Viiden naisen valtatie

Ei ole tainnut kulua vuottakaan osin oppositiossa, kun viiden puolueen viime hallituksen viimeinenkin puheenjohtaja on ilmoittanut heittävänsä pyyhkeen kehään. Valta syö miestä ja naista yhtä lailla. Jostain luin, että hallitusvastuu vanhentaa ministeriä helposti kymmenen vuotta. Kun siihen lisää puheenjohtajan taakan kannatuksesta ja kansansuosiosta, ei pitkäaikaiseen pestiin ole kaikista, vaikka kuinka hokisi tiedotusvälineille, että gallupit tulevat ja menevät.

Ehkä eniten mielessäni entisenlaisena vuosikymmenet on säilynyt RKP, joka on ollut aina sama "de va de" ja hallitukseen hinnalla millä tahansa ruotsinkieltä puolustamaan. Jag förstår det, sillä yksikin kausi oppositiossa nakertaa sen asemaa ja voi viedä suomalaisilta pakkoruotsin.

Muut ovatkin muuttuneet vauhdilla. Vasemmistoliittokin on vaihtunut nimeään useammin kuin äärilaidan duunari aikoinaan Mossea tai Ladaa. Kun kommunismi katosi tai lakaistiin maton alle itänaapurissa, samalla luudulla se katosi lähes tyystin Suomenkin poliittiselta kartalta. Vasemmistoliiton puheenjohtaja näyttäytyy kuitenkin minulle aitona vasemmistolaisena.

Valtakuntamme entinen presidentti Tarja Halonen on Kallion, SDP:n ja SAK:n kasvattina niin pesunkestävä demari kuin vain voi olla. Vaikka itselleni perusdemari oli ikänsä ruumiillista työtä tehnyt duunari, jonka mielsin mieheksi. Hänellä oli työkintaat, viinakortti sekä tupakkana Työmies, Saimaa tai pilliKlubi ja sittemmin vihreä Nortti. Silloin eivät naiset polttaneet näkyvästi, jos lainkaan, eivät käyneet viinakaupassa, eivätkä ilman miesseuraa ravintoloissa.

Sen sijaan nykyisin entisessä pääministeri Sanna Marinissa ei ole tai näy paljoakaan työläistä eikä demarinaista. Eikä jatkuvan biletyksen ja kännisenä sekoilujen alta vastuuullista päättäjää eikä äitiä. Minulle se ei ole ilkkumisen aihe, vaan surullista, sillä kynttilän polttamisella molemmista päistä voi olla kova hinta. Nainen voi olla iältään aikuinen, muttei silti välttämättä hyvä äiti tai vaimokaan. 

Mutta kaikki on mahdollista. Kerran kysyin kroonikkoalkoholistilta, että kuinkahan sinun kävisi, jos voittaisit Lotossa täyden potin? Hän tuumasi tovin pää kallellaan ja sanoi, että "minähän voisin lopettaa juomisen ja ostaa Mersun tai Cadillacin". No, hän ei voittanut, joten tapojakaan ei tarvinnut muuttaa.

Mutta niin on muuttunut entinen Maalaisliittokin. Enää en löydä Keskustasta polkua maalaistaloon, missä isäntä sanoi saunanlauteilla, että "ponnista, ponnista, anna tulla vaan, kyllä minä pinoan", kun emäntä kolmosia synnytti.

Tiensä tähän päivään on ollut Vihreilläkin, joka on minunkin poliittinen kotini. Vaikkei sitä oikeastaan olekaan. Mutkikas valtaväylä on ollut helluntaiseurakunnalta vuokratusta teltasta, kun Oulussa pakkasyön jälkeen perustettiin puoluetta. Tai ei edes kunnolla päätetty, vaan kuunneltiin, kun vihreät voimanaiset kertoivat, että "se on oikeastaan aivan sama mitä täällä päätetään, sillä meitä on riittävästi perustamaan puolue joka tapauksessa". Kun ei päästy yksimielisyyteen, perustettin kolme. Henkiin jäänyt nykyinen Vihreät ja manan maille ajan kanssa menneet paloheimolaiset ja linkolalaiset. Niiden kaikkien ulkopuolelle jäi laillani iso kasa myös muita idealisteja Aulis Juneksesta lähtien.

Kun tämän päivän ja osan ensi yöstä mutustelen politiikkaa, niin ehkä kirjoitan huomenna muistakin puolueista.

Onko aina salametsästyskausi?

Aikoinaan perin vanhempieni rakentamasta synnyinkodistani Hyrylän Haukkaniemessä 1/3 ja ostin lähisuvulta loput. Vuosien kuluttua vaihdoin sen kaiken Tuusulanjoen varrelta 8 hehtaarin suojättömaahan, jossa itseni lisäksi kukaan muu ei nähnyt mitään järkeä. Paitsi verottaja, joka teki vaihtokaupan vuoksi minusta pienviljelijän 🤣. Nimettömästä tiestä syntyi Soiniityntie sekä myöhemmin sen ympärille luonnonsuojelualue, jonka keskellä asun Merikonttikodissa.

Estääkseni, ettei kukaan innostuisi jälkeeni pistämään aluetta niin sanotusti lihoiksi, lahjoitin Jokilaakson pienelle Elämän tähden yhdistykselle, jonka tehtävä on elämän suojeleminen ja elämänlaadun parantaminen. Alueella ei ole aikanani saanut esimerkiksi metsästää eikä juuri kalastaakaan, jota nykyisin turvaa myös luonnonsuojelulaki.

Koska olen kaikkiruokainen, olen tasapainoillut kuinka suhtautua metsästykseen, jota harjoitetaan ja varsinkin harrastetaan monesta syystä myös laista piittaamatta. Ilman eläin- tai oikeastaan luontorakkauttakin itseltäni ei irtoa sympatioita millekään sellaisella, jossa osa huvitusta on eläinten ahtaasti pitäminen, kidutus tai tappaminen. Olkoon kyseessä broilerikanala, häkkilintu, delfinaario, härkätaistelu, kukkotappelu, metsästys tai mikä tahansa vastaava.

Toissapäivänä sai päätöksensä yhden suomalaisen häpeäpilkun poliisitutkinta, jonka johdosta innostuin hieman penkomaan mitä kaikkea metsästystä harrastavat, "uljaat ihmissoturit" tekevät tappamisen vimmoissaan. 

Tässä pari pintaraapaisua ongelmasta, joka varsinkin isossa maailmassa uhkaa hävittää jopa eläinlajeja sukupuuttoon. Silti ei ole oikein eikä kohtuullista leimata tai mustamaalata koko metsästäjien joukkoa, vaikka aiheellinen kysymys onkin, salametsästävätkö muutkin? 

Salametsästys tarkoittaa luvatonta ja laitonta metsästystä, joka tapahtuu kiellettynä aikana tai kohdistuu metsästykseltä rauhoitettuun eläimeen tai tapahtuu alueella, jossa metsästäjällä ei ole metsästysoikeutta. Myös sallitulla alueella ja ajalla tapahtuva luvalliseen lajiin kohdistettu kiellettyä ansapyyntiä kutsutaan salametsästykseksi. Lisäksi laillisen metsästyksen yhteydessä tapahtuvaa lain näkökulmasta kielletyn saaliin tavoittelua sanotaan salametsästykseksi.

Salametsästyksen yhteydessä tapahtuvaa saaliin kaatamista, ampumista kutsutaan salakaadoksi ja vastaavasti kaatajaa, ampujaa salametsästäjäksi tai salakaatajaksi. Salametsästysrikokset jäävät Suomessa lähes aina tutkimatta. Lisäksi kiinnijääneiden rangaistukset ovat olleet poikkeuksetta erittäin lieviä.

Itä-Suomen poliisi kertoi eilen Operaatio Savukukosta eli Pohjois-Savossa tapahtuneesta laajasta metsästysrikoskokonaisuudesta, epäillyistä tekijöistä ja tekotavoista. Kyse on rikosepäilyistä, jotka kohdistuvat Lapinlahdella vuosina 2019–2023 tapahtuneisiin tekoihin. Poliisin mukaan epäiltynä on runsaat 30 henkilöä, joita epäillään muun muassa törkeistä metsästysrikoksista, metsästysrikoksista, törkeistä laittoman saaliin kätkemisistä sekä luonnonsuojelu- ja ampuma-aserikoksista.

Epäilyjen mukaan Lapinlahdella metsästettiin ja ammuttiin laittomasti suuri määrä eläimiä. Tapettujen joukossa on esimerkiksi ilveksiä, ahmoja, susia ja luonnonsuojelulailla rauhoitettuja lintuja kuten joutsenia. Poliisi epäilee, että metsästäjät olisivat yrittäneet kaataa laittomasti myös karhun. Viimeisin epäilty rikos tapahtui vuoden 2023 maaliskuussa, kun lapinlahtelainen mies ampui kolme ilvestä.

Myös Lapissa on viime talven ja kevään aikana tullut esille poikkeuksellisen paljon suurpetoihin kohdistuneita salametsästysepäilyjä. Kohteina ovat olleet susi, ahma ja ilves.

"Alkuvuodelta syyttäjälle on menossa jo useampi juttu, eli tapahtumia on saatu selvitettyä", sanoo komisario Risto Määttä Inarin poliisiasemalta. Poliisi, rajavartiosto ja Metsähallitus toteuttivat keväthangilla toisen kerran laajan valvontaiskun, jolla selvitettiin salametsästystä Lapin kairoilla. Vuosi sitten tehdyssä iskussa paljastui useita salametsästystapauksia, joita saatiin tuomiolle asti. Määtän mukaan oli epäilyjä, että kyseessä oli laajemmin suunniteltua toimintaa kuin yksittäisten henkilöiden tekosia.

Pohjoisessa salametsästykseen liittyy myös voimakas yhteisön suojelevuus. Vaikka tekijät tiedetään, heistä ei puhuta. Tuomiolle asti pääsemiseen tarvitaan hyvä näyttö, ja se jää usein puuttumaan.

Korjaako sattuma satoa?

Lähes otsikon nimisen, ennen syntymääni tehdyn elokuvan päähenkilönä on lontoolaisessa parantolassa toipuva ”John Smith”, joka sotapsykoosin seurauksena on menettänyt muistinsa. John poistuu sairaalasta ja tutustuu Paulaan, johon hän rakastuu ja pari päätyy naimisiin. Kolme vuotta myöhemmin John joutuu auton yliajamaksi, ja iskun seurauksena hän muistaa oikean henkilöllisyytensä Charles Rainierina, mutta samalla hän on unohtanut kaiken välillä tapahtuneen, mukaan lukien avioliittonsa. Paula ei kerro avioliitosta Charlesille, koska psykiatrin mukaan se saattaisi järkyttää häntä. Sen sijaan hän hankkii itselleen työpaikan Charlesin sihteerinä tämän perheyrityksessä jne jne... 

Joku päivä sitten blogissani mainitsin isäni, joka kysyi, kun puhuimme mielestämme viisaita, että voiko tyhjyydessä olla sattuma? Monesti sitä hänen haudallaankin pohdin mielessäni vastavuoroisesti sateenkaaren tuolta puolen kysellen, että lakkaako tyhjyys olemasta, jos sieltä löytyy sattuma? Sitä myös suren ystäväni sairaalavuoteen äärellä, sillä hän on elossa, mutta jossain mistä en häntä ehkä enää tässä elämässä tavoita 😥. 

Viime aamuyön kiitolaukassa, joka vei tyystin loppuyön unet kyselin itseltäni, että entäpä sitten tyhjyyden sijaan tyhmyys? Jota itse kukin kai toivoisi itsellään olevan mahdollisimman vähän. Tai ei ehkä aivan niinkään, sillä olen tyytyväinen tyhmyyteni määrään, jonka kanssa elän suht onnellista elämää. Luulenkin, että viisaus, älykkyys ja varsinkin nerous ovat onnellisuuden esteitä, vaikkei pitäisi muita itseään yksinkertaisempina. 

Mutta voiko tyhmyydessäkin olla sattuma tai sattumia? Suuresti arvostamani Clint Eastwood sanoi kerran ihmettevänsä joskus ihmistä katsoessaan, että miten tuo kaikki tyhmyys voikin mahtua yhteen päähän tai jotain sen tapaista. 

Itsekin kieltämättä välillä kuunnellessani tai tekemisiä seuratessani pohdin, että kukahan tuonkin kengännauhat solmii? Vaikka tasan tarkkaan tunnistan ainakin osan omista aivoni mustista aukoista. Yksi niistä on ihmiset, jotka pitävät minua tyhmempänä kuin oma käsitykseni on. Heidän kanssaan en tule juttuun.

Omaa älykkyyttään voi mitata monin tavoin. Voi esimerkiksi mennä Korkeasaaren apinataloon tai Ähtarin eläinpuiston susiaitauksen taakse miettimään, että kumpi on viisaampi? Eläin joka pyrkii pois vankeudesta vai ihminen, joka menee katsomaan sen yrityksiä ja vapauden kaipuuta. Samaa voi pohtia tietysti vaikka Thaimaassa kanarialinnun pienen häkin takana.

Valta vaihtuu ja mielikuvitus laukkaa

Oletan, että vuosi sitten oli Thaimaassa valtakunnalliset vaalit, joissa olin yhdessä tai kahdessa tilaisuudessa. Syötiin sekä kuunneltiin pesteihin ehdolla olleiden puheita. Paikallista väkeä oli koolla melkoisesti.

Eilen oli taas vaalit, tällä kertaa pienemmät, jotka ehkä vastasivat suomalaisia kunnallisvaaleja. Ehdolla oli Phatthalungissa kaksi joukkuetta, Team 1 ja Team 2, johon jälkimmäiseen kuului myös Morakotin pikkuveli, seniori kyllä jo hänkin. Jolla oli viime kaudella merkittävä asema, josta en saanut tolkkua varmuudella. Varapääministeri, apulaispormestari tai sinne päin, sanoi mainoksen thaikielestä kääntäjä.

Team 1 edusti nuorempaa sukupolvea, joka koppasi vallan. Tosi tai muita juoruja kiersi kansan syvissä riveissä Suomen tapaan. Että joku ehdokkaista oli aiemmin ampunut miehen ja niin edelleen. Vaaleja käyneenä tiedän miltä tuntuu voittaa ja hävitä ja miltä tuntui eilen ja vielä jonkun aikaa Tatan veljestäkin. 

Ulko- ja koteihin jaettavat mainokset olivat samanlaisia kuin Suomessa. Sen sijaan outo tapa oli avolava-autot, joita saattoi kiertää pitkin teitä ja katuja peräkkäin useampikin. Lavoilla oli isot mainokset ja musiikki soi kovaäänisistä tienoon täydeltä vaalipuheiden lomassa.

Toinenkin erikoisuus oli, jota ihmettelin jo vuosi sitten. Vaalikoneisto ja ehdokkaat jakoivat vaalitilaisuuksissa kullekin äänestäjälle, joiden nimi löytyi listoilta 2000 bahtia eli noin 50 euroa. Ajattelin silloin olkapäitä kohautellen maassa maan tavalla ja sen olevan ehkä yksi lahjonnan, korruption tai sen tapaisen muoto, joka ei mitenkään olisi Suomessa mahdollista.

Nyt perehdyin asiaan ja otan takaisin nurjat ajatukseni. Kävi nimittäin ilmi, että rahaa annettaessa puolue- tai vastaavat virkailijat laittavat äänioikeutettujen listaan rastin nimen perään ja toisen, kun äänestyspäivänä olet äänestänyt. Jos jälkimmäinen merkintä puuttuu, joudut palauttamaan saamasi 2000 bahtia. Miten se käytännössä tapahtuu, sitä en tiedä. Kirjoituksessani käytännöistä voi olla asiavirheitä, jotka suokaa minulle tarvittaessa anteeksi. 

Aamuyöstä herätessäni totuttuun tapaan päästin lampaiden laskemisen sijaan mielikuvituksen täyteen laukkaan pariksi tunniksi. Kunnes Nukkumatti palasi töppösineen ja unihiekkoineen.

Pengoin netistä puoluetuen määrät Suomessa ja ajattelin, että mitäpä siitä seuraisi, jos eduskuntavaaleissa tuskaillessamme alhaista äänestysprosenttia jakaisimmekin puoluetuen tai vaikka puolet äänestäjille Thaimaan tapaan? 

Tukea myönnetään Suomessa kansanedustajien määrän mukaan. Puolueet saavat sitä edustajaa kohden tällä hetkellä ehkä 178 175 euroa. Valtioneuvoston mukaan summa oli vuonna 2022 yhteensä 35 635 000 euroa. Neljässä vuodessa siis noin 140 miljoonaa, eikö niin?

Jos koko neljän vuoden puoluetuki olisi jaettu viime eduskuntavaaleissa äänestäneille, olisi kukin saanut suunnilleen saman summan kuin nyt Thaimaan vaaleissakin, eli noin viisikymppiä. Puoletkin siitä olisi reipas 20 euroa. Valistunut veikkaukseni on, että siitä seuraisi äänestysprosentin kasvu.

Mielikuvitukseni jatkoi yössä laukkaansa. Entä mitä seuraisi, jos täysi kansanedustajien määrä edellyttäisi kaikkien äänioikeutettujen äänestämistä? Vastaavasti jos puolet äänestäisi, istuisi Arkadianmäen Isolla kukkulalla 100 luottamushenkilöä hoitamassa valtakuntamme asioita ja niin edelleen. Yhtä valistunut arvaus on, että tämä puolestaan laskisi äänestysprosenttia. Mitäpä sanotte tai ettekö mitään?

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Ajan sanotaan pysähtyvän valonnopeudessa, mutta kai vain sillä nopeudella kulkeville eikä ympäröivälle maailmankaikkeudelle. Jos voisin matkustaa valonnopeudella tuhat vuotta, ei sen mukaan aikaa olisi kulunut lainkaan. Jos taas voisin liikkua peräti valoa nopeammin, olisin matkannut ajassa taaksepäin, niinkö? Mitä tuo sitten käytännössä tarkoittaisi, sitä en tiedä, enkä osaa kuvitella. Luulen kyllä, etten silti pääsisi aikaan jolloin en ole syntynytkään.

Kun en aiheesta mitään tiedä, voin vain mielikuvitella. Menneisyyteen matkustamista helpompi on ehkä käsittää aikaa jossa aikaa ei ole, vaikka sitäkään en ymmärrä. Mutta sisäistän jollain lailla, että aika on ihmisen keksintö sellaisena kuin sen ymmärrämme. Siinä eläminen onkin tarkkaa puuhaa kuin muurahaisten sanonko mikä? Jäin nimittäin pohtimaan sitä, kun tänä vuonna helmikuu ei päättynytkään 28. päivään, vaan jatkui vielä vuorokauden. Sillä on karkausvuosi, joten päiviä oli 29.

Kalenterimme normaalivuodessa on 365 päivää, mutta todellinen vuoden pituus on 365,2425 vuorokautta. Karkausvuoden lisäpäivä käytetään neljän vuoden välein poistamaan kolmen liian lyhyen vuoden aiheuttamaa virhettä. 

Mutta yhdellä lisäpäivällä emme saa säädettyä aivan kohdalleen kellojen aikaa, vaan joka kymmenes vuosi lisätään vielä yksi sekunti. Siitä saankin oivan kysymyksen, jossa ei ole päätä eikä häntää. Kerran nimittäin kirjoitin seisovan kellonkin 12 tunnin näytöllä olevan kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa. Mutta milloin on pilkulleen oikeassa vain eteenpäin kävelevä rannekelloni, sillä en lisää siihen edes mainittua sekuntia? Sen uskon tietäväni, että nykyopin mukaan aurinko on aina oikeassa, vaikka ihminen säätää senkin näyttämää aikaa auringonvarjoviisareineen ja -kellotauluineen. 

Ehkä isäni opit ja nykyaikani ilman erityistä sisältöä antavat aikaa pohtia silloin tällöin järjettömiä tai ihmisjärjellä käsittämättömiä. Faija nimittäin kyseli joskus, kun luulimme puhuvamme viisaita, että sanokaapa onko tyhjyydessä sattumaa? Tätä olen muistanut kysyä monesti vanhempieni ja siskoni haudoilla: "Oletteko sattumia ajattomassa tyhjyydessä vai jotain enemmän tai ettekö mitään?"

The Population Reference Bureau käyttää vuoden 2020 tietoa maailman väestön lukumäärästä. Kaikkiaan laskelman mukaan silloin maailmassa oli elänyt 116 761 402 413 ihmistä. Mutta syntyykö ajan kanssa tai onko kaikilla mittarella mitattuna jo ollut aivan identtinen isäni tai minä, vai olemmeko jokainen ikuisesti täydellisen uniikkeja sattumia? Se jäänee mysteeriksi, kunnes kuolemme sukupuuttoon maapallon muuttuessa ajan kanssa ihmiselle elinkelvottomaksi. Ellemme sitä ennen nitistä toisiamme.

Luova mieli ja kirjoittamisen vimma

Otsikon nimisen tai sen tapaisen kirjan suomenkielellä kirjoitti aikoinaan Claes Andersson. En miestä tuntenut, vaikka ajelinkin hänen entisellä, punaisella Wartburg henkilöautolla. Jossa oli kaatuvat penkit ja alkuperäinen kattoluukku ja joka poltti säännöllisen epäsäännöllisesti kannentiivisteen. Sitä vaihtelin milloin missäkin ja milläkin kelillä. Kerran matkalla Tampereellekin jossain Oriveden seudulla yöllä yli 20 asteen pakkasessa jonkun omakotitalon pihavalon ja taskulampun valossa. Kun Warre viimein saatuani jäätyneillä sormilla startattua hörähti käyntiin, oli fiilis kuin kelpo orgasmi.

Omat, eniten aikaa vievät harrastukseni ovat päiväkirjanomainen blogikirjoittaminen, jossa auttaa luova mieli sekä somemaailma. Välineenä molempiin harrastuksiin on kämmenen kokoinen älylaite, jota käytän monipuolisesti. Ehkä minulla ei ole varsinaista Clasun vimmaa kirjoittamiseen, vaikka siitä pidänkin ja jonka parissa tekstinkorjauksineen menee joka päivä tuntitolkulla.

Blogeillani ei ole suuren suurta lukijakuntaa, vaan piskuinen joukko, joka kulkee tekstieni myötä kanssani tuokion päivistään ja öistään. Heistä tiedän vain pienen osan, jotka kaikki ovat hyvin tärkeitä sekä ainutlaatuisia. On oikein mukava tunkeutua sanojen muodossa ventovieraidenkin koteihin ja elämään mielikuvitukseni kanssa.

Tänä talvena sekä Thaimaan orastavassa kesässä olen ehkä välillä innostunut liikaakin. Kun aihe siemaisee vieden mukanaan, en malta lopettaa ja pelkään kirjoitusten venyvän luettaviksi liian pitkiksi. Tosin en sitä tiedä, koska en ole koskaan saanut kai minkään pituudesta palautetta. Joku silloin tällöin ilahduttaa mieltäni kirjoittamalla, että mukava lukea tai jotain muuta myönteistä.

Olipa joukossa kerran eräs, joka itsensä tai silmiensä ärsyyntymisen vuoksi toivoi tekstejä vaalealle pohjalle tummilla kurjaimilla. Jatkoi vielä, että ellen tee niin, hän ja jotkut muutkin lopettavat lukemisen. Kun en hänen (enkä muiden 😉) toivomusta täyttänyt, en tiedä loppuiko lukeminen. Ehkä kerrotte, jos tämän luette tai kuuntelette, sillä moni älylaite tarjoaa senkin mahdollisuuden. Silloin ei ole väliä ovatko kirjaimet tummia tai vaaleita ja pohja oranssi, vaikka itse tarina olisikin mustavalkoinen.

Joskus olen kuin veneestä pudonnut eno tai kala kuivalla maalla

Otsikon ensimmäinen lausahdus tai toteamus lienee syntynyt aiemmin, mutta vakiintui 70-luvulla, kun lehdessä (HS, v. 1972) uutisoitiin: "Lyönyt veneessä enoaan melalla päähän, kun tämä ei todistajan mukaan ollut ottanut tarpeeksi kiljua. Vene kaatui ja eno hukkui."

Mutta veneestä voi pudota muutenkin. Eräällä somefoorumilla kysyttiin: "Mitkä on tähtikuvioiden tähtien esim Otavan tähtien välimatkat toisistaan? Miten ne voisi laskea?"

Hän sai muun muassa seuraavan vastauksen: "Otat tähtien a ja b rektaskension, deklinaation ja etäisyyden maapallosta. Teet koordinaatistonmuutoksen kummallekin tähdelle pallosta suorakulmaiseen.

X = e * cos(r) * cos(d)

Y = e * sin(r) * cos(d)

Z = e * sin(d), 

jossa e on etäisyys, r rektaskensio ja d deklinaatio.

Siitä saat sitten tähtien keskenäisen etäisyyden ottamalla neliöjuuren koordinaattien erotuksien neliöiden summasta, eli sqrt((X2 - X1)^2 + (Y2 - Y1)^2 + (Z2 - Z1)^2)." En ymmärtänyt vastauksesta mitään 🤔😅. 

Mutta voiko kala oppia uimaan kuivalla maalla?

Seurakuntalainen.fi julkaisussa Hellevi Pouta kirjoitti aikoinaan otsikolla Kuin kala kuivalla maalla, että "Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen vierastaa sitä maailmaa, johon hänen pitäisi eduskunnassa sulautua. Teuvo Hakkaraisella on mustat housut, joissa ei ole kulmaprässiä, ja valkoinen paita, joka on tukevampaa kangasta kuin kauluspaidat. On perjantai, ja hän tarkistelee vaivihkaa miten pääsee illaksi kotiin Viitasaarelle. Nopeasti tulee sellainen tunne, että Hakkarainen on eduskuntatalossa kuin kala kuivalla maalla. Hän on mies miljöössä, jossa happi ei oikein kulje. Hän ei ole eksyksissä, mutta liian kaukana omistaan."

Nyt mies tekee työtään Euroopan parlamentissa Brysselissä ja Strasbourgissa vielä kauempana omistaan ja matka kotiin on entistäkin pitempi. Mutta ehkä hän on oppinut elämään kalaa paremmin kuivalla maalla, joka sekin on vähän aikaa mahdollista. Tutkijat nimittäin kuvasivat kiipeileväksi ahveneksi nimettyä kalalajia Australian koillisosissa, joka pystyy elämään kuivalla maalla jopa kuuden päivän ajan erikoisten elintensä vuoksi. Niiden avulla kala voi hengittää myös ollessaan poissa vedestä.

Aasinsiltoja myöten kala termi on hyvinkin sopiva Teuvolle, sillä pahansuovat tai kateelliset ovat sanoneet häntä kännikalaksikin. Itse en tähän joukkoon kuulu, sillä nykyinen parlamentaarikko on saanut elämässään paljon aikaiseksi. Ehkä vain yhdessä asiassa kuljemme rintarinnan, sillä olemme uskossamme yhtä haparoivia. 

Kaukana Thaimaassa koettuna Hakkarainen on kotiutunut hyvin Euroopan valtaapitävien saleihin ja joukkoihin. Ja ui joukossa kuin kala vedessä, sillä mies ilmoitti hakevansa Suomen kansalta jatkopestiä. Ehkä hän on ollut omiensa joukossa väärin tai väärään suuntaan kallellaan, sillä Persujen puoluesihteeri ilmoitti, että meidän joukossa Hakkarainen ei jatkopaikkaa hae. Istuvan edustajan kampitus ilman suurta möhläystä on kova linjaus Persuilta, joka on näyttäytynyt kansan syvien rivien puolueena. Mutta ehkä Teuvossa tai tavoissa on jotain sellaista uuden ajan Toni Halmetta, jota en tiedä. Tai ehkä puheenjohtaja Riikka Purralle hoveineen on noussut valtioneuvosto hattuun vähän samoin kuin Pekka Vennamolle ja Timo Soinille. Jos Hakkarainen kuitenkin väylän löytää itselleen ja viime vaalien 29083  äänestäjälle, on minulla hänelle vaalislogan valmiina: "Teuvo – vastarannan kiiski".

Itseni ei tarvitse mennä edes Itäkeskukseen pudotakseni teiniveneestä, jos siihen ylipäätään pääsen, sillä nuorisoslangi elää ja muuttuu. Yksi sana on tänään in ja hetken päästä jo aivan out. Kas tässä, lue ja kysy sen jälkeen itseltäsi asuuko sinussa sisäinen teini vai kuulutko jo entinen nuori ‑kategoriaan:

atm = tällä hetkellä (lyhenne englanninkielisistä sanoista at the moment), esim. “Mis oot atm?”

bae = kaikista rakkain henkilö, käytetään esim. poika- tai tyttöystävästä, rakas/kulta (before anyone else)

brb = palaan pian (be right back)

buli = iso tai kova juttu

flexata, fleksata = mahtailla, ylpeillä

goals = toive/haave

Idc = en välitä (I don’t care)

Idk = en tiedä (I don’t know)

käty = kämppä tyhjänä

lit = todella mahtava, siisti

lmao = nauraa niin, että pylly repeää, eli viittaa todella hauskaan juttuun (laughing my ass off)

Mitä sä oikein sepaat? = Mitä sä oikein selität?

mp = mielipide

mäijä = meidän äijä, hyvä tyyppi

noob, nuubi = aloittelija (newbie)

nälä = lyhenne sanoista no äläpä

rektata = voittaa ylivoimaisesti, murskata (wreck)

servata = vetää toinen sanattomaksi omalla sanomisella (served), laittaa jauhot suuhun

sup = Mitä kuuluu? (What’s up?)

swag = cool, itsevarma

wörtti = vaivannäön arvoinen (worth it).

Marmatusviikot meneillään

Lunta näkyy tällä hetkellä ympäri Jyväskylää kasoina ja kekoina, joita ei välttämättä kuljeteta enää lumenkaatopaikalle. Lumenajo on ollut kaupungille vuositasolla noin 200 000 euron kustannus. 

Vaajajoskella Kansalaistori on esimerkiksi nimetty lumen läjitysalueeksi ja lumia ei ole luvattu siirtää pois, vaikka Vaajakosken Talvikohinat olisi halunnut alueen toriksi maaliskuun 16. päivä. Tapahtuma jouduttiin siirtämään Urheilutalon taakse. Aivan kamalaa, eikö olekin?

Entäpä sitten Helsinki, joka kuskaa kantakaupunkiin sataneen lumen mereen? Jo vuosien ajan on selvitetty mahdollisuuksia merikaadon lopettamiseen, mutta toistaiseksi korvaavia vaihtoehtoja ei ole löydetty. Kaupunki on saanut kovaa kritiikkiä meren likaamisesta. Selvitysten mukaan lumikuormien mukana mereen päätyy tuhansia kiloja roskaa ja kymmeniä miljoonia mikromuovipartikkeleita. Runsaslumisena talvena Helsingissä kuskataan yli 300 000 lumikuormaa vastaanottopaikoille, joista viidesosa päätyy mereen Hernesaaressa.

Kustannukset sataneesta lumesta ylipäätään ovat varmasti valtakunnan tasolla satoja miljoonia. Jos joku, niin tämä on asia, josta aika kevätaurinkoineen hoitaisi joka vuosi ison osan ilman euroja. Ja näinhän se varsinkin lumen kuljetuksen osalta monesti maaseudulla tekeekin.

Suomalainen ja varmasti usean muunkin maan yhteiskuntajärjestelmä on siksikin kummallinen, että olemme luoneet ikäänkuin monta itsenäistä yritystä kotikuntamme sisään veronmaksajien rahoilla. Sen jälkeen luomuksemme pitävät kiinni myönnetyistä rahoista mustasukkaisesti. Ei sovi edes ajatella, että liikunta- sivistys- tai joku muu toimi antaisi lumenkuljetuksesta säästyneet rahat esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimelle, joka palkkaisi vaikkapa vanhustenhuoltoon puolen tusinaa uutta tekijää.

Moinen ajattelu on varsin vierasta yrittäjälle. Jos yritys A tekee tulosta saman omistajan yritys B:n tai C:n kustannuksella tai peräti hallaa, seuraa korjausliike alta aikayksikön. Ehkä suurin ero onkin siinä, että yrittäjä tekee töitä omilla rahoillaan ja kunnan sekä valtion työntekijät veronmaksajien rahoilla. 

Saman, osittain turhan työn toinen ilmentymä on nurmikonleikkuu. Ensin faijani kärräsi kottikärryillä mitä lie maa-ainesta päivätolkulla pitkin omakotitalomme ympäristöä tasotellen samalla lapiolla alustan mullalle sopivaksi, jonka hän kärräsi, levitteli ja tasoitti seuraavaksi. Sitten sitä jyrättiin erilaisilla välineillä ja talloen koko perheen voimin riittävän kiinteäksi, johon viimein kylvettiin heinänsiemenet. Kalkita ja lannoittaakin piti aikaansaanosta silloin tällöin, jotta pihanurmesta tulisi vähintään yhtä tasokas kuin naapurilla. Joka taas ei poutasäällä onnistunut ilman säännöllistä kastelua. 

Viimein isä pääsi niittohommiin aamukasteen aikaan aina viideltä parin, kolmen viikon välein. Sen ainut hyvä puoli lapsen ikkunasta katsottuna oli, että me täytimme heinillä leikkimökkimme kanien talviruuaksi. Myöhemmin sama leikkuupuuha jatkui meidän kakaroiden toimesta polttomoottorikäyttöisellä ruohonleikkurilla. Viikatteen terotuksen tahkonpyöritys oli vaihtunut savuttavan 2-tahtileikkurin työntämiseen. Suo siellä vetelä täällä, joskus hikisenä kesähelteessä ajattelin. 

En osaa edes arvella paljonko lumi- ja mainitut heinätyöt valtakunnan tasolla vuodessa maksavat, mutta mitätön ei summa ole, sillä Postikin joku vuosi sitten laajensi toimintojaan ihmisten nurmien leikkuuseen. En tiedä kuinka business on tältä osin menestynyt.

Päätään ovat nostaneet myös öttiästen vähenemisten ansiosta luonnonniityt. Niidenkin maailma on muuttunut eivätkä nekään enää selviä luonnossa hoitamatta. Vaan toista oli ennen. Päivänkakkarat ja kissankellot kasvoivat ja heinäsirkat sirkuttivat hoiti niitä tai ei. 

Kuten otsikossa kerroin, minulla on marmatusviikot menossa. Johtuneeko siitä, että reippaan viikon kuluttua on paluu Suomeen. Purnausten syyt eivät kuitenkaan ole tulleet iholle, saati sen alle, sillä kaikki on elämänmakuisessa elämässäni niin hyvin kuin kohtuudella yli seitsemänkymppisellä vaivoineen voi olla.

Korvien välin kanssa on kuitenkin hyvä voimistella päivittäin. Luulen maailman menon miettimisen ja siitä kirjallisesti mossottamisen olevan aivovoimisteluun vähintään yhtä tapa kuin sudokujen ja kuvaristikoiden täyttäminenkin.

Joillakin on tappamisen vimma

Jokilaakson luonnonsuojelualueen Purolammen vastarannalla on pieni, aikoinaan isolta osin ihmisen tekemä saari, joka on saanut nimen Rabbit Island. Siksi, että vaikka muualla alueella silloin tällöin juoksee jäniksiä ja vapaita kaneja, pikkusaarella niitä ei ole koskaan näkynyt eikä lumisessa maassa edes jälkiä.

Sen sijaan siellä on eläinten hautausmaa, jonne osaomistuskoira Niilollekin on varattu viimeinen leposija parhaan koirakaverinsa Rudin vierestä.

Myös ystävieni kissa nukkuu saarella ikiuntaan. Killi oli Peurojen perheenjäsen ja Ritva ja Hannu hänen ihmisiään. Niilon kanssa tulemme muistamaan aina, kun menimme tapaamaan useampi vuosi sitten kolmea Peuraa heidän matkakotiinsa Helsingin Rastilan campingalueelle. Kuinka istuimme katoksen alla Killin kulkiessa kuningattaren elkein Niilon takaa, Niilon edestä ja Niilon sivulta. Ja miten Niilo ymmärsi, että tämä ei ole hänen valtakuntansa ja kuinka se osasi käyttäytyä herraskoiran lailla.

Luonto ja tekniikka tekevät tepposia tai kepposia, joita en monestikaan ymmärrä. Monen vuoden ajan olen katsellut pihapiirin elämää Merikonttikotini katolla olevien neljän videokameran kautta, joista yksi on suunnattu Purolammen yli Rabbit Islandille. Tänä talvena silloin tällöin öisin näyttää 8000 kilometrin päähänkin aivan kuin joku olisi sytyttänyt Rudin ja Killin muistokivien juureen lyhdyn tai kynttilän. Se näkyy pimeässä yössä kuvan oikeassa yläreunassa hentona valona Thaimaahan saakka. Mielikuvittelen sen olevan Jokilaakon hyvän haltijan tekosia. 

Kun sitä yöllä katselin maksaessani Luonnonsuojeluliiton jäsenmaksua toisen kuvan uutista lukien, muistui mieleen Niilo eräänä aamuna ja sitä ulkopuolelta Duokodin ikkunasta katsellut ilvesäiti pentunsa kanssa. Harvoin olen nähnyt ja kuullut Niilolla sellaista terrierin vimmaa, kun se olisi halunnut mennä laittamaan pihan elämän takaisin mieleiseen järjestykseen. Jos Niilo olisi päässyt hoitamaan järjestysmiehen tehtäviä, olisi eläinten hautausmaa ehkä saanut ilveksen yhden sivalluksen jälkeen uuden asukkaan.

Sama tai joku toinen ilves käveli minua toisena aamuna rantapolulla vastaan mennessäni Jokilammille aamu-uinnille. Ehkä kymmenen metrin päästä sanoin sille suomeksi: "Minä en muuten väistä." Aikansa ilves katsoa minua kuin miettien, että mitähän tekisi? Sitten se loikkasi parimetristen, lainsuojattomien kasvien yli metsään ja minä ymmärsin kuinka uljas on Suomen luonnon suurin kissaeläin.

Hyvin kauan sitten, kun eläinrakkauteni vasta orasti jalostumistaan nykyiseen muotoonsa, katselin kerran metsästäjien joukkoa haulikkoineen ja ajokoirineen heidän kerratessa tappamansa syyttömän jäniksen viimeisiä elon hetkiä. Ja kuinka miehet kehuivat kilvan miten upeaa työtä koirat tekivät.

Itse ajattelin surullisena, että jos nautin tuosta tappamisen vimmasta, on minussa jotain perustavan laatuista vialla. Sillä kukaan ei tarvinnut pupua nälkäänsä, vaan nauttiakseen sen jahtaamisesta ja tappamisesta, jonka kruunasi lopuksi kasvissyöjän kuolema. Jos sielussani on jotain vinksallaan, olkoon se mieluummin kallellaan elämän suojelemisen suuntaan.

Maailmassa ei montaa eläinlajia ole, jotka saavat elää vapaana ihmisten niiden elämään kajoamatta millään muotoa. Yhtä lajia on liikaa ja toista liian vähän. Kolmas tekee sitä sekä tätä pahaa ja neljäs jotain muuta hallaa ihmisen mielestä ihmiselle tai jollekin muulle. Sitten tuomme pallon toiselta puolelta peuroja opettelemaan elämää Suomessa. Joista vimmaisten metsästäjien lisäksi kiinnostuvat luonnollisesti luonnossa jo elävät lihansyöjätkin. Jota sitäkin ihminen haluaa säätää hakemalla valtiolla isojen kissojen tappolupia.

Miksi yhteiseen pesään saa paskoa?

ÄKKIPIKAINEN saattaa ajatella, että Itämeri on maailman mittakaavassa ankea ja mitätön meri. Se on pieni, saastunut ja vähäsuolainen. Kirjaimellisesti huonossa hapessa. Juuri siitä syystä varsinkin maailman rannikkovaltioiden olisi syytä yksityisten lisäksi kiinnostua paljon enemmän Pohjolan pienestä murtovesialtaasta. Merellä on takana ja edelleen myös edessään vaikeat vuosikymmenet.

Itämeri on kuitenkin Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen. Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erikoinen meri alhaisen suolapitoisuutensa, vuoroveden heikkouden sekä mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia. 

Talvivaaran merkittävimmät ympäristöhaitat aiheutuivat nimenomaan sulfaattipäästöistä, jotka pilasivat valuma-alueilla useamman järven. Päästöt olivat tuolloin maksimissaan kymmenesosa Haminanlahden suulle laskettavasta.

Akkutehtaan saama lupa on todellinen ympäristöriski – valtavissa määrissä sulfaatti on ongelma myös meressä. CNGR Finland Oy:n lupaehdot mahdollistavat sulfaatin laskemisen Itämereen pitoisuudella 62 000 mg/l ja 290 000 kg joka päivä. Pitoisuus on erittäin myrkyllistä kaikille Itämeren kaloille ja pohjaeläimille. Sulfaattipäästö on kooltaan (noin 100 000 000 kg/vuosi) ja pitoisuudeltaan Suomen suurin.

Herkimpiä sulfaattipitoisuuden nousulle ovat kalanpoikaset, mäti ja pohjaeläimet. Väkevä ja painava sulfaattiseos painuu syvänteisiin aiheuttaen kerrostumista, happikatoa, fosforin vapautumista ja edelleen rehevöitymistä sekä myrkyllisen rikkivedyn ja metyylielohopean muodostumista.

Tässäkään asiassa elämöinnilläni ei ole edes Tuusulanjoen vuollejokisimpukan eikä salaperäisen ja uhanalaisen viitasammakon pulputuksen vaikutusta, vaikka lunnonsuojelualueemme vedet laskevat jokea myöten Suomenlahteen ja siitä Itämereen. Silti elämöin, sillä tuntuu kertakaikkisen käsittämättömältä, että jotkut Suomen virka- tai luottamushenkilöt voivat paskoa yhteiseen pesään sekä jatkaa hölmöläisten tarinoiden ketjua päättämällä Haminaan kaavaillun akkutehtaan vesien laskemisesta Itämereen, jonka puhdistamisen eteen on tehty vuosikymmeniä monin hartiavoimin töitä.

Ehkä Haminan luvan kaltaiset päätökset eivät johdu aina edes tyhmyydestä, vaan "minä tiedän ja minä päätän hengestä" itsekkyydellä maustettuna. Sekä taidokkaista markkinamiehistä, jotka myyvät eskimollekin jääkaapin.

Siitä oiva esimerkki on, kun valitsemamme valtakunnan terävimmät poliittiset päättäjät myivät monopolisähkölinjat ja -verkon yksityiselle sijoittajalle, joka nosti siirtohinnat pilviin. Sen jälkeen suomalaiset sijoittivat saamansa miljardit saksalaiseen Uniperiin, jonka Saksan valtio kaappasi sopivan tilaisuuden tullen omaan taskuunsa.

Eikä se ollut ainut Suomen superhankinta Saksasta. Kansan suussa Sonerakauppa vääntyi hölmöläistarinaksi, kun valtion firma osti neljällä miljardilla ilmaa. Silloisen johdon tempaisi mukaansa hölmöyden lisäksi ja varoituksista huolimatta todellisuudentajun hämärtyminen. Joka vakuutti heidät siitä, ettei maksetulla summalla ollut väliä. Heille Umts-toimilupa näyttäytyi sijoituksena, jonka arvo ei voi laskea.

Nyt on sitten muun maan vuoro paskoa pesäämme sekä kusettaa meitä ja vähän muitakin, kun miljardööri saa jalansijan Haminaan ja kaikkien yhteiseen Itämereen. Akkumateriaalitehtaasta 60 prosenttia omistaa kiinalainen yhtiö CNGR Advanced Material, jonka toimitusjohtaja, Deng Weiming, lukeutuu Forbesin luokittelemiin maailman miljardööreihin. Weiming ja hänen vaimonsa, Xiaoge Wu, omistavat suoraan ja epäsuorasti yli 66 prosenttia yhtiön osakkeista. Sanomatta on selvää, että ilman Kiinan valtion suostumusta – ja kenties omistajuutta – akkutehtaita ei vahvan valtio-omistajuuden ja kontrollin maa perusta, vaikka tehdas sijaitsisi hölmöläisten kansoittamassa Suomessa.

Voinko saada hoitokorvausta?

Yhtenä päivänä kirjoitin käyttäneeni sen kaiken, jonka vuosikymmenten työelämäni aikana tallensin eläkeyhtiö Ilmariselle ilman korkoa vanhuudenpäivien turvaksi. Ja, että nykyisin elän muiden siivellä tai rahoilla.

Määrättyyn rajaan saakka valtio maksaa kansaneläkettä, josta siitäkin olen osaton. Maksutalkoisiin osallistun kuitenkin niin kauan kuin henki pihisee maksamalla veroja neljäsosan työeläkkeestäni. Täyttä kansaneläkettä voi saada, jos ei ole ollenkaan työeläkkeitä tai niiden yhteismäärä on olematon. Kun työeläke saavuttaa tietyn tason, kansaneläkettä ei myönnetä lainkaan. Kuulun siis joukkoon, jolta valtio pitää tältäkin osin kukkaronsa nyörit tiukasti kiinni.

Voinkin ajatella olevani valtiolle enemmän tuottava kuin kuluttava kansalainen. Säännöllisesti valtio osallistuu talouteni ylläpitoon kuukausittain vain sponsoroimalla hieman popsimiani lääkkeitä useampaankin vaivaan. Piikkipaikalla on sepelvaltimotauti ja siitä johtuneet sydäninfarktit sekä pallolaajennukset, jotka yhteiskunta maksoi suurelta osin yli 15 vuotta sitten. 

Meilahden sydänvalvomossa ajattelin kiitollisena, että jos ei täällä koe olevansa tyytyväinen veronmaksaja, niin sitten ei missään.

Mutta paljon on maksuliikenteessä valtion osalta poskellaan tai en kaikkea ymmärrä. Jos hankin lääkkeeni kotimaisesta monopoliapteekista, maksaa valtio niistä osan, olen maksanut veroja tai en. Mutta jos ostan lääkkeet thaimaalaisesta apteekista, sulkee Suomineito pussinsa.

Sama on tilanne sydäninfarktin osalta. Jos sydän pysähtyy kotirintamalla, minut kuljetetaan siniset valot vilkkuen, pillit päällä teho-osastolle. Siellä loistava henkilökunta onnistuu ehkä pelastamaan kuoleman portilta elävien kirjoihin ja lähes koko lystin maksaa yhteiskunta. 

Mutta jos pumppu tilttaa Thaimaassa ja minut kiidätetään Bangkok Hospitaliin tai vastaavaan, ei tohtori tartu puukkoon ellei maksumiestä tai -naista löydy. Jos ei kaverit siinä tilanteessa jeesaa, kun noutaja lipoo jo ovipielessä kieltään, olen elämää suuremmassa pulassa. Kaiken kruununa kotimaani estää suomalaisen sairaus- ja matkavakuutuksenkin, jos olen reissussa yli puoli vuotta. Eikä se kyllä korvaisi kuin muutaman päivän akuutin hoidon, koska kyseessä on vanha sairaus tai vaiva.

Se ei hevin mene jakeluun, että valtio maksaa suomalaisen sairaalan hoidon, muttei vastaavaa Thaimaassa, vaikka koko ajan ja joka kuukausi maksan veroa eläkkeestäni Suomeen 669,69 euroa. Vaikka kotimaani välittäisi vain rahoistani, niin kuinka taloudellesti on sille järkevintä, jos minut kuskataan kotimaan sijaan paikalliseen krematorioon ja sieltä tuhkat Suomeen? Tomumajani polttamisineen, uurnineen ja lentoineen maksan kylläkin Jokilaakson Ison kiven juureen itse Tuonelasta saakka, mutta verottaja on tappanut lypsävän lehmänsä. 

Tähän loppuun minulla on ehdotus Suomen rahanahneelle verokarhulle. Ainakaan toistaiseksi en tarvitse omaishoitajaa eikä minulla olisikaan pestiin ketään edes epäsopivaa. Vaan 74-vuotiaana selviän omin nokkineni. Joten voisiko valtio maksaa omaishoitajakorvauksen tai vastaavan minulle ja muille, jotka kykenevät näillä vuosirenkailla hoitamaan itse itsensä? 🤣🤣

Vapaat ja kytketyt koirat

En tiedä onko keltaisen linkin takana oleva, parin vuoden takainen Hesarin artikkeli maksumuurin takana.

https://dynamic.hs.fi/a/2022/koiravapaana/

Juttu kertoo Berliinin kaduilla kulkevista koirista ja on lukemisen arvoinen varsinkin koiraelämästä kiinnostuneille. 

Lehti kertoo siinä muun muassa, että "suomalaisen koiraihmisen silmiin erilainen, vapaa koirakulttuuri osui heti. Minna Strömberg muutti Berliiniin Paraisilta tyttärensä ja kahden koiran kanssa viime kesänä. Strömberg ajatteli ensin, että vapauden täytyy olla vaarallista koirille. Nyt hän on kuitenkin alkanut totuttaa 12-vuotiasta mäyräkoiraansa Geenaa vapaana liikkumiseen – oikeastaan siksi, että paikalliset kyselivät niin paljon sen nähdessään: miksi se on kiinni?"

Ihmisen ja koiran yhteinen taival on ehkä 40 000 vuoden ikäinen. Sen kerrotaan alkaneen, kun leireissä asuvilla oli tapana heitellä ulkopuolelle syömistensä jätteet, jotka houkuttelivat muun muassa susia. Näin katettujen pöytien kutsumattomien syöjien määrä ja nälkä kasvoi siinä määrin, että ne alkoivat olla vaaraksi. Joten ihmiset opettivat susista ruokajätevahteja pitämään aterioijia loitolla.

Tästä on pitkän matkan kulkenut kauneushoitolassa ja koirakylpylässä käyvä, vaatteet päällä hieronnasta sekä trimmauksesta saapuva villa-, perhos- tai muu hienostokoira, joka maksaa hienohelmaisuutensa vapauden menetyksenä.

Tähän väliin on syytä mainita, etten katso millään lailla pitkin nenänvartta ainuttakaan kelvollisesti lemmikkiperheenjäsentä pitävää ihmistä saati koiraa, on koiranelämä millaista tahansa, jos se ei ole kärsimystä.

Koira taipuu moneen, mutta ihminen ei niinkään. Lumet Suomessa sulavat ja se tuo esiin jokavuotiset koirankikkareet. Niistä monet näyttävät toistensa kaltaisilta lumihiutaleiden tapaan, mutta kahta samanlaista ei ole koskaan löytynyt. Eikä ole niitä ihmisiäkään, jotka eivät pärjää koiranpaskankaan kanssa. 

Isossa maailmassa on paljon maita, joissa koirat kulkevat pääosin ilman talutushihnaa eikä se ole sivistyksestä kiinni. Niistä monissa olen käynyt. Yhteistä on ainakin, että yleisesti ottaen vapaana kulkeva koira ei ole niin kärttyisä kuin kahlittu. Irrallaan ne kulkivat aikoinaan Suomessakin. Kaltaiseni vanhan kansan statuksella olevat muistavat hyvin "kylän koirat", jotka palasivat koteihinsa iltaruuan aikoihin. 

Toki vapaista koiristakin riitakaverin saa, sillä ihminen on kulkiessaan tehnyt rottinkikeppeineen parhaansa saadakseen niistä Thaimaassakin vihaisia. Toki maassa on myös kytkettyjä koiria, joiden reviirille ei ole vieraan hyvä mennä. Niiden tehtävä on esimerkiksi suojella jotakin, ottaa konnia kiinni, vartioida tai puolustaa omistajaansa. Eniten hihnoissa ja kainaloissa taitavat kulkea kuitenkin länsimaisten miesten thaimaalaisille naisille lahjaksi hankkimat niin sanotut sylikoirat.

Palautteen merkitys

"Kiitos tosikertomuksesta, sujuvaa ilmaisua. Se raittiuden hinta, jäin miettimään. Miten sait raittiudesta kiinni? Ja miten olet selvinnyt ilman alkoholia? Oletko kokonaan jättänyt eli onko ajattelutapasi muuttunut, sen kyllä aistin kirjoituksestasi. Hienoa että olet elänyt raittiina, tunsin sinut, kun et ollut raitis. Olit mielestäni poikkeuksellisen hyvä keskustelija ja ne olivat tärkeitä ajatustenvaihtoja. Se ehkä oli sellaista vaihetta, ettei ollut vielä ongelmaksi kehittynyt. Tosi miellyttävä ihminen olit. joten ilahduttaa paljon, että olet löytänyt oman tiesi elää."

Tälle tuntemattomalla palautteen antajalle vastasin tänä aamuna ja kysyin: "Kiitos paljon kauniista kommentista. Ennen kuin vastaan pitemmästi, jäi mieltäni askarruttamaan kuka mahtanet olla?" Siihen ainakaan vielä ei metsä ole vastannut eikä edes ehkä kuullut 🦻, kun sinne huusin. 

Kuvan Fingerpori ja monet muut sanovat kissan kiitoksella elävän, mutta tarvitsee se muutakin. Joskus harvansorttisesti saan olemattomista tekemisistäni kiitosta tai muuta myönteistä palautetta, jotka poikkeuksetta tuntuvat hyvältä ja lämmittävät ajan patinoimaa mieltäni. Eilinen palaute erityisesti ilahdutti, sillä se tuli kaukaa ajan vuorten takaa, jolloin alkoholi ei vielä täyttänyt koko elämääni. 

Kun en yhtään osaa arvata kuka olet, sinä minua lämmöllä muistanut blogini lukija, niin please, kerro minulle. Ehkä meillä olisi jotain muutakin yhteistä muisteltavaa.

Kahden viikon kuluttua palaan taas ensimmäisten muuttolintujen matkassa Suomeen. Sen jälkeen soittaminen Suominumerooni +358401511105 on kohtuuhintasta. Tosin WhatsAppilla se ei maksa ylimääräistä nytkään. Myös Messenger tavoittaa yötä päivää, vaikken välillä yöllä soittoääntä kuulekaan. Sähköpostit luen joka aamu ja ilta: jorma.soini@in105.fi ja jormaveinojuhani.soini@gmail.com. Joten please 🙏 vielä kerran.

Palautteella, myönteisellä tai kielteisellä on iso merkitys monelle tai ainakin itselleni. Vaikka lähimuistin huonominen pyyhkii paljon pois, muistan palautteet. Ainakin osan, vaikken aina muista edes mitä eilen kirjoitin. 

Kun ja jos joku minusta jotain ylipäätään puhuu, osa tapahtuu selkäni takana, mistä osa on tarkoitettu korvilleni ja osa ei. Silloin tällöin onkin huvittavaa kuulla itsestäni kertovan tarinan muuttaneet muotoaan kuljettuaan vuosien ajan suusta korviin ja takaisin uuden suun kautta maailmalle. Joukossa on joskus myös pahansuopaisuutta, kun jotain on jäänyt hampaankoloon tai sitten muuten vaan. Surullista, jos ei osaa elää voimatta pahoin eikä jakamatta sitä muille. Ehkä luullen olon siitä paranevan. Mutta eihän se parane, vaikka saattaa tehdä valheeellisenkin hetken siedettäväksi, jotta jaksaa raahautua huomiseen.

Myöteinen palaute tullessaan kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuo mukanaan paljon uutta, positiivista energiaa. Eilisestä onkin helppo päätellä, että rouva tai herra Tuntematon ei kirjoittanut muuten vaan eikä kohteliaisuudesta. Vaan siksi, että hän tarkoitti mitä sanoi ja halusi minun lukevan sen ja tietävän. Ehkä se on sitä postiivista ajattelua, joka on mainio lisä itsekunkin arkeen ja miksei pääpolttoaineeksikin.

Tuusulanjoki ennen ihmisiä ja nyt

Tuusulanjärven altaan syntyminen ajoittuu vuosimiljoonien taakse. Muotoilu ei ole jääkautista perua kuten monien muiden Suomen järvien, vaan se syntyi valtavan maanjäristyksen seurauksena. Laakso ulottuu Kirkkonummelta Espoon, Vantaan, Tuusulan ja Mäntsälän kautta Lahteen saakka. Tuusulanjoki sijaitsee tässä ikivanhassa uomassa, kun liki 10 000 vuotta sitten Tuusulanjärvi alkoi kuroutua irti tästä pitkästä vuonosta. Eteläpuolelle kerrostui mannerjään sulamisvaiheessa jäätikköjokien tuomana runsaasti hiekkaa sekä soraa ja meren väistyttyä Koskenharjuun puhkesi Tuusulanjoen uoma.

Vuosituhannen vaihteessa Helsingin Sanomat kirjoitti, että jokea kunnostetaan kolmen vuoden kuluessa yli kahdeksan kilometrin pituudelta. Siihen rakennetaan kuusi uimarantaa ja neljä maisema-allasta, jonka jälkeen tuusulalaisten yleisessä käytössä olevien uimarantojen määrä kaksinkertaistuu.

Raimo Nissinen Uudenmaan ympäristökeskuksesta piti silloin puromaisen Tuusulanjoen kunnostusta perusteltuna. Hän kertoi, että uoman vaihtelevuutta lisätään luiskien muotoilulla ja jokivarteen tulee onkikiviä. Virkistyskäyttö on ollut aiemmin vähäistä, mutta kunnostusten ansiosta jokea pitkin pääsee myöhemmin ainakin melomaan. Hän ennakoi, että uima-altaat kelpaavat ainakin lapsille. Uimarannoille tulee soraa ja vesisyvyyttä ruoppausten ja pohjan tasoituksen jälkeen yli metri.

Tuusulanjoki on noin 15 kilometriä pitkä ja laskee Vantaanjokeen. Tosin joissakin vanhoissa kartoissa kerrotaan, että Tuusulanjoki muuttuisi ennen Vantaanjokea Lillåksi.

Mutta onko Tuusulanjoki, Vähäjoki ja Lillå(n) sama joki, jota kakaroina kutsuimme Ruotsinkylänjoeksikin? Myllykylän maisemissa varsinkaan Lillåsta ei kukaan tunnu tietävän mitään, vaan he jäävät ihmettelemään nimeä kanssani.

Mutta mitä joen uimarannoille tai -paikoille on 20 vuoden aikana tapahtunut ja nyt kuuluu? Sitä taidan ensi kesänä hieman kysellä. Itse tiedän vain yhdestä, sillä Elämän tähden ry pitää siistinä ja käyttökunnossa Soiniityntien sillanpielen rantaa pallogrilleineen, pöytineen ja tuoleineen sekä roska-astioineen.

Löytyypä nykyiseltä Jokilaakson luonnonsuojelualueelta tarvitsevalle persoonallinen puuceekin. Miehet ja pojathan käyttävät varsinkin pienempiin tarpeisiinsa monesti metsäwc:tä. Tämän mukavan sanan lanseerasivat minulle virolaiset perheet, jotka mato-onkineen, virveleineen ja retkieväineen viihtyvät kesäisin rannalla. Uimassa käyvät lasten sekä itseni lisäksi ainakin poliisi- ja muut koirat. Mukavaa on, että virtauksen ansiosta en ole juuri havainnut sinilevää.

Vain kerran olen Päiviksen kanssa melonut kumiveneellämme Tuusulanjärven padolta tai oikeastaan Koskenmäen matonpesupaikalta jokea myöten 10 kilomerin matkan Myllykylään. Viime kesänä varkaat veivät vesikulkuneuvomme, joten talvella hankimme Thaimaasta käsin intiaanikanootin. Sen kanssa yksin tai seurassa aion kesällä uudistaa harrastuksen melomalla ainakin saman reitin.

Rattiuden hinta

Ehkä olisi hyvä ensin kertoa mitä raittius on minulle. Se on hetkiä hiljaisuudessa, kesäyössäkin yksin istuessani laiturilla äänettömyyttä kuunnellen. Tuokion ajan tuntuu syvällä sielussa, että tässä on kaikki eikä minulta puutu mitään. En halua lisää enkä halua muuttaa keinotekoisesti todellisuuttani muuksi millään tavalla.

Samaa täydellisyyttä saatan kokea eläinteni ja ihmisläheisten haudoilla. Surun hetkessä kyynelten ja kaipuun seassa on kaikki eikä siitäkään puutu mitään. Hiljaa kyselen taivaanrannan tuolta puolen, että sinnekö menitte, millaista siellä on ja näemmekö joskus? Raittius on opettanut itkemään aikuisen miehen itkua sekä kokemaan kaiken tapahtuvan kristallinkirkaana eikä sumu- tai humuverhon takaa.

Mutta kännilläkin on puolensa, jota en ole raittiina kokenut. Sillä humalaisen hauskanpidossa ja örvellyksessäkin on ainutlaatuisuutensa, jota aikoinaan yritin tavoitella selvinpäin päihtyvässä ravintola- ja kaveriseurassa. Mutta jo parin, kolmen drinksun tai tuopin jälkeen muut matkasivat jonnekin toiseen maailmaan, jonne en löydä mieleistä enkä muutakaan polkua. En tavoita enää oudoksi tullutta huumoria, vitsejä enkä seurani muutakaan hauskanpitoa. Ajattelen, että kun en enää halua hauskanpitoa viinan kanssa, se on oikein sopiva hinta raittiudesta.

Silloin tällöin törmään raittiuden apostoleihin, jotka suun täydeltä paasaavat vuosia ja kymmeniä kestäneen juomisensa olleen yhtä helvettiä. Mietin miksen kokenut samoin tai miksi he sanovat niin, sillä kännissäkin oli usein kiva olla. Olin juovana alkoholistina urani huipulla. Lopulta se ei enää riittänyt ja kysyin mielessäni yhä useammin, että tässäkö on kaikki? 

Raittiuteni jarrumiehet, tupakka ja alkoholi pitivät minua tiukasti hyppysissään, vaikka käsitin niiden olevan päällimmäiset elämäni lyhentäjät. Pontikkaa keittäessäni katsoin pullonkorkissa palavaa sinistä liekkiä ja tiesin, ettei hulluus, tyhmyys eikä tylsyys ala siitä, jos en kaada tuota sisääni. Sätkää kääriessäni pohdin, että järkevämpää olisi polttamisen sijaan sytyttää kymppi ja katsoa sen palamista. 

Useita kertoja lähdin aamuisin sadan metrin päässä olevaan kantakuppilaani tarkoituksena juoda aamukahvit. Joka kerta se muuttui ennen kassaa isoksi tuopiksi tai lasiksi olutta. Kunnes kauan sitten alkuperäinen suunnitelma toimi ensimmäisen kerran. Sama oli tupakan kanssa. Sata kertaa lopetin ja 99 kertaa aloitin. Sadas kerta toden sanoi. Viikon kävelin tupakoitsijoiden perässä haikuja haistellen, mutten laittanut savuketta suuhuni. Molemmat muutokset olivat liikasyömisestä luopumista helpompia, sillä viinanjuonnin ja tupakoinnin voi lopettaa kokonaan. Ruuan suhteen pitäisi pystyä kohtuukäyttöön. 

Kun ryyppykavereistani yksi toisensa jälkeen kuoli viinaan, muihin päihteisiin, puukoniskuun, kännisenä auton rattiin tai jotenkin muuten ennenaikaisesti, vakuutuin viimein, että elämäntavoillani on liian kova hinta. 

Ilman viinaa ja tupakkaakin on vaivoja riittänyt ja hengenlähtökin ollut lähellä. Sen kaiken ja kilojeni kanssa käyn jatkuvaa Jaakobin painia, jotka veivät myös Meilahden sairaalan teho-osastolle ja sydänvalvomoon. Siellä ajattelin elämänlankaani ohuttakin ohuemman hiuskarvan varassa. Mietin, että jos en olisi muuttanut tapojani, en olisi selvinnyt tänne saakka tai pois kuin jalat edellä.  Uskonkin maksaneeni koko raittiuden hinnan ja saanut vastineeksi paljon lisäpäiviä, vaikka syönkin liian usein enemmän kuin kulutan. 

Uuden elämän jatkoajan olen leppoistanut ja tiedän käyttäneeni suunnilleen sen, jonka työelämässä Ilmariselle sijoitin vanhuuden varalle ja turvaksi. Joten nyt elän muiden siivellä. Juomisen loppuvuosina ei työkään juuri maistunut tai työnantaja ei kauaa katsellut kännistä tekijää, joka aamuisin odotti vain milloin saa kaupasta tai baarista ensimmäisen keskioluen. Minusta ei ollut silloin eläkkeen maksajaksi. Eikä sillä vauhdilla kyllä olisi ollut sen käyttäjäksikään.

Yhden uuden elämänjakson alku

Kun yli 40 vuotta sitten olin juomavuosieni jälkeen ollut jonkun viikon selvinpäin, pyysi minua päihdeleirille mukaan täysin tuntematon seurakunnan viinadiakoni Markku Laukkanen. Pitkään pohdin mistä hän minut keksi, kunnes oivalsin, että hänen työkaverinsa Riitta Nyyssönen oli tulevan vaimoni Liisan ystävä. Sylttytehdas saattoi mitä ilmeisemmin löytyä niiden seinien sisältä missä itsekin majaani pidin.

Markku sanoi pyytäessään, että ei oikeastaan asiakkaaksi, koska olen ollut niin kauan juomatta, mutta ei työntekijäksikään, koska olen ollut niin vähän aikaa juomatta, mutta jotenkin siihen väliin. Sinne Vesalan kurssikeskuksen Rysään kuitenkin menin yli 30 alan miehen ja naisen kanssa. Ensi hetkestä lähtien koin sen olevan minun juttuni. Jokainen vuosikymmenen, parin aikana otettu ryyppy muuttui nopeasti pääomaksi. Olin löytänyt paikkani ja elämälleni juomisen sijaan uuden tarkoituksen, kun väki saunan löylyjen lomassa ja makkaraa grillatessa kuunteli juttujani.

Kuvainnollisesti ja hieman värittäen Markku kokosi kerran vuodessa viikoksi linja-autoaseman ja torin kupeesta bussillisen alan väkeä puhteiden lakanoiden, lihapatojen sekä hengen ravinnon äärelle. Mieleen jäi leiriltä matkaevääksi monta mainiota juttua ja tulevia ystäviäkin, joista tässä yksi muisto. Eräs mies ei ollut moneen päivään syönyt juuri mitään ja hän lastasikin lautaselleen aika kasan karjalanpaistia sekä reunalle pinon leipäviipaleita ja viereen tuhdin palasen voita. Sitten hän kysyi keittiöhenkilökunnalta, että "eikö ole kuin kevytmaitoa, kun olen niin tottunut punaista juomaan, eikä vatsa oikein muuta kestä?"

Omat ajatukset harhailivat kaukana todellisuudesta ja olin vakuuttunut, että päihdetyöntekijöiden kirkkain tähti on juuri syttynyt. Halusin raitistaa koko Suomen ja aloittaa sen ensimmäiseltä leiriltäni. Kun väki viikon päätyttyä palautettiin samoille kulmille ja kolmantena päivänä viimeinenkin oli takaisin juomakentällä, käsitin, etten raitista ketään. Mutta löysin sen mitä voin tehdä. Voin luoda ja tarjota mahdollisuuksia ja muutoksen vaihtoehdon. 

Päihdetyöhön jäin ehkä siksikin, että vain yhdestä asiasta tiesin työksi asti. Se oli päihteet. Olin väärien valintojen asiantuntija, joita nykyisin kutsutaan myös kokemusasiantuntijoiksi. Jyväskylän kaupunkiseurakunta oli alkutieni, sillä se ei vaatinut minulta mitään, ei edes liittämään käsiä yhteen. 

Aikani tallustelin kaduilla omin nokkineni, kunnes seurakunta palkkasi minut sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuella kolmeksi kuukaudeksi. Näin sai alkunsa Omakotikatu 1, valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus pieneen, punaiseen mummonmökkiin. Jälkeenpäin kuulin asuntolautakunnassa puhutun, että "annetaan vaan sille Soinin porukalle se purkutuomion saanut lautarakennus. Sillä jos hyvin käy, ne polttaa sen maan tasalle ja kaupungilta säästyy purkamisen vaiva".

Maailma on täynnä selviytymistarinoita vaikka mistä tosielämän ongelmista, itsensä etsimisistä ja löytämisistä päihteiden avulla sekä ilman niitä. Tapoja setviä ja selvitä ongelmista lienee tuhansia. Vaikken ole juuri kerskunut, on päihteetön elämä hyvä alku mielen, sielun ja ruumiin kokonaisvaltaiseen raittiuteen. Mutta jos viinan tilalle tulee esimerkiksi elämänkumppanin hylkääminen, joka on sietänyt sinua rinnallaan rakastaenkin kaikki juomavuodet sekä perheen ruumiillinen kuritus, viinattomasta elämästä saattaa raittius olla kauempana kuin korkin kiinni laittaessa.

Monelle, jos kellekään yksinkertaisimpia asioita ei ole itsensä kohtaaminen joka päivä siten, ettei halua muuttaa todellisuutta keinotekoisesti varsinkaan kemiallisilla aineilla toiseksi tunniksikaan. Helposti ihminen hiihtää tuskaistakin, mutta jollakin lailla tuttua, turvallista latuaan mieluummin kuin hyppää hyppyrin nokalta tai ottaa muuten askeleen tuntemattomaan. Oma hyppyni mahdollisti uudenlaisen etsimisen ja löytämisen sekä sen, että olen ylipäätään olemassa. Kertakäyttönahkapukuni sisällä suremassa, iloitsemassa ja marmattamassakin, mutta ennen kaikkea nauttimassa kiitollisena lahjasta, jonka olen saanut vanhemmiltani pyytämättä ja ansioitta.

Elämän raittiudesta olen monesti kirjoittanut ja saatan tehdä niin silloin tällöin sen aikaa kun pystyn. Tosin aamulla blogia aloittaessani, kyseinen aihe ei ollut edes mielessä saati tarkoitus. Nykyisen elämänjaksoni ensiakeleet ja muistot veivät kuitenkin mukanaan. Joten ehkä huomenna jotain siitä mikä on ollut raittiuden hintalappu ja koenko maksaneeni sen kokonaan. 

Sisällissodan esiaste

Vaikka sillä ei ole mitään merkitystä muille onko maljani kuohunut yli tai ei, marmatan silti ja siksi, että haluan purkaa mieltäni ja sanoa sanottavani.

Sisällissodassa, jota Suomikin on saanut maistaa, tavoitteena on yhteisön sisäinen valta, vastustajan murskaaminen sekä muutos aikaisempaan valtarakenteeseen niin, että se tyydyttää oman puolen kannattajien ja taistelijoiden vaatimuksia. Mittaa toisistaan ottavat yhteisön eri ryhmittymät, kuten säädyt, luokat, puolueet tai sosiaaliset kerrostumat. Valtaa tavoitellaan, jotta uusi valtarakenne voitaisiin luoda pysyväksi. Omia joukkoja kannustetaan osoittamalla propagandan keinoin vastapuolen synnit ja ominaista on myös koston kierre.

Poliittiset lakot ovat sisällissodan esiaste, jota nyt harrastetaan olan takaa. Suurta palkkaa nauttivat ay-pomot haluavat laittaa ammattiliittojen kanssa demokraattisesti valitun hallituksemme päätöksineen polvilleen. Osa ei pysty pureksimaan saati nielemään kansan valitseman oikeistohallituksen tekemiä päätöksiä. Liitot eivät tällä kertaa kapinoikaan työnantajia vastaan, vaikka jättävätkin menemättä töihin suurella joukolla. Ay-väelle on aivan sama onko työnantaja valtio, kunta tai lähteekö toimien vuoksi leipä yksityisyrittäjän perheen ruokapöydässä lapsen suusta tai kuoleeko aivan sivullinen ja puolustuskyvytön hoidon puutteeseen. 

Silläkään ei näytä olevan juurikaan merkitystä ovatko lakot tai työnseisaukset laillisia tai laittomia, sillä liittojen rahakirstut ovat pullollaan lakkoavustus- ja mahdollisesti maksettavia sakkorahoja. Joten kyllä vain, kyseessä on sisällissodan esiaste, sillä toimenpiteet kohdistuvat hallitusta vastaan. Enemmistö näyttää gallupien mukaan hyväksyvän poliittisetkin lakot, joita voi kyllä perustellusti sanoa kapinoinniksi. Itseltäni sen sijaan kyselen, että enkö itse tai jotkut muut nyt ymmärrä seurauksia eikä kaikkea muutakaan? 

Liittoja johtavat pomot, joiden palkat ovat kymmenkertaiset omiin tuloihini verrattuna ja suuremmat kuin kansanedustajien ansiot. Silloin kyllä jotain muutakin on vialla kuin, että työnantaja maksaa ensimmäisenkin krapulasta johtuvan rokulipäivän palkan.

Vaikka itselleni on ollut melkoisen yks hailee riistääkö työnantaja tai verokarhu vai molemmat yhdessä, sekään ei tunnu enää riittävän. Vaan nyt ollaan kaikilta viemässä yhteiskuntarauha laillisin sekä laittomin keinoin.

Yritin etsiä tietoa ovatko ay-pomot kuinkakin osallistuneet talkoisiin pudottamalla omia palkkojaan. En löytänyt. Sen sijaan löysin tiedon kuinka kokoomuslaisena valittu, viimeisiä päiviä istuva presidenttimme Sauli Niinistö pudotti tuntuvasti palkkiotaan. 

Onko tosiaan niin, että tarvitsemme sotia myös siksi, että vuosia tai kuukausia rintamalla pakkasessa ja korsussa henkensä hädässä opettaa vihollisen tykkien avulla olemaan jonkin aikaa tyytyväinen siihen mitä on? Eikä vaatimaan alati lisää "minulle kaikki nyt ja heti" hengessä. Ymmärrystä tarvittaisiin siihenkin, että joskus on hyväksi luopua jostain voidakseen pitää leipäpuun.

Tällä hetkellä parin tunnin lentomatkan tai parin päivän automatkan päässä Suomea kymmenen kertaa suurempi Ukrainan kansa taistelee olemassaolonsa oikeudesta. Samanaikaisesti itse haluamme yhä helpommalla yhä enemmän luomupossua ja luomukasviksia luomuruisleivän päälle. Jotain on todella vialla ihmisen ahneudessa ja monessa muussakin. Vaikka kirkkoon kuuluu väkeä enemmän kuin poliittiset lakot hyväksyviin, ei riitä kristikansan selitys, että ihmisen itsekkyys ja monet muut vajavaisuudet johtuvat Eevan Aatamille tarjoamasta omenasta. 

Sananlaskuja, aforismeja, mietelauseita ja muita rouheita

"Älä unta rakasta, ettet köyhtyisi."

"Pidä silmäsi auki, niin saat leipää kyllin."

"Kuinka kauan sinä laiska makaat, milloinka nouset unestasi?"

"Laiskuus vaivuttaa sikeään uneen, ja veltto joutuu näkemään nälkää."

"Minä kuljin laiskurin pellon ohitse, mielettömän miehen viinitarhan vieritse."

"Älkää antako auringon laskea vihanne ylle."

Raamatun Sananlaskuista kaikki.

************

Monta vuosikymmentä sitten poikani Marko alle kouluikäisenä oli tehnyt jonkun kolttosen, josta Liisa puhelimessa kertoi. Kun ajoin kotipihaan Letukallani, jonka kyljissä oli isot englanninkieliset tekstit "Likaiset vanhat miehet tarvitsevat myös rakkautta",  oviaukossa seisoi syyllisen ja katuvaisen näköinen poika itkua tuhertaen. Koppasin hänet syliini halaten karun miehen rakkaudella ja kuiskasin korvaan "annettu jo, annettu jo". En hevin anna auringon laskea edes kiukkuni ylle. Tätä kaikkea silloin tällöin muistellessani tunnen, kuinka paljon Markoa rakastankaan. 

Eilisessä Mietemaailmani päivityksessä onkin paljon sellaista, joka on minulle enemmän kuin sanoja. Joukossa on maininta "Kadonneiden askelten salista". Sitä olen monesti miettinyt, kun mieleen on tullut ensimmäinen vaimoni Liisa, joka käytti melkein aina pyörätuolia liikkuessaan. Joskus hänen kelatessa äänettömästi kokouksessa valtuustosalin eteen puhumaan, ajattelin rakastaen "salin hiljaisten askelten Liisaa". Kun olin hänen hautajaisissaan kuokkavieraana Haapamäen kirkkosalissa, itkin ja koin jotain jääneen kesken. Jäljellä oli vain tyhjä, Kadonneiden askelten sali.

Eilinen päivitykseni toi mukanaan kuvan toteamuksen ja kysymyksen Liisan hyvältä ystävältä, jota hän on nykyisin myös minulle. Ehkä jossain vaiheessa avioeroni jälkeen ja vieläkin saatan olla joidenkin inhokkilistoilla vaimonsa hylänneenä kylmänä kummajaisena tai peräti paskiaisena.

Ehkä sitä olenkin, vaikken niin koekaan, sillä jokainen, rakkaudella sydämestäni paikan lunastanut asuu siellä omassa huoneessaan ikuisesti. Siellä on siskoni, äitini, isäni ja monet muut taivaanrannan takaa. Jossakin on myös ensisuudelman poliisin tytär, Rita Rosimo alias Pia Simonkylästä ja luokkaretkibussin takapenkiltä. Vaikka ukkostrubaduuri on silloin tällöin kerännyt harmaita ja synkkiäkin pilviä välittämisen taivaalleni, kaikki rakkauteni säilyvät sydämeni saleissa. 

En tiedä mitkä ovat kuvakaappauksen Tiinan ajatukset vai eivätkö mitkään tai kadottaako tämä kirjoitus peräti jotain. Mukavan tuulahduksen hän joka tapauksessa toi Liisan ja minun yhteiseen, Kadonneiden askelten saliin. Sekin on mukavaa, jos myös Tiina kokee salin omakseen. 

Mietemaailmani päivitys

Koskaan ei ole liian myöhäistä elää onnellisena eämänsä loppuun asti. 

Tässä iässä ei myöskään kannata pantata elämää. Voimalauseeni onkin Minna Canthilta: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”

Joskus taas ensimmäinen askel anteeksiantoon on, kun tajuaa, että toinen osapuoli on täysi mulkero. 

Elän yhä tulevaisuudessa, sillä odotan Thaimaassa Suomen kesää ja Suomessa Thaimaan talvea. 

Vain pellet ottavat sirkuksen tosissaan. 

Joillakin selkä on niin huonona, ettei voi nostaa kuin eläkettä eikä silti näe kunnolla edes selvää päivää. 

Kansallismielinen mopomies on keski-iän ylittänyt, harmaatukkainen papparainen, joka Thaimaassa skootterilla ajaessaan kuvittelee yhä ajavansa henkisesti teini-ikäisenä Suomi-mopolla. 

Viikon suunnitelma: En tee mitään, sillä makaava mies sohvalla on mies paikallaan. 

Makunsa kullakin sanoi koira, kun takapuoltaan nuoli. 

Seisova kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa. 

Islannissa täytyy koputtaa kolme kertaa ja sanoa samalla seitsemän, yhdeksän, kolmetoista. Silloin turvaa selustansa huonoa onnea vastaan ja joskus onkin yhtä hyvä tuuri kuin kaljulla miehellä, joka voitti arpajaisissa kamman. 

Liputuspäiväksi "En tarvitse mitään päivä". 

Kaikki jotka nauravat kanssani, eivät ole ystäviäni. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä mukavampi on olla tekemättä mitään. 

Kyyneleet ovat sielun pesuvettä. 

Miksi porot ja Lapin kelot kiertävät lähes aina vastapäivään?

Elämä on niin kallista, että kun katsoo arkkujen hintoja, kohta ei ole varaa edes kuolla. 

Mörökölli minut vieköön, jos olen väärässä, sanoi jyväskyläläinen Jukka Paananen. 

Joutenolo ja elämisen sietämätön keveys. 

Abortti estää jonkun mielestä tulemisen olemassaolon kurjuuteen, mutta pitääkö tehdä arvokasta elämässä? 

Ei ole tärkeää kuinka vanha olet, vaan kuinka olet vanha.

Pyykkipoika vai pyykkihenkilö? 

On hyvä silloin tällöin tarkistaa, ettei pahin vihollinen asu korvien välissä. 

Joskus nukun uppotukkiunet. 

Mutta kerrankos sitä erehtyy, sanoi siili kavutessaan juuriharjan päältä.

En uskonut kuolemanjälkeiseen elämään, mutta uskoin elämänjälkeiseen kuolemaan.

Mielen miinakenttä ja tie helvettiin voi olla reunustettu hyvillä aikomuksilla varsinkin, jos vintillä on pimeää tai liikaa valoja? 

Olo on kuin yksikorvaisella tuusulalaisella keinuhevosella, sanoi Annika Lappalainen

Tottakai puhun itsekseni. Tarvitsen silloin tällöin hyviä neuvoja. 

Carlos Santana: "Sen sijaan, että haluaisin passittaa hänet kadotukseen ikuisiksi ajoiksi, ajattelen hänet pienenä lapsena. Siten näen hänessä valoa. Jos toivon hänet mielessäni helvettiin, menen hänen mukanaan sinne. Jos vuorostani lähetän hänet valoon, tiedän meneväni itse perässä."

Aira Samulinin Hilja-täti sanoi, että pitää ojentaa jalkoja vain niin pitkälle kuin peittoa piisaa.

Aurinko nousee aina, mutta joskus sitä joutuu odottamaan vuositolkulla. 

Entä onko etanalla hampaita? 

Kenen pitää todistaa onko Jumala olemassa tai ei, vaikka ukkostrubaduuri saapuukin joka kesä esittämään säveltämäänsä säätä. 

Hiljaisuudessa voi ajatella olevansa Kadonneiden askelten salissa. 

Kaikkea on tarpeeksi, mutta kaikkea on liian vähän ja on menossa päin helvettiä ensimmäisessä luokassa. 

Kun öisin valvon mietteissäni, on se mitä parhainta "Minäaikaa". 

Niiin kauan kun luen ja kirjoitan, en ole koskaan yksin, vaikkei ketään olisi läsnä, sanoi 93-vuotias. 

Silloin tällöin on tiedossa suurenmoinen matka......leposohvalta jääkaapille ja takaisin. 

Kun minulla on sisäinen rauha, minulla on kaikki vaikkei olisi mitään. Kun puuttuu sisäinen rauha, minulla ei ole mitään vaikka olisi kaikki.

Viides todellisuus, jossa unet ovat kurkistuksia alitajuntaan tai jonnekin missä on menneisyys, unelmat, haaveet ja tulevaisuus sekä mielikuvitus. Vain nykyisyydessä on läsnä fyysinen minä, ajan vankila. 

Varhainen lintu löytää madon, joka ei ole madon onni ja kalastaminenkin on hengenvaarallista, sanoi onkimato lapsilleen viimeisinä sanoinaan. Toivon lisäksi Joukossakin on mukava elää serkku lapamadon mielestä. Silloin ei tunne oloaan yksinäiseksi ja Rauhassa on hyvä kuolla. 

Mutta itseäni minun ei tarvitse hiljentää miellyttääkseni muita.

Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön kadonneet visiot, osa 4

Merikonttikodille Jokilaakson luonnonsuojelealueen keskellä haettiin tilapäinen rakennuslupa, sillä muun muassa sijainnista johtuen pysyvän rakennusluvan saaminen osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi. Mutta hyvin on pärjätty näinkin saunoineen, pyykinpesu- ja tiskikoneineen. Kontteja ei ole myöskään liitetty kunnallistekniikkaan, koska testaamme koko ajan sopivuutta eilen mainituksi väistöasunnoksi. Tarvittaessa Duokodin liittäminen kunnallistekniikkaan on hyvin yksinkertaista. 

Siirrettävyytensä ansiosta konttikodilla on edellytykset toimia missä kunnassa tahansa määräaikaisenakin kotina, joiden avulla voitaisiin poistaa asunnottomuutta hyvin tehokkaasti. Tilapäinen rakennuslupa on myös helpompi saada, koska ei tarvitse päättää onko kontti siinä paikassa seuraavat 50 vuotta. Rakennusmääräyksetkin ovat toisenlaiset, kun kyseessä on "mummonmökki kantovesineen" ja ekokäymälöineen, joka kerää jätteet Biolanin kompostoria varten. Siinä ne valmistuvat kahden vuoden aikana oivalliseksi mullaksi.

Käytän pääosin luontoystävällisiä pesuaineita, joten harmaan veden maaseudulla voisi usein imeyttää suoraankin maaperään. Tätä mahdollisuutta ei kerrostaloalueen väistöasuntona ole, joten koekäytössä kerätään jätevedet 1000 litran säiliöön. Sen sisällön tyhjennän asianmukaisesti jätevesiviemäriin tai vastaavaan 2-3 kuukauden välein. Samalla tyhjennysmatkalla tuon henkilöauton peräkärryssä 1000 litran toisessa säiliössä talousveden. Juomaveden noudan nostalgiasyistä monesti läheiseltä, kuvan luonnonlähteeltä.

Teknisesti merikonteista tehdyn asunnon voi toteuttaa vuorauksineen monin eri tavoin. Me halusimme kotimme näytävän ulospäin siniseltä kontilta, joten Duokoti on eristetty sisäpuolelta eikä sitä sieltä edes tunnista merikontiksi. Toinenkin syy on. Alle 50 m² asuinrakennus ei tarvitse energiatodistusta, joten lämmitettevä pinta-ala on 49,5 m². 🌞

Ollessani Sininauhauhasäätiön toimitusjohtaja, hankimme käytännössä omistukseemme vaihtoehtoista ammattikoulua ylläpitävän Sovinto ry:n. Sen määräaikaiseksi johtajaksi/rehtoriksi valittiin Päivi Strandén ja oletin polun olevan valmis konttikotien tekemiseen oppilastöinä esimerkiksi yhdistyksen omistamassa hallissa.

Päivin tullessa bossiksi, luovuin Sovinnon puheenjohtajuudesta, sillä pienemmissäkin ympyröissä on hyväksi, että vallan keskittämisellä on rajansa. Joten en enää ollut niin suuri härkä, etteikö löytyisi salvaja. Uusi puheenjohtaja ilmoitti, ettei hän tue Strandénin työsuhteen jatkoa, joten siihen kaatui yksi Sininahasäätiön loistavimmista tulevaisuuden visioista.

Vaikka koulutus on yksi Sininauhaliiton ydinalueista, uusi johto luovutti Sovinto ry:n myöhemmin Diakonissalaitokselle, joka oli tavoitellut sitä jo aiemmin. Nurjalla mielellä ajattelen, että se oli Sininauhavision puutetta, kyvyttömyyttä tai laskettu juttu.

Kävin neuvottelut myös Jyväskylän Katulähetyksen kanssa, sillä heillä on rakentamiseen soveltuvat hallit ja vuositasolla satapäin tekijöitä kuntouttavassa työssä. Kun silloinen toiminnanjohtaja ohjasi minut työllistämisestä vastaavan työntekijän puheille, käsitin, ettei heilläkään ollut asiaan riittävää innostusta.

Mutta kodittomilla sitä oli. Kiersin monestikin heidän keskuudessaan näytellen Merikonttikotien kuvia ja kysellen: "Haluaisitko asua kyseisessä kodissa vaikka Huitsin Nevadassa, jos joukkoliikenne kulkisi ja yhteiskunta kustantaisi kuukausimatkalipun?" Poikkeuksetta kaikki halusivat, joten visio on edelleen olemassa.

Yli kymmenen vuotta sitten olimme aikaamme edellä, jonka jälkeen erilaiset minikodit ovat yleistyneet vauhdilla. Nytkin olemme ajan hermolla, mutta edelleen ainutlaatuisesti, sillä siirrettäviä kunnon koteja ei uusienkaan toimijoiden tarjonnassa juuri ole.

Asunnottomuuden kovan ytimen ongelma on kerrostaloasumisen aikaansaama, koska niissä on asuttava talon säännöillä ja määräyksillä. Mutta sen sijaan emme kuule Enontekiön tai muiden haja-asutusalueiden asunnottomista, sillä maaseudulla on tilaa elää ja asua mummonmökeissä kuten tahtoo.