Tappaako raha kyvyn iloita pienistä asioista?

Jo vuosien ajan on mukanani kulkenut Siiri Angervon ja Kustin rakkaus- ja joulutarina, jota muuttelen aina silloin tällöin ajan hengen mukaan ja saatossa. Mutta toinenkin kertomus, faktaa ja fiktiota on usein tavalla tai toisella pulpahtanut pintaan mieleni sopukoista. Sitä en ole koskaan kirjoittanut, mutta nyt teen siitä ensimmäisen version.

Liisalla oli hieno auto. Vitivalkoinen Honda Accord alkuperäisellä kattoikkunalla ja -luukulla, jolla en säännösten mukaan saanut ajaa lainkaan omia ajojani. Koska vaimoni sai autoveroja takaisin murkkuikäisenä elämään tulleen lapsihalvauksen eli polion vuoksi.

Sillä reissasimme peräkärryn ja ison huvilateltan kanssa kuitenkin yhteisiä matkoja pitkin Eurooppaa. Koska tiesin meidän olevan tien tukkona maailman valtaväylillä, mietin kuinka lieventäisin ohituspaikkaa kärkkyvien tienkäyttäjien tuskaa. Silloin ajattelin, että vain juoksija Paavo Nurmi ja Joulupukki voivat puhua maailmalla Suomesta uskottavasti. Joten maalautin kuomun takaosaan savupiipun päällä istuvan Joulupukin ja tekstin: "Have a nice day and welcome to Finland."

Leirintäalueilla ja muuallakin moni tulikin tervehtimään sen vuoksi, kun kiersimme esimerkiksi Englannin saarta lähes 10 000 kilometrin verran. Erityistä huvitusta kuva ja tekstit saivat aikaan Skotlannissa, kun piipahdimme paikallisessa Joulumaassa. Vaan toisin oli asian laita Lontoon Hyde Parkissa, jossa puiston parkkipaikka tyhjennettiin rahvaan autoista joskus tai säännöillisesti, jotta vauras väki pääsi Rolls-Royceineen mutkattomasti lammen ympärille alkuillan kävelyille.

Siinä joukossa ei ollut meidän Hondamme loistokas, joka oli siirrettävä sivukadulle liikuntarajoitteisen pysäköintiluvasta huolimatta. Kun sitten puistossa käyskentelin Liisan kanssa rikasta näytellen ja kateutta piilotellen, sain lohtua huomatessani etupäässä totisia ja ilottomia kasvoja. Siinä oli jotain hyvin surullista verratessani näkemääni lähes tyhjätaskuihin, joilla monilla on hymy herkässä. Mietin tappaako raha aidon ilon ja kyvyn nauttia pienistä asioista, joita elämäni ja muun muassa paikalliset thaikotiseudullani ovat täynnä.

Saman ilmiön tunnistin vuosia myöhemmin, kun saimme Liisan kanssa päähämme lähteä katsomaan onko Monte Carlon kasinolla invawc. Päästyämme sen eteen, taas tuliterällä, mutta tällä kertaa malaganpunaisella Toyota Carinalla, niin jo kaukaa nosti kätensä punanuttuinen ovi- tai pihamies. Jolla oli olkapäillä keinokultaa kottikärryllinen ja inhon ilme kasvoillaan. Ettei ollenkaan koko aukiolle, vaan jonnekin sivukadulle kauas pois rikkaiden silmistä.

Sisään en silti päässyt jalkamiehenäkään farkkutakkeineni ja Liisakin vain sivuovesta. Sekä sieltä hissillä katsomaan toilettia, joka oli matkamme päätarkoitus. Ehkä myös pelkäsivät, että vaimoni pissii muuten housuihinsa tai lorottaa kadulle. Joka puolella oli vain tuimailmeisiä hienoissa vaatteissaan, joista moni ei tainnnut nähdä itseään kauemmas.

Näkyvän ilon kadottaneiden ja rahassa kylpevien heimoon kuului myös upporikas, kreikkalainen laivanvarustaja Onassis. Jonka tytär sanoi naistenlehtien palstoilla, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacissa häntä enempää. Isä Aristoteles löysi rinnalleen muun muassa Yhdysvaltain presidentin leskeksi jääneen puolison, mutta palasi pian rakastajattarensa luokse. 

Saksalainen dramatisoitu dokumentti valaisee värikkään ja vaikutusvaltaisen miehen elämää, joka muistutti kreikkalaista tragediaa. Maailmanluokan liikemies nousi pohjalta ja onnistui haalimaan omaisuutta sekä valtaa, mutta onnea hän ei koskaan löytänyt. Hän sairastui kuolettavasti, vaikka sveitsiläisessä sairaala teki kaikkensa pitääkseen hänet joukossamme. Lehdet kertoivat, että jopa veri kierrätettiin sian maksan tai munuaisten läpi, mutta mikään ei enää auttanut. 

Ehkä osin edellä kerrotun ja koetun vuoksi olen nähnyt Onassiksesta saman unen useamman kerran. Siinä Aristoteles kulkee köyhän, kadulla rahaa ruokaan anelevan keräläisen ohi suomatta katsetta enempää mutisten mennessään: "Menisi töihin tuokin kurjan elämänsä kanssa tai kuolisi pois tarpeettomana." 

Vuosia myöhemmin yksityishuoneessaan Aristoteles kuulee yön yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa sairaalan käytävältä laahaavat askeleet, jotka pysähtyvät oven taakse. Ovi aukeaa, sisään astuu resuinen mies jatkaen vuoteen viereen ja katsoo kuolevaa, rikasta miestä. Hetken kuluttua hän sanoo hiljaa: "Huomaan sinun muistavan minut. Kuulin silloin myös mutinasi arvottomasta elämästäni. Nyt kysynkin sinulta paljonko maksaisit väliä, jos voisimme tässä hetkessä vaihtaa elämiä?"