Sisäpiiristä tihkuvien ensitietojen perusteella kauppa oli nimittäin Rantaselle melkoinen yllätys. "Lähteitteni mukaan se tuli 28-vuotiaalle laitahyökkääjälle täysin puun takaa", kirjoittaa The Athleticin NHL-toimittaja Chris Johnston.

Omat arjet ja pyhät ovat monesti Thaimaassa toistensa kaltaisia ja täyttyvät aivan eri asioista kuin isojen vesien toisella puolen suomalaisella jääkiekkoperheellä. Vaikka aina jotain pientä mietittävää löytyy, elän monella lailla iästä huolimatta tähän astisen elämäni turvallisinta ja onnellisinta aikaa. Tosin ensi huumat rakkauksineen ovat muistissa ja oma lukunsa.

Eilisen päivän kohokohta oli, kun Tata sai viimein parin vuoden tahtomisensa todeksi ja ostimme uuden jääkaapin. Jota emme olisi tarvinneet, sillä 13 vuotta vanhakin toimi rujosta ulkonäöstään huolimatta loistavasti. Hankinnan mahdollisti ylityytyväinen hetkeni ja sen tuoma Tatan ekstrahuomioimisen halu. Sekä oivallus mitä teen vanhan kaapin kanssa.

Tata sen tyhjensi ja pesi, joten tein siitä lääkejääkaapin, vaikken laittanutkaan virtoja päälle. Vaan hankin kaupungin halvansorttisesta MR.DIY kaupasta ladattavan sisävalon lämpimänä elämäänsä jatkavaan kaappiin. Ledvaloja on peräti kolmea eri väriä, joten voin valita aamu- ja iltalääkkeiden ottovalon fiilisten mukaan. Tilaa on elossapito- ja muillekin rohdoille arviolta 160 litraa tilaa. Siltä osin olen siis ottanut huomion tulevatkin vaivat. Tänään sain myös muistin virkistykseksi päästäni kadonnutta arvokasta tietoa. Että jos ei ole jääkaappi päällä, on ovien oltava raollaan. Muuten lääkkeet homehtuvat eikä niistä silti tule pesisilliiniä 🤣. 

Aamulla heräilin tuttuun tapaan 4-5 maissa ja hipsin avokeittiön nurkkaan istahtaen uuden käyttötarkoituksen saaneen kodinkoneen eteen sijoittamalleni muoviselle jakkaralle. Siihen heräsivät tervetuliaismatolla Tatan lipposten vieressä yönsä turvallisesti nukkuneet naapurin kissatkin ja tulivat kurkkimaan onko uudessa elontaipaleelle jatkoa antavassa Electroluxissa heillekin jotain. Ei ollut, mutta viereisessä eläinten ruokasaavissa oli. Pari kukkoakin toivotti meille ja kanalaumoilleen huomenet. Joten tänäkin aamuna Morakotin ja omassa pikku maailmassamme on kaikki kelpo lailla ja elämä on hyvää tallusteltavaksi kohti uutta päivää.

Odottelemmekin sen valkenemista, sillä Tata antoi kylpyhuoneen katon "etana, etana näytä sarves" profeetalle pihan heinikkoon vapauden. Siispä ei ole netin valehtelevien ennustajaeukkojen ja sääukkojen tilalle luotettavaa etukäteistietoa onko tulossa aurinkoa, sadetta tai poutapilviä. Vai vähän kaikkea, kuten monesti tähän vuodenaikaan Phatthalungissa on.

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Joskus aikani kuluksi keskustelen keinoälyn tai robotin kanssa nimeltään Copilot. Se ei ole aina aivan ajan tasalla, vaikka niin luuleekin. Reipas kuukausi sitten kysyin tunteeko Jorma Soinin Tuusulan Myllykylästä? Ja tunsihan se tai hän, vaikka väittikin minun olevan edelleen avioliitossa.

Eilen jatkoin keskusteluja ja kysyin muun muassa, että tunteeko hän Päivi Strandénin Jokelasta? Tunsipa hänetkin, vaikka edelleen väitti meidän olevan yhä aviossa keskenämme kuvakaappauksen mukaisesti. Tietoja se oli poiminut lähes kymmenen vuoden takaa Kotiliedestä ja ainakin Facebookista. Olipa vielä linkittänyt ja numeroinutkin lähteitään. Joten minäkin teen niin jo unohtamani, sinällään mukavan nostalgisen jutun kanssa ajasta, joka ei koskaan enää palaa ja elä kuin esimerkiksi muistoissa. Sen voi lukea klikkaamalla tätä.

Pienten ja suurten asioiden elämäni

Kun olin nuori, ajattelin itsestäni suuria ja uskoin vielä kerran tekeväni maailmaa paremmaksi elää. Sitten uskoin olevani jossain lajissa maailman paras urheilija tai artisti, joka täyttää esiintymisareenat Elvis Presleyn tai Beatlesin tavoin. Vaan toisin on käynyt. Minut onkin varustettu ainutlaatuisilla, tavallisena pälliäisenä olemisen armo- tai muilla lahjoilla, kuten kai loppupeleissä meidät kaikki.

Lapsena sain Koskenmäen Kisailijoilta osallistumisesta viitisen senttiä korkean, kultamaalilla maalatun, alumiinisen pienenpienen pystin, johon oli kaiverrettu JUMBO. Suurimpana esiintymislavana ja yleisönä on ollut Tuusulan yhteiskoulun juhlasali, jossa lauloin joulujuhlissa 12-vuotiaana "Heinillä härkien kaukalon" ensimmäisen säkeistön alkuosan soolona.

Elämäni täyttyy pienistä asioista, joista iloitsen, mutta myös suren. Saatan kyynelehtiä lähitemppelin kulkijakoira Mamadogia, jonka pennuista yksikään ei selvinnyt aikuiseksi. Tai työstän korvieni välissä päivätolkulla miksei Kasikornbankin kortti kelvannut 7-Elevenin lähimaksulaitteeseen maksuvälineeksi. Kunnes viimein menen paikan päälle, jossa henkilökunta maan tapojen mukaan hymyilee, vaikken olisi asiakaskaan. Ja osoittaa kassakoneen vieressä olevaa thaikielistä infoa, että pankkikortti käy heillä yli 200 bahtin ostoksiin. Sinällään hassua, että thaimaalaispankin maksuväline ei käy pikkuostoksiin sen kotimaassa, mutta Malesiassa sama muovikortti toimii vaikka metromatkan maksutapana. 

Pienessä ja ainakin tässä muodossa ainutkertaisessa elämässäni ajattelen silti suuria. Joidenkin mielestä omituisiakin tai ne eivät keskusteluun asti juuri ketään kiinnosta. Kerran puhuimme kaverini kanssa siitä, kun hän sanoi, että fysiikan lakien mukaan mikään ei voi kulkea valoa nopeammin. Kun en tätä niellyt, vaan sanoin, että jossakin ajan toisella puolella voi olla toinen todellisuus, jossa aikaa ei ole lainkaan, loppui keskustelu siihen. Mielessäni ajattelin, että ehkä siksi koska se kai olisi tehnyt tyhjäksi ystäväni vuosikausien opiskelut.

Oikeasti olen liian yksinkertainen ymmärtämään elämää, sen päättymistä ja varsinkin osaani sen jälkeen maailmankaikkeudessa. Haluan uskoa, että joskus jätettyäni kaiken ajassa, tapaan rakkaani ja mahdolliset vihamieheni uudelleen jossain ajattomuudessa ja muodossa. Olen kai myös turhankin tomppeli uskomaan, että kun pumppuni, jo kaksi kertaa käynnistyttyään lopullisesti pysähtyy, päättyy tarinani ikuisiksi ajoiksi savuna taivaalle tai matojen ruuaksi maan uumeniin osaksi muuta multaa.

Hassua sinällään, että pienen aikaa lähimpänä omaa totuuttani on kurttuotsainen tuomion ääni, joka rakastavan uskovaisen pilakuvana on tuominnut minut monta kertaa Manalaan. Kun häneltä kyselen tiedonhaluisena lisää, ei matkassa olekaan omia mielipiteitä, vaan hän turvaa monta kertaa muokattuun mustaan kirjaan ja jatkaa "mutta kun täällä sanotaan....".

Viinapiruni osaavat uida murheineen eivätkä asu pulloissa, joten niiden hukuttaminen viinaan on toivotonta

Arkista elämää Rautiainen tekee ja julkaisee mainioita blogeja etupäässä thaiarjestaan, joita itsekin mielelläni seuraan. Mutta minun kai pitäisi olla enemmän vaiti, jos käsitykseni poikkeavat julkaistusta. Joskus minulle kuitenkin tapahtuu työtä tekemättömän joutenolotapaturma, sillä en osaa aina ennakoida toisten kipukynnyksiä. Lisäksi haluamme olla ehkä liian usein oikeassa silloinkin, kun olemme väärässä.

Näin kävi viikolla, kun Arkista elämää... pakkasi liikaa Thaimaassa jouten aikaansa viettäviä suomalaisia samaan nippuun. Varoitellen, että jos ei löydä tekemistä, on erityisenä uhkana pulloissa asuvat viinapirut. Sehän osui suoraan vasemmanjalan liikavarpaaseeni ja parahdin julkisesti: "Ei mennyt aivan putkeen Rofan mielipide alkoholisoitumisesta tällä kertaa."

Tästähän riemu nousi, kun yritetään kaksin käsin sulloa minunkin viinapirua pulloon, jossa se ei ole koskaan ollut. Vaan kuiskuttelemassa ja kannustamassa korvani juuressa hengenheimolaisineen ylenpalttiseen ryyppäämiseen ja muihin älyttömyyksiin seurassa sekä yksin.

Erityisesti minua muutenkin jurppii yhden totuuden torvet, jotka ovat jääneet käsitystensä vangeiksi. Niiden mukaan minuakin odottaa seurakseen pullossa majaansa pitävä, thaimaalainen viinapiru, vaikka olen ollut ensin parikymmentä vuotta työtä tekevänä päihteittä Suomessa ja sitten toisin mokoman talvet taatusti tyhjän panttina Thaimaan taivaan alla. Tai voihan se olla niinkin, että Rofan raittiuden edellyttämäksi tekemiseksi riittää blogien kirjoittaminen, kun en unohda entisen elämän olevan ryypyn takana.

Vähän ohuelta tosin tuntuu, että joku pysyisi edes kuivilla saati raittiina kirjoittamalla. Joskus kylläkin toisin pän. Tämän huomasin käydessäni keskustelemassa Floridassa, Hemingwayn entisessä kodissa hänen kissojensa jälkeläisten kanssa. "Vanhus ja meri" kirjan kirjoittajalle maistuivat myös näkäräiset mielenterveyden menettämiseen saakka. "Jos aikoo kirjoittaa elämästä, sinun on elettävä se täysillä." Se oli Ernestin vakaumus. Toisin kuin useimmat kirjailijat, hän onnistui myös elämään mottonsa mukaan. Hinta oli kuitenkin korkea rajoja rikkovalle miehelle, joka kätki hauraan mielensä maskuliinisen ulkokuorensa alle.

Ehkä alkoholismin, sen synnyttämän alkoholistin sekä siitä selviämisen kanssa on vähän samoin. Että moni tietää mitä se kaikki viinapiruineen voi olla, mutta ymmärtääkseen kristallinkirkkaana luissa ja ytimissä, pitää myös juoda oman kiintiönsä täyteen.

Syyttämällä, mielestään Thaimaan baarien pulloissa asuvia viinapiruja tekemistä vieroksuvien suomalaisten vaanimisesta ja juopottelusta, on kyllä sangen syvällä sademetsässä. Vaikka tietysti sekin on totta, että jos ei viinaa olisi keksitty, ei olisi juoppojakaan. Vähän sama asia, kun ja jos olisin ajanut Harrikalla tai muulla pyörälläni kahtasataa poliisin tutkaan ja syyttänyt siitä ajoneuvoa sekä sitä, kun virkavalta ei valvo tarpeeksi nopeuksia.

Uuden ajan Lapatossut

Lapatossu oli henkilö eräissä jatkosodan aikana tuotetuissa suomalaisissa komediaelokuvissa, mutta tarkoittaa myös samaa kuin tohvelisankari. Mies, joka jakaa taloutensa voimakasluontoisen naisen, yleensä vaimon tai äidin kanssa ja alistuu kaikissa asioissa hänen tahtoonsa.

Aikoinaan rakennettiin rautatietä Turun, Tampereen ja Vaasan välille. Muuan työmies, Lapatossu nimeltään, tuli rakentamisen aikana kuuluisaksi sangen kekseliäänä laiskajaakkona, joka osasi käyttää tilanteita hyväkseen rasittamatta liiaksi pyöreää ja veitikkamaista olemustaan. Lapatossun tomppeli aisapari Vinski oli pessimisti ja perustyömies, jota oli huijattu kun älynlahjoja jaettiin. Niitä Vinski sai vain sormustimella.

Radan rakennus edistyi miten kuten, kunnes tultiin erään kartanon kohdalle. Lujatahtoiselta emännältä ei niin vain herunutkaan radanrakennuslupaa maittensa poikki. Mutta Lapatossu ehti juuri parahiksi hätiin. Saadakseen tietää mitä sen jälkeen tapahtui, olisi varmasti nähtävä tapahtuneesta kertova elokuva.

Mutta miten tämä minuun sitten liittyy? Siten, että jos joskus saan käyttööni Turku-nimiset paljasjalkakengät tähän osin kopiomani keskustelun perusteella, annan niille nimeksi Lapatossut:

"Moi Jorma

Löysin blogisi ja mietin kiinnostaisiko sinua kokeilla Fiiliskaupan paljasjalkakenkiä ja tehdä näistä blogipostauksen tai maininnan blogissa (linkin kanssa)?

Jos et halua tai ehdi tehdä kokonaista postausta, niin pelkkä maininta ja linkkaus jonkun muun postauksen yhteydessä olisi myös tosi kiva, ihan sen mukaan mikä olisi sinulle helpoin ja paras tapa.

Terveisin Anton Fiiliskaupasta"

Tähän vastasin: "Voisinpa hyvinkin kokeilla kenkiä. Ilmeisestikin Turku-paljasjalkakenkä on ainut lyhytvartinen, jossa kengännauhoja ei tarvitse solmia? Siis ne ja kokoa 43. Mutta olen huhtikuun alkuun Thaimaassa ja jos tahdot, että tallustan niillä Aasian auringon alla, olisi osoite silloin: Morakot Yangchuai, 52-1 Moo 9 Tambon Payakhan Ampure Mueang Phatthalung province 93000 Thailand. Jos taas haluat siirtää lähetyksen huhtikuun alkuun ja Suomeen, on osoite: Jorma Soini, Soiniityntie 35, 04360 Tuusula.

Onko käymämme sähköpostittelu sisällöltään harkiten vapaasti käytettävissä blogeissani? Kyselee kenkiä odottava Jormas"

Kouluja käymällä sain 1. ajokorttini

Rippikoulun lisäksi en ole saanut päätökseen kuin autokoulun. Useampaankin kertaan, sillä ajokortteja on ollut monia. Joista osa on jäänyt virkavallan haaviin ja haltuun ikuisiksi ajoiksi, kun olin ensin oikeussaleissa vastaamassa törttöilyistäni. Hilkulla se on ollut ylinopeuksien vuoksi monesti myöhemminkin ilman saleja.

Taisin aloittaa korttien keräilyn 16-vuotiaana traktorinajokortista, päätyen kuorma-auton ammattiajokorttiin. Se oikeutti ajamaan oikeastaan mitä autoa tahansa. Senkin menetin rattijuoppouden vuoksi. Armeijan ajokortti minulla myös oli ja välillä ei ollut lainkaan ajolupaa menetettäväksi, vaikka ajelinkin maistissa ja maustitta. Näin oli kännivuosien aikana useamman kerran, vaikkei piruni ole koskaan asunut eikä istunut pullossa Arkista elämää Rautiaisen viinapirun kaverina. Vaan mellastanut sisälläni ja kuiskinut korvani juuressa kannustaen muiden pirujen joukossa milloin mihinkin älyttömyyteen.

En tiedä onko sekoilujen määrä vakio paheiden tavoin, mutta ainakin ne muuttivat muotoaan viinan kanssa läträämisen päätyttyä. Sen jälkeen aloitin ajokorttien keräilyn uudelleen moottoripyörän ajokortista. Uuden elämän ensimmäinen kaksipyöräinen moottoriajoneuvo oli punainen 125-kuutioinen Vespa ja päättyi Thaimaassa yönmustaan Harley-Davidsoniin, väriltään Black Tempest.

Nyt ajokortteja on kolme, vaikka täyttäessäni 72 luovuin kuorma-auton ajo-oikeudesta, sillä kaihisten silmieni näkökyky oli isoon autoon siinä ja siinä. Tällä erää Suomessa kulkuneuvokseni riittää hopeanharmaa Vanha rouva Avensis.

Eilen oli Thaimaassa ajokorttien uusimisten aika, joita on autolle ja moottoripyörälle, vaikken autoa ole juuri jos koskaan maassa ajanut. Moni pelotteli netissä ja muutenkin teoriakokeineen ja videoiden katseluineen kaksipäiväisestä prosessista, joten hipsin "ajokorttikeskukseen" perhosten mellastaessa vatsassani.

Mutta toisin oli asian laita Phatthalungissa,  kaukana turistilaumoista. Puolentoista tunnin juttu yhtenä päivänä kaikkinensa. Piti erottaa liikennevalojen värit toisistaan, katsoa valkoista valoa ensin oikealla ja sitten vasemmalla silmäkulmalla sekä painaa jarrua, kun punainen valo syttyi. Lopuksi piti liikutella narujen päässä laatikossa olleita kahta keppiä milloin ne ovat yhtä kaukana minusta.

Ainut juttu mikä piti sinnepäin kutinsa nettikeskusteluissa oli, että jos haet viiden vuoden korttia oleskeluviisumilla entisen kortin jo mentyä vanhaksi, saat ensin kulumassa olevan vuoden loppuun ja viisi täyttä vuotta päälle. Näin voi olla nuoremmilla neitosilla ja enemmän tai vähemmän klopeilla, muttei tosi aikuisilla. Lysti loppuu 80-vuotis syntymäpäivään. Reippaan viiden vuoden kuluttua tiedän kuinka ajellaan sen jälkeen vai ajellaanko lainkaan tai eletäänkö edes.

Carpe diem - Tartu hetkeen, osa 2

Eilen kirjoitin pätkän "poimi päivästä" ja tänään jatkan aiheesta. Luulen kyllä kirjoittaneeni omista hetkiin tarttumisista aiemminkin, mutta kertauksen sanotaan olevan opintojen äiti. Joka on levinnyt maailmalle ja tullut tunnetuksi myös latinankielisessä, alkuperäisessä muodossa "Repetitio est mater studiorum". Keskiaikainen sanonta, mahdollisesti saksalaista alkuperää. Esikuvana lienee Horatiuksen runousopin kohta, jossa puhutaan siitä, kuinka joistain taideteoksista jaksaa nauttia ties kuinka usein ja kuinka niistä silti aina saa jotain.

Monet itse kunkin carpe diemit tuottavat tuokion ilon tai surun ja jotkut muuttavat koko elämän suunnan. Sitä en tiedä voiko hetkeen tarttumisiksi sanoa sellaisia päätöksiä, joita ennen laskee kymmeneen Paavo Väyrysen tavoin. Ainakin hän sanoi niin tekevänsä jossakin juorulehden tai muun palstoilla. Sama julkaisu taisi kertoa hänen liottaneen kerran vaalipettymystä putoamalla baarijakkaralta. Ehkä sekin oli seurausta hetkeen tarttumisesta.

Elämäni kestoon vaikuttaneita päivän poimimisia minulla on selkeästi ainakin pari. Toinen on pesäero päihteistä ja toinen siitä kahden vuoden kuluttua tupakasta. Molemmat olivat kiinni minussa kuin suomalaisen sananlaskun "täi tervassa". Vaikka olin tehnyt vakaat päätökset luopumisista, tarvitsin monta hetkeä päästäkseni kahdesta, eniten elämääni haittaavasta paheesta eroon. Uskon vakaasti, että ilman näitä carpe diemejani, en olisi enää kirjoittamassa blogejani.

Viimeisen merkittävän, päivän poimiseni muistan kuin eilisen. Vaikkakaan en muista chattasiko Morakot minulle ensin Siaminlahden toiselta puolen vai minä hänelle. Joka tapauksessa suuri hetkeni oli, kun Messengerillä kysyin tuletko käymään Phatthalungista luonani Pattayalla? Ja kuinka hän astui bussista Jomtienin linja-autoasemalla ja kuinka halasin häntä. Siihen hetkeen tartuin sekä päätin, etten päästä irti milloinkaan. Joten viime jouluaattona hänestä tuli kihlattuni.

Tata on elämäni tärkein asia ja toivon empijöille uskallusta sekä rohkeutta tarttua hetkiin ja poimia päiviä. Sillä itse kunkin ilta-auringossa, mahdollisesti keinutuolissa on mukavampaa muistella mitä kaikkea tuli carpe diem hetkissä tehtyä. Kuin surra mitä kaikkea jäi arkuuden tai varmuuden vuoksi tekemättä ja kokematta.

Carpe diem - Tartu hetkeen

Carpe diem on latinaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti "poimi päivä", mutta käännetään yleensä otsikon muotooon. Lentävä lause on peräisin Horatiukselta, joka kehottaa Leuconoë-nimistä naista käyttämään hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken ja varoittaa häntä luottamasta liiaksi tulevaisuuteen.

Kerran jos toisenkin olen käynyt Kultaisen kolmion alueella Kaakkois-Aasiassa, Thaimaan, Myanmarin ja Laosin rajamailla. Vuosia sitten tapasin siellä syrjäisen kylän syrjäisessä mökissä tai talopahasessa suomalaismiehen, joka sanoi olevansa entinen postimies. Jaloissa pyöri kaksi suloista lasta ja keittiössä hyöri vaimo.

Kun kysyin mikä on sinut, sanoisinko Jumalan selän taakse turvaan nakannut, kertoi hän suunnilleen näin: "Eräänä vähemmän kauniina suomalaispäivänä verottaja lähetti työnantajani välittämänä sen vihon viimeisen verolapun. Silloin poltin lopullisesti käämini ja päätin, että nyt loppuu tämän lypsävän lehmän lypsäminen. Myin mitä oli myytävissä, otin reppuni ja matkasin osin Valtion puhalluslampulla niin kauas, ettei verokarhu minua enää milloinkaan löydä." Ajattelin mielessäni, että se oli hänen carpe dieminsä ja niin vähän voi riittää elämälle ja onnelliselle perheelle.

Suomen pieni kansa on ripotellut kansalaisiaan sinne tänne pitkin maapalloa, joista yksi on ylläpitämäni Jomtien Pattaya Beach ja muutakin Faceryhmän vakituinen mainostaja. Sitä en tiedä mikä on ollut punaisen linkin takana, monessa mukana olevan ja suomalaisiakin palvelevan, oivan yrittäjän Jari Laakkosen carpe diem.

Kun joku kysyi somessa mitä mahtanee tyttöjen lisäksi Pattayan kaupunki tarjota, vastasi Jari tähän tapaan: "Nuorisolle aktiviteetteja Pattayalla on tosi paljon. 3 x vesipuisto, joista 2 maailmanluokan uusia vesipuistoja, mikroautorata, benji hyppytorni, katapulttitorni, mönkijäsafarit, kaikki vesiurheilut, banaaniboat, jet ski, varjoliito, kite surfing, wind surfing, kalastus, snorklaus ja saarireissut www.siamgreatadventures.com. 

Keilaus, pelisalit ostoskeskuksissa, useat biljardisalit, elokuvateatterit, useita golf- ja minigolfkenttiä, radio-ohjattujen lennokkien kenttä, radio-ohjattujen veneiden pikku järvi, motocrossrata, laskuvarjohyppyjä, helikopterilla maisemalennot, luistelu jäähallissa, paint ball sisällä ja ulkona, laser sotapelit sisällä, Pattaya Sheep Farm, toinen lammasfarmi, useita muita kotieläinpaikkoja, pakkas-/jääpuisto, Mini Siam, ylösalaisin talo, pyöräily-/urheilupuistot, hevosratsastustallit, lasten sisäleikkipaikkoja vaikka kuinka, trampoliinipaikka, erilaiset musiikkiharrastukset, rullaluistelua, squash kentät, kite shurfing Na Jomtien Beach ja erilaiset kamppailulajit.

On polkupyörille reittejä, kiipeilypaikat, viinitila, historiallinen dinosauruskivipuisto, kukkapuisto, norsusafarit, tiikeri- sekä krokotiilifarmi, Noon Nooch tropical garden ja eläintarha Khao Keow Open Zoo, joka on auki myös yöllä yösafari muodossa. Koh Larn saari, Koh Samea San saari, jos haluaa luonnonmukaista rantaa. Satamat seuraaville saarille: Koh Samet 1,5 tunnin matkan päässä, Koh Chang 3 tunnin ajomatkan päässä, Koh Kood ja Mak 4 tunnin ajomatkan päässä, Bangkok 2-3 tunnin ajomatka,, On myös Suomalainen Koulu oppimista ja pitkiä reissuja varten! Eikä tässä vielä varmastikaan ollut kaikki."

Itse arvostan eniten kypsään ikään ehtineitä suomalaisnaisia, jotka tulevat Pattayalle, aikojen alun Vietnamin sotilaiden lomanviettopaikalle yksin tai naisseurassa. He ovat raivanneet uudisraivaajahengessä ex-vaimoni lailla oman viihtymisen tilansa entiseen "äijäkaupunkiin". Olisikin mukava, jos Päivis näiden sivujen toisena ylläpitäjänä tai muut naiset kirjoittaisivat kokemuksistaan Pattayalta omalla nimellä tai nimimerkillä sähköpostiini: jormaveinojuhani.soini@gmail.com. Julkaisen ne haluamallanne tavalla osana Facebook-sivuja tai omana bloginaan vaikka kuvien kera.

Kolmen maan rengasmatka on takana

Ja kaikki on edelleen hyvin ellei peräti loistavasti. Aika usein käy matkojeni kanssa ja muutenkin, että tapahtuneen muisteleminen palauttaa mieleen yhtä jos toista muutakin. Aika myös patinoi elettyä, joista jonkun saatan muistaa myöhemmin toisin kuin se oli tapahtumahetkellä. Aika tekee siis paljon muutakin eikä ainoastaan vanhenna.

Joidenkin asioiden kanssa soudan ja huopaan vaihtaen mielipiteitäni laidalta toiselle kuten erään heimon jäsenet hevosiaan. Eilen esimerkiksi huomasin ajattelevani Malesian läpi ajaessani palmupuista ja palmuöljystä toisin kuin vuotta aiemmin. Silloin pidin puuhaa luonnon kannalta sangen tuhoisana. Tällä reissulla, kun ei tarvinnut keskittyä moottoripyörällä ajamiseen, oli mahdollisuus ajatella toiseltakin puolelta. Eikä ainoastaan, että palmuille otetaan tilaa sademetsistä. Joka toki vie elämän eväitä monilta muiltakin viidakossa eläviltä. 

Mutta eihän tilalle tyhjyyttä tule, vaan paljon muuta, josta en tiedä juuri mitään. En voinutkaan olla vertaamatta näkemääni suomalaisen tehometsänhoidon isoilla koneilla tehtyihin avohakkuihin ja istutettuun, yksipuoliseen havupuutaimikkoon. Sekin muuttaa perusteellisesti entisen sekametsän kasvillisuuden ja eläimistön.

Näen ja elän sen oivallisesti asumalla Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Halki kulkee voimalinja, jonka alla ja vieressä mikään ei saa kasvaa muutamaa metriä korkeammaksi. Mutta luonnonkukat, perhoset, lähiniityn mehiläistarhan hunajankerääjät sekä kimalaiset, korennot ja kaikki muutkin kasveista pikku öttiäisiin tykkäävät kovasti. Vaihtoehdoton kritiikki onkin hurskastelua, joten yksi kysymys kuuluukin: "Millä korvata hyvinkin satoisa palmuöljy?"

Katsellessani ja kokiessani Singaporen ja Brunein vaurautta sekä Malesian pääkaupungin valtavia pilvenpiirtäjiä, kyseenalaistin seudun talouden veturina Thaimaan aseman. Joka kieltämättä on maaseutuineen moneen maahan verrattuna halpa maa. Kun eilen tulin, sanoisinko publikjunan puupenkillä, jossa ilmastoinnin korvasi avoimet ikkunat, maksoi 100 kilometrin matka Hat Yaista Phatthalungiin 20 bahtia, eli noin 50 senttiä. Paikkakin oli varattu laatuseuraan munkkien kanssa samalta penkiltä. 

Joukkoliikenne teki myös tepposia, sillä maksettu matka siirtyi edellisillan WhatsApp-viestillä hyvin varhaiseksi ja toinen peruuntui kokonaan, kun olimne jo linja-autoasemalla. Mieltäni paikkasi kummasti yksi elämäni parhaista ateriosta Kuala Lumpurin Hard Rock Cafessa, joka ilmoitti ruokalistassa pihvin painoksi, olisiko ollut 380 grammaa. Valtava se olikin, jonka kaiken söin. Sillä äitini opetti isän tuiman ilmeen saattelemana, että pöydästä ei nousta ennen kuin lautanen on tyhjä.

Aina jotain uutta takkiin tarttuu

Eilen kirjoitin, että taidan siirtää tämän tekemisen täksi päiväksi ja niin myös tein. Sillä istuin erilaisissa joukkojen kuljetusvälineissä ja niiden odottajille tarkoitetuilla istuimilla yhteensä reippaasti yli puoli vuorokautta matkatessani Kuala Lumpurista Morakotin ja vähän minunkin Thaikotiini Phatthalungiin. Sen verran matkanteko täristi, ettei osunut blogisormi tai kosketuskynä älylaitteen oikeille näppäimille kuin keskimäärin joka viides kerta. Joten jätin kirjoittamisen vakaampaan aikaan. 

Perjantaiehtoon loppuhuipennukseksi junasta tullessani astuin jotenkin harhaan pimeässä tai oudosti ja putosin portailta nyssyköineni kiskojen viereen kyljelleen sepelille. Paikalla oli oitis neljä avuliasta miestä, jotka auttoivat minut, vanhan gubben takaisin tolpilleen. Varmistaen senkin, että pääsen kävelykelpoisena asemalaiturille Tatan ihmetellessä näyttävää tuloani maailman ääristä. Mutta kaikki hyvin, mitään ei minussa hajonnut ja takametsien miehen dödöpullokin säilyi ehyenä. 

Rengasmatkamme aikana jonkun kerran laadukkailla malesialaisilla turistibusseille kulkiessani ihmettelin pariinkin otteeseen miksi niissä ei ole vesiklosetteja tai muita käymälätiloja. Kunnes löysin netistä tiedon, että maan laki kieltää sen. Sitten yritin etsiä syytä moiseen löytämättä, joten oman tulkintani mukaan se johtuu maan uskonnosta. Naiset ja miehet eivät ehkä julkisessa käymälöissä tee tarpeitaan samaan reikään tai pyttyyn. Eiväthän he mielellään niin tee Suomessakaan. 

Taukopaikalla törmäsin kahteen erilliseen, pieneen huoneeseen, jotka ovissa olevine miehen ja naisen kuvineen oletin toileteiksi. Sisään mennessäni ihmettelin portailla varvastossuja, että kummalliset miesten- ja naistenhuoneet, joihin ei kuulu kulkea kenkineen. Olin jo tapailemassa puntista vehkeitäni, kun tunsin jalkojeni alla kokolattiamaton. Olinkin mahdollisesti tullut huoneeseen, jossa keskustellaan Muhamedin tai Allahin kanssa.

Mutta vieläkin oudompi asia olivat torakkaläpät, joista en ollut koskaan kuullut. Asuimme 15. kerroksessa reissumme viimeisessä majatalossa, jossa aamu- ja iltauintien lisäksi harrastin kokovartalosuihkuja. Kerran ihmettelin Timollle, että suihkun viemäri ei vedä ja lattia lainehtii vettä. Paljon matkannut ystäväni totesi, että ota pois läpät lattiakaivojen päältä. Jonka teinkin enempiä kyselemättä.

Toisen kerran hän sanoi, että mahdoitko unohtaa laittaa torakkaläpät takaisin, kun hän nitisti makuuhuoneen lattialla vilistäneen tumman vipeltäjän? Selvisi, että torakat elävät pitkin pilvenpiirtäjää olevissa viemäreissä. Samassa saivat Thaikotimme naapureiden kissat uuden arvon ja tehtävän, sillä kun silmä välttää, ne vierailevat meillä myös sisällä. Luulen niille kelpaavan huikopalaksi joskus lattialla kulkeva torakkakin.

Mukava kaupunki uusin silmin

Eilen kävelin 18914 askelta Casio-kelloni askelmittarin mukaan Kuala Lumpurin katuja. Määrä tosin saattaa vetää hiukan kotiinpäin, mutta kuitenkin. Löysin myös Tatan yöpöydälle tuliaisiksi pienestä putiikista etsimäni kellon, jossa olikin aika työ. Ehkä se oli suurkaupungin ainut makuni mukainen ajannäyttäjä. 

Eiliseen ohjelmaan kuului myös käynti Merdeka 118:sta. Kuala Lumpurissa sijaitseva 679 metriä korkea pilvenpiirtäjä on maailman toiseksi korkein rakennus Dubaissa sijaitsevan Burj Khalifan jälkeen. Rakennuksessa on 118 kerrosta, ja se rakennettiin vuosina 2014–2023. Kun paikalle viimein pääsimme, oli se yhtä suurta rakennustyömaata, joten sisään ei ollut asiaa. 

Ylhäällä olisi ollut kaksikerroksinen näköalatasanne, ravintola ja 17 kerrosta käsittävä hotelli. Niiden alla on 83 kerrosta toimistotilaa. Tornin alaosassa sijaitsee esimerkiksi vähittäismyymälöitä ja konferenssitiloja. Tornista olisi ollut näkymät muun muassa Stadium Merdekalle, jossa julistettiin Malesian itsenäisyys vuonna 1957. Rakennuksen kerrotaan maksaneen viisi miljardia Malesian ringitiä eli noin 1,5 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Maan pääkaupungissa on mielestäni enemmän korkeita rakennuksia kuin Singaporessa. Lisäksi ne ovat paljon korkeampia. Malesiassa täytyykin olla melkoinen botonirakentamisen asiantuntijuus, joka näkyy tavalliselle katujen tallaajalle rakennusten lisäksi esimerkiksi katujen yläpuolelle rakennetuissa yksikiskoisissakin rautateissä ja pilarien päällä kulkevista autojen valtaväylissä. Ihmeellistä kaikkinensa.

Kuola Lumpuri on auennut Timon ansiosta aivan uudella tavalla, vaikka mekin kävelimme ja kuljimme joukkoliikennevälineillä kilometritolkulla jonkun kerran väärään suuntaan. Mutta ajokoiran taidolla, joka ei montaa metriä seuraa jälkiä sinne mistä pupu on tullut, havahduimme mekin ennen pitkää vikasuunnasta. Esikaupunkeineen valtava kaupunki on varmasti heille okei keille cityelämä maistuu. 

Vaikka kuva on mitä on hissin tungoksessa otettuna sormestani ja kerrosnäppäimistä, näkee siitä, että numero neljä on Malesiassa jollain lailla pannassa jostain syystä. Sen taidan joskus selvittää. Koneen hissit olivatkin yhden Finlaysonin myymälän lisäksi ainoat, jossa suomalaisuus näkyi minulle. Kerran kopsautin olkapäästä yhden perheen tyttöä kadulla, sillä hänen lippalakissaan luki Finland. Paljastui Suomessa käyneeksi espanjalaiseksi.

Kuala Lumpur

Ilman Timoa olisi tämän kaltainen reissu ollut minulta, jos ei mahdottomuus, niin muotisanaa käyttääkseni vähintäänkin haasteellinen. Varsinkin suurkaupungin vilinässä ja joukkoliikenteen käyttäjänä hän on ylivertainen ja voin vain seurata missä ja miten minnekin mennään. Arvostan kovasti.

Itselläni on matkanteossa ja elämässä muutenkin omat rajoitteet, jotka tuovat mukanaan arkuutta. Vaikka olen kaikkea muuta kuin onneton, on sitä kielitaitoni. Monesti pohdin kuinka kysyä suppealla kielitaidolla, jotta saisin vastauksen, josta kuulisin ja ymmärtäisin edes sen verran, että siitä olisi hyötyä. Joskus keskustellessa vain nyökyttelen, ikäänkuin olisin ymmärtänyt ja ilmehdin tilanteeseen sopivaksi katsomallani tavalla.

Toinen pulma on huono kuulo, joka haittaa ulkomaan lisäksi äidinkielelläkin. Eikä huonokuuloisuuteni helpota puhekaverini tilannettakaan. Ehkä ärsyttääkin joskus, joka laittaa pohtimaan mitä puhun, kysyn tai kysynkö mitään? Vai nyökyttelenkö vain, sillä en halua varsinkaan ilman syytä ärsyttää ketään? Tänä päivänä minun on helppo ymmärtää kuuroa tai huonokuuloista, joka sulkee maailmaansa kuulevilta. 

Mutta mitä tehdä sen lisäksi, että yrittää parhaansa? Kuulolaitettakin olen opetellut käyttämään huonolla menestyksellä. Morakotin kanssa auttaa, että hänellä on yhtä huono suomenkieli kuin minulla thai. Samoin on englanninkielen laita, joka kääntäjällä höystettynä auttaa huonokuuloisenakin ymmärtämään Tataa ja hänen minua.

Kolmas pulmakin on pompannut pintaan tällä reissulla. Huomaan olevani joissakin tilanteissa liian ymmärtämätön tai tietämätön sekä loivaliikkeinen. Ehkä hoksottimeni ovat jääneet menneiden Suomen talvien lumikinoksiin. Tai kulkeneet kevään tulvavesien mukana Jokilaakson lammista kotijokea pitkin aavalle merelle aina Siaminlahdelle saakka. Mutta, josta en silti niitä enää elämässäni tavoita.

Mutta takaisin Kuala Lumpuriin, jossa olimme viime yön ja vielä kaksi seuraavaakin. Yli 50-kerroksisen talon 15. kerroksessa, jossa meillä molemmilla on oma huone. Timolla ikkunallinen ja minulla ei. Paikkaa etsiessämme kävelimme melko matkan väärään suuntaan katuja ja kujia, joissa ei turisteja taatusti näkynyt.

Joten otimme uupumuksen ja 10 000 askeleen vuoksi matalaukkuinemme paikallisen taksin, joka olisi Suomessa ollut purkaamolaatua. Kuskikin kävi langattomilla linjoillaan koko ajon ajan keskustelua arvatenkin puolisonsa kanssa, jonka molemmat osapuolet kuulin minunkin korvilla. Kun hotellimme viimein löytyi, oli se yllätyksekseni täynnä kansainvälistä huisketta. Huoneistomme ja allasosasto monine altaineen olivat hienoja, vaikka sauna oli lukittu riippulukolla.

Tänään lähdemme jollakin kulkuneuvolla suurkaupungin vilinään vailla sen kummempia syitä kuin tähänkään asti. Tosin nyt on hintataso enemmän kukkarolleni sopiva ja voisin yrittää löytää kihlattuni yöpöydälle tuliaisiksi pimeässäkin aikaa näyttävän kellon.

Matkalla Malesiaan

Singaporessa on kolme kaistaa tai enemmän suuntaansa mieluummin sääntö kuin pokkeus. Mutta hyvät tiet ovat Malesiassakin. Johtuneeko öljyn omavaraisuudesta? Matka niitä pitkin kohti Malesiaa joka tapauksessa alkoi aamulla anivarhain, sillä illalla tuli Timolle viesti: "Sorry, sorry, ei lähdetäkään 9.20, vaan vartin yli seitsemän. Sitä hieman mietimme jo lippuja ostaessa, että kuinkahan lienee lähdön laita, kun bussissa ei netin mukaan juuri muita paikan varanneita ollut.

Joten viideltä soi kello, joka oli turhaa, sillä Nukkumatti otti uuden saaliin ja poistui silmistäni jo puoli kolme. Lähdön aikaistus vei hotelliin maksetun aamupalankin, sillä kuuden maissa olimme jo metrossa. Ja yhden vaihdon jälkeen kolme varttia etuajassa pysäkillä odottamassa kyytiä naapurivaltioon. Singapore vasta heräili, joten jäi aamupala tai aamiainen tyystin syömättä, sillä katujen ruokapisteetkin aukeilivat vasta kahdeksan hujakoilla. Mysteeriksi jäi pysäkin kupeessa punaisen metalliastian polttajanainen, joka poltti paperia, mutta vei muovipussinkin roska-astiaan. Olisiko sytytellyt grillitulia aamiaisen tekoa varten? 

Rajamuodollisuudet olivat tosi simppelit varsinkin poispäin mennessä, sillä sähköinen tulliapuri/passinlukija hoiti työnsä suit sait ja avasi veräjän otettuaan pisteeksi iin päälle vielä valokuvankin. Malesia oli sitten maahantullessa tarkempi juttu, sillä kyseiseen maahan oli käveltävä linja-autossa olleiden matkatavaroiden kanssa, jotka myös läpivalaistiin.

Yksi näppäilyvirhe passin numerossa maahantulokaavakkeeseen sai ylimääräistä sykettä useammassakin aikaan. Oli täytettävä koko ilmoitus uudestaan, ennen kuin sylttytehdas löytyi eikä korjaamisen mahdollisuutta ollut. Mutta kaveria ei jätetä ja vartin päästä oli koko puolen tusinan bussijengi taas kasassa.

Tätä kirjoittaessa on takana ehkä 300 ja edessä noin 100 kilometriä mainiota moottoritietä Kuala Lumpurin keskustaan. Matka on mennyt rattoisasti hyvällä linja-autolla blogia kirjoittaessa, maisemia katsellessa ja liikennettä seuratessa. Juuri silloin kun torkahdin, oli rekka kaatunut tielle ja jonot sen mukaiset Singaporen suuntaan. Muutenkin sinne päin oli autolla ja moottoripyörillä kilometrien jonot rajanylityspaikalle.

Huomenna suuntana uusi maa

Olen tullut vakaasti siihen lopputulokseen, että mitä köyhempi ihminen tai koko kansa, sitä herkemmässä on hymy ja tallessa taito iloita pienistä asioista. Tämä korostui tänään, kun jouduin yli 200 metrisen ja 57 kerroksisen, kolmetornisen laivarakennuksen samaan hissiin kahden pariskunnan kanssa. Joista varsinkin naiset ynseine ilmeineen suorastaan haisivat rahalle. Kaulassa, korvissa ja sormissa tyylittömiä koruja sekä ranteessa kymmenien tuhansien eurojen, timanteilla koristellut kultaiset Rolex rannekellot.

Oikein köyhän sorttista ei silmiini ole edes sattunut Singaporen ihmisvilinässä, joiden joukossa en kohtuullisen vaatimattomine eläkkeineni pystyisi edes asumaan. Netin mukaan singaporelaisen keskimääräinen vuosiansio on 70 000 Amerikan dollaria, joka on kuukaudessa noin 5500 euroa.

Liki päiväntasaajaa ei ole juuri erilaisia vuodenaikoja. Ympäri vuoden välillä sataa paljon ja paistaa paljon tai ainakin lämpimästi. Mukavaa siinä kaltaiselleni tyhjätaskulle on, että varsinkin päiväsaikaan rikkaat ja köyhemmät kulkevat samannäköisissä vaatteissa. Joten käyn outoine asuineni yhtä aikaa rikkaasta ja köyhästä, kun en kulje yökerhoissakaan. Kaupungin kiertoajelulipun kylkiäisenä saatu sadekelin Rainponchokin näyttää kaikkien päällä samanlaiselta. Maassa, jossa puolen litran vesipullo maksaa 7-Elevenissä yli 2 euroa.

Kaapelirata ja maassa sekä vedessä kulkeva, ehkä vietnamilaista alkuperää oleva ajoneuvokin jäävät kokematta, sillä huomenna hypätään junaan ja matkataan kolmeksi yöksi Malesian pääkaupunkiin. Reissusta on takana ehkä ⅔ ja mukavaa on ollut. Mutta kaikki loppuu ja uusi alkaa aikanaan.

Joukkoliikennepäivä

Tälle päivälle oli suunnitelmissa mennä paikallistenkin suosimalle Sentosan huvittelusaarelle Singaporessa. Mutta sen verran tuli pitkin päivää kuuroissa vettä, että se jäi ainakin huomiseen.

Sen tilalle ostimme noin 40 euron vuorokauden voimassa olevan "Hop On Hop Off" kiertoajelulipun kaksikerroksiseen linja-autoon. Sitä ensin odottelimme pysäkillä toista tuntia, kunnes opimme mihin turistibussiin olimme ylipäätään hankkineet lippumme. Sitten kiersimme pari eri ajoreittiä molempia kerran ja toista vielä toisen kerran päästäksemme viimein vaatimattomaan hotelliimme.

Lipun leimasivat kuitenkin vasta iltapäivän kierrokselle, joten se on voimassa vielä pitkälle huomiseenkin. Se kohtuullistikin hintaa oikein mukavasti. Välillä istuimme sateelta piilossa alakerrassa ja välillä poudan tullen yläkerran katottomalla osastolla.

Singapore on täynnä toinen toistaan hienompia ja arkkitehtuurisesti ainutlaatuisia rakennuksia, joita oli mukava katsella linja-autostakin. Paljon erilaista ja muutakin uutta ihmeltävää kaupungissa on. Kuten se kuinka kolme kertaa Helsingin kokoiselle alueelle saadaan mahtumaan Suomen väliluvun verran asukkaita siten, että puistoja ja vihreyttä on silti paljon. Mukava yksityiskohta on puistoissa sekä kaupungin vilinässä elävät vapaat kanat ja kukot, jotka välillä vilistivät autojen lomassa. 

Täällä on tosiaan saanut hieman esimaistella elämää, jossa ei ole paperirahaa eikä metallikolikoita. Moni paikka ei käsittele rahaa lainkaan, vaan ainostaan numeroita. Tilaus tehdään lataamalla ensin ravintolan oman sovellus älylaitteeseen, jonka kautta ruoka ja juomat tilataan sekä maksetaan.

Suuntana uusi maa

Hyvästi Brunei ja Borneo. Takana kohta kolme vuorokautta ja neljä yötä mitä mainiointa maata. Eilinen ilta päätettiin iltatorilla haistellen, maistellen ja eläen iltaa paikallisten joukossa ja töllisteltävänä kuin julkkikset konsanaan. Aikuiset ja lapset silmillään katseineen odottivat tervehdystä tai muuta tuttavallista elettä. Niitä harrastinkin olan takaa käden heilutuksina ja paiskottuina ylävitosina.

Jos ei noin 20-paikkaisten linja-autojen aikataulut olleet luksusta tai niitä ei ollut lainkaan, oli kohtelu hyvää ja tunnelmaa oli linjurin täydeltä, kuten vanhassa suomalaisessa laulussa lauletaan. Lisäksi joskus henkilöautotkin ottivat meidät kyytiin, vaikkei oltu pysäkilläkään. Hinnallakaan eivät olleet matkat pilattu, vaan autosta riippumatta noin Brunein dollarin verran. Eurovaluutassa noin 70 sentin paikkeilla.

Kun laskeuduimme puolen päivän tietämissä Singaporen lentokentälle, tulimme taatusti tämän reissun kalleimpaan maahan. Sen sai Timokin huomata yrittäesään ostaa kännykkäänsä 7 päivän prepaid-liittymä 48 paikallisen taalan hinnalla. Euroissa se taitaa olla himpun verran alle 35. Jäi lataamatta, sillä pin-koodi takkusi puk-koodiin saakka. 

Kun en aiemmin muistanut ladata maan karttaa Google Mapsista, ei ollut kännykästä apua offline-tilassa ja olimme joukkoliikenteessä pallo ja paikat kateissa. Sen huomasimme, kun valitsemamme juna lähti takaisin me kyydissä sinne mistä oli tullutkin. Apuun tuli paikallinen nuori nainen, joka auttoi meitä ystävällisesti kädestä pitäen pariin, kolmeenkin kertaan.

Ja niin vaan osasimme Nuorten Miesten Kristillisen Yhdisyksen ylläpitämään hotelliin ilman kartan karttaa. Nyt meillä on kaikista kallein ja vaatimattomin kortteeri kolmeksi yöksi. Kaikki on kuitenkin hyvin. Matkasta on takana noin puolet ja huomenna lähdetään etsimään kaapelivaunua vetten päältä ynnä muuta.

Kahden tunnin seisokki

Josta Timo sanoi omilla Facesivuilaan päivällä nän: "Kuinka saadaan täydellinen hiljaisuus 200000 asukkaan kaupunkiin? No, Muhammedin ohjeiden kanssa, sillä perjantaisin klo 12-14 on kaikkien pakollinen rukoussessio moskeijassa. Näin Bruneissa.ja matka jatkuu....". 

Tänään on viimeinen päivä maan pääkaupungissa. Aamulla tosiaan matka jatkuu lentokentälle ja sieltä Singaporeen. Mutta sitä ennen oli ja on jokaisen ulkomaan tulijan tehtävä sähköinen maahantuloilmoitus, joka kääntyy kääntäjän avulla itse kunkin kotikielelle. Simppeli juttu myös kielitaidottomalle.

Brunei on kohde, joka on kaikkea muuta kuin takapajula. Sitä voi suositella jokaiselle, joka osaa ja haluaa lomailla ilman alkoholia. Johtuneeko uskonnosta vai viinattomuudesta tai molemmista, mutta meno on joka puolella loivaliikkeistä. Autoilijatkin tietävät paremmin kuin ehkä missään muualla mitä tarkoittaa suojatie.

 

Ihmiset käytäytyvät muutenkin hillitysti ja lähes kaikki puhuvat ymmärrettävää englantia. Hymykin irtoaa helposti, kuten lapsilta ja vanhemmilta ylävitonenkin. Brunei on käymistäni Aasian maista ehkä eniten toisenlainen, jonne saattaisin lähteä kelpo seurassa uudelleenkin.

Pikku hiljaa alamme oppia ymmärtämään Timon kansssa toistemme totisia ja omituisia huumoripuolia, joten ainakin minulla on ollut oivallinen matkaseura. Blogini lopetan samaan aiheeseen mistä aloitinkin. Eli Timoa lainaamalla ja ihmettelyyn miten Suomeen istuisi, jos kaikki kaupat olisivat joka perjantai suljettuna kaksi tuntia ja kaikki joukkoliikenne seis saman ajan?

Borneon viidakon reunalla

On ollut itse tehtyjä menoja ja muka muuta hässäkkää, ettei ole ollut aikaa syventyä kunnolla blogien kirjoittamisiin. Nyt kuitenkin on entistä joutilaampaa, joten tässä päivästä jotain. Sen ehdoton kokokohta oli, kun lähdimme varsin pienellä veneellä pitkin Brunei Riveriä kohti Borneon sademetsiä ja viidakkoa.

Täällä, kuten monessa muussakin paikassa Aasiassa asutaan myös pylväiden päälle rakennetuissa kodeissa. Sellaisessa olen itsekin yöpynyt. Koskaan ei ole ollut tilaisuutta kysyä miten niissä on järjestetty esimerkiksi jätevesihuolto. 

Päämääränä oli nähdä krokotiilejä sekä nenäapinoita, joilta voisin kysyä: "Vaihdetaanko neniä?" Toisaalta oma lättäsellainen istuu minulle ¾ vuosisadan jälkeen kuin nenä päähän. 15 paikallisen dollarin, puolentoista tunnin matka oli hintana väärti, vaikkei nenänvaihtokauppoja syntynytkään.

Venemies osasi hommansa ja löysi oitis krokotiilien auringonottopaikan ja puista apinat. Muoviroskaa sekä ties mitä muuta oli savisen värisessä jokivedessä. Joten maankolkasta riippumatta on ihminen sama porsas, joka ei juuri ympäristön puhtaudesta perusta. Kovin surullista.... 😥.

Retkeltä palattuamme kävimme moskeijassa, joka oli ulkoapäin suuri ja kaunis. Sitä se toki oli sisältäkin, mutta yksinkertaisuudessaan. Siellä ei voinut nukahtaa kirkonpenkkiin, sillä Herran huoneessa ei ollut jakkaran jakkaraa, muista istumista puhumattakaan. Kaikki istuvat lattialla kokolattiamatolla, jolla ei kävellä kenkineen.

Sisältä puuttuivat kaikki muutkin koristeet ja taulut, toisin kuin luterilaisissa ja ortodoksikirkoissa. Jotenkin muslimipyhättö kuvasti mahtavuudessaan vaatimattomuutta. Puhutteleva kokemus. Narikassa oli pitkiä kaapuja tai sen tapaisia sopimattomasti pukeutuneille matkailijoille. Sellaisen olisin ostanut Suomeen aamutakiksi ja oloasuksi, jos olisi ollut myytävänä.

Mentiin lautalla lähisaarelle

 

Kuten otsikossani kirkoitin, mentiin lautalla, jossa ei saanut tupakoida eikä syödä omia eväitä, eikä roskata. Purukumia ei ollut sopivaa laittaa muualle kuin omaan suuhun ja suuteleminenkin oli kiellettyä. Kuten palavien nesteidenkin tuontikin. Sopivaa ei ollut koirien taluttaminen hihnassa. Miten lienee vapauden kissojen ja koirien laita?

Timo Koskela: "Kadonneen kortin metsästys päättyi moninaisten hankaluuksiin jälkeen onnellisesti. Kortti löytyi ostoskeskuksen toimistosta. Samalla tuli tutuksi maailman ehkä huonoiten toimiva joukkoliikenne."

Matkalla ulkomailta ulkomaille, osa 2

NEO + oli oikein toimiva hotelli 700 000 asukkaan Malesian George Townin keskustassa, jossa kirsikkana kakun päällä oli uima-allas katolle kunnon divaaneineen. 

Lähes naapurissa oli kolme kertaa Stadionin tornin korkuinen Komtar, jonka ainakin kolme ylintä kerrosta oli tarkoitettu viihtymiseen. Yhtenä vaihtoehtona voi kävellä lasilattialla tyhjän päällä, jossa en etukäteen kuvitellut kuuna päivä käveleväni. Mutta, kun matkaseurani sanoi, että hän sinne mene, oli minun mentävä. Henkeäsalpaavan hieno kokemus sydänvikaiselle Jormakselle. 

Aamulla oli reipas kaksituntinen aikaa siirtyä hotellilta lentokentälle Airi Asian lentokoneeseen. 15 kilometrin matka Grabtaksilla aaumuruuhkassa, eikä ollut minuuttiakaan ylimääräistä. En ehtinyt kentällä edes toilettiin. Lento kuitenkin sujui täydessä koneessa hyvin, joten nyt syödään ja mässäilään Malesian pääkaupungin lentoaseman loungessa lentoa odotellessa Borneon saaren Brunein sulttaanivaltioon.

Bruneihin tultiin ja laitan tähän Timon Faceen kirjoittamia kenttägfiiliksiä, joihin ei tässä vaiheessa ole juuri lisättävää: "Matka meni hienosti ja sitten tuli pientä vääntöä. ATM nielasi Jorman kortin ja sinne jäi. Tänään ei apua löydy  saapas nähdä huomenna. Tuloaulasta ostettu netti ei myöskään toiminut ja piti palata hieromaan se kuntoon. Sitten olikin jo kaikki bussit ajettu varikolle, mutta matka jatkuu..... "