Milloin ihminen on vanha?

jormas: Vaikka tämänkertaisessakaan ei taida olla ainuttakaan uutta ajatusta, jatkan päiviksen eilisen blogin innoittamana samasta aiheesta.

Kun olin kaikkea muuta kuin aikuinen, halusin tulla vanhemmaksi. Halusin täyttää neljä vuotta, kun tiesin, että saan silloin tai vuoden kuluttua ensimmäisen polkupyöräni. Ja kun sain, olin siskolleni katkera, sillä hän sanoi, että istui sen satulassa jo edellisiltana.

Sitten halusin tulla seitsemän vuotiaaksi ja päästä kouluun. Ja neljä vuotta myöhemmin yhteiskouluun. Jonne vanhempani huijasivat minut lupaamalla perä-Hyrylän kioskilta niin monta jäätelötötteröä, kun kerralla pystyn syömään, jos selviän pääsykokeista.

Sitten halusin tulla 15-vuotiaaksi saadakseni mopedin. 18-vuotiaaksi halusin päästäkseni vapaaehtoisena armeijaan. Ja saada ajokortin sekä auton. Piti myös päästä ravintolaan, jonka ansioista menetin ajokortin tai useammakin ja elämä sai muutenkin suunnan, jota oli välillä raskastakin kulkea. Hyvä polku minulle kuitenkin.

Vielä 20-vuotiaanakin minulla oli tavoitteita. Saada amnmattiajokortti ja ajaa rekka-autoa ympäri maailmaa.

Sillä kouluja käymään minusta ei ollut. Tyhmyyttäkö lienee, sillä ajattelin, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää.

Tiedä häntä miten lienee, mutta pärjännyt olen ilman kouluja minäkin. Paitsi elämän koulua, jossa on ollut hyvä oppia pärjäämään. Sitä paremmin mitä paremmin olen tullut juttuun itseni kanssa.

Mutta 20 ikävuoden jälkeen en ole halunnut tulla vanhemmaksi. Olen kuitenkin tullut. Ainakin ruumiiltani. Mutta en mieleltäni. Tänään koen kohteliaisuudeksi, jos joku sanoo, että kasva aikuiseksi tai älä ole lapsellinen. Mutta olen, koska haluan.