Arkiaamut joissa elän...

Toivotaan parasta, pelätään pahinta ja tehdään suunnitelmat pahimman varalle. Se on elämälle hyvä ohje, joka pehmentää pettymyksiä ja kareille ajoja. Itsekin sitä harrastan, sillä jos joku, niin minä tiedän, että hyvänkin humalan jälkeen tulee kohmelo.

Näin on käynyt kaikkien rakkauksieni kanssa. Hetken ja pitempäänkin hurmaan on tullut aina arki eikä yhteinen taival ole mennyt varsinkaan loppuaikoina kuten aloittaessani uskoin, unelmoin ja toivoin. Onneni eivät olleetkaan elämänmittaisia saati ikuisia. Koska tapoihini ei kuulu jättää henkisesti juuri mitään taakseni, kaiken kannan mukanani. Niinpä jokainen rakkaus, on se sitten ihmiseen tai eläimeen, kulkee sydämeni selkärepussa, kukin omassa lokerossaan. Alati mukana onkin iso määrä välittämisiä, joista yksikään ei ole toistensa kaltainen. Vain haikeus ja suru ovat kaikille yhteistä. Kipeimmillään en pysty pitämään jotain muistoa kurissa, vaan se pomppaa hallitsemaan milloin mitäkin hetkeäni. 

Niin kuumaa hellettä tai suhdetta ei itselläni ole koskaan ollut, ettei lunta olisi viimein tullut parisuhdetupaan enemmän kuin olen pystynyt luomaan. Niistä kaikista kannan syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, että vain harva kykenee riitelemään yksin itsensä kanssa. Kun kerron pettymyksistäni, tuntee joku vahingoniloa luullessaan oman olon paranevan toisen tuskasta. Mutta joukossa on myös ystäviä, jotka aidosti ovat olleet surullisia vuokseni.

Parin, kolmen vuoden takainen reissuni Filippiineille tuotti niin syvän rotkon pimeyden, etten ollut löytää takaisin valoon. Uskoni mukaan kuitenkin aurinko paistaa viimein jokaikiseen risukasaan, vaikka jokaisen synkän pilven takana onkin uusi synkkä pilvi. Sekin on hyvä elämän eväs, sillä se on arki, jossa me kaikki elämme.

Joskus saatan maata petin pohjalla ja kysyä ikkunasta kurkkivalta aamulta mitä sillä on minulle tarjottavana. Ja todeta, että samaa harmaata paskaa, kääntää kylkeä ja vaipua takaisin synkkyyteen. Kunnes viimein kuulen elämän kysyvän mitä minulla on tänään tarjottavana. Silloin ymmärrän auringon viimein onnistuneen työntämään taas kerran säteensä vuoteeni uumeniin, paksun vilttini alle. Tänään en edes tiedä missä risukasani on tai onko enää missään, sillä olen onnellinen. 

Toivon, että olen vuosikymmenten harjoittelun jälkeen kyennyt muuttamaan itseäni niin paljon, että osaisin hyväksyä Morakotin sellaisena kun hän on ja hänkin minut. 

Joulukuuni aamut alkavat Tatan tuodessa kahvit vuoteeseen. Mukana tulee kaksi aarrearkkua, jotka toimivat tämän vuoden joulukalentereinamme. Ne avaamme ja mutustelemme aina jonkun maan suklaakolikot. Usein samaan menoon tarkistetaan hiusteni, kulmakarvojeni, partani, varpaitteni ja sormien kynsien pituudet, josko niistä joku olisi leikkauksen tarpeessa. Mukana on koppakaupalla lämpöä ja välittämistä, ehkä rakkauttakin.

Aamusuihkun jälkeen siirryn pihan tuoliin kuivattelemaan, jossa minua Morakotin ja mahdollisesti jonkun naapurin lisäksi odottaa kymmenkunta pientä ja isoa kanaa sekä pari kukkoa. Niiden kanssa aamupalaa kärkkyy myös naapurin kissa, Black & White, joka haluaa ehdottomasti syliini aamiaisensa jälkeen ruokalevolle. Mikäpä siinä on meidän ollessa, minun nauttiessa itse tehtyä gingerjuomaa pari mukillista. 

Aamusuihkun jälkeen on vuorossa myös taatusti paikallista aamupalaa minullekin vatsan täydeltä sekä ystävällisiä ihmisiä kantapaikassamme. Sinne karautamme satoi tai paistoi reippaan kilometrin PeeCeeX:llä. Jos siellä on uusia lapsia, saavat he minulta ledvalolla vilkkuvan pienen, 20 bahtin elefantin. Kotimatkalla pysähdymme silloin tällöin Tatan hierontayrityksessä, jossa saan ammattaidolla suoritetun tunnin thaihieronnan.

Tästä kaikesta nautin ja toivon sen jatkuvan yhtä kauan kuin elämäni. 

Ötökkäkammoinen eläinrakas

Joskus on blogin aiheet kateissa, vaikka ajattelenkin, että kirjoittaa voi oikeastaan mistä tahansa. Kuten millimetrin mittaisesta muurahaisesta ja sen kokoon verrattuna jättiläis-hyttysestä, jolla on pahimmillaan ihmiseen tappava vaikutus. Kuten esimerkiksi dengue-kuume ja malaria. 

Olen ilman niitäkin ötökkäkammoinen eläinrakas, mutta senkin suhteen paranemaan päin. Eläinrakkauteni on silti yhä varsin valikoivaa. Aiemmin se oli vielä nirsompaa. Vuosia nykyisen kotini paikka, Jokilaakson luonnonsuojelualue oli juuri hyttysten vuoksi pannassa. Kun yksikin niistä onnistui minua pistämään, oli kiire etsiä kaiken maailman suihkeita ja voiteita orastavan kutinan vuoksi.

Sitten luin Linkolan kirjan, jossa hän tai joku muu kertoi Pentin vain pyyhkäisevän hyttysen iholtaan surmaamatta sitä. Se viehätti minua ja koin hänen päässeen hyttysten herraksi. Vertani haluavat naaraat, sillä koirashyttynen on kasvissyöjä. Yhtenä kesänä minäkin, ehkä Linkolan lailla huomasin, että 99 % kimppuuni käyvien ötökkäjoukkojen pistojen vaikutus katoaa alle puolessa tunnissa. Samaa pätee Thaimaassa. Puolituntisen kutinan kanssa kyllä pärjään tietoisena, että pian se loppuu.

Yhtään en tiedä onko pienten siivekkäiden tai maassa vipeltävien määrä ja kirjo Suomeen verrattuna talvikotieni maassa moninkertainen. Joka tapauksessa esimerkiksi toiletissa on aikaa silmäillä ympärille. Suomessa vain harvoin havaitsen jakavani tilan jonkun kanssa, vaan istun siellä kuninkaan lailla yksin. Mutta toisin on Thaimaan maaseudulla, jonne on hyvää vauhtia tulossa uusi lisä kotipesieni joukkoon.

Pienenpieniä muurahaisia kulkee omia polkujaan pitkin seiniä ja usein ruokapöytääkin. Netistä luin, että ne eivät tee ihmisille mitään, mutta pilaavat ruokaa tunkemalla itsensä jopa kananmunan kuoren halkeamasta valkuaisen tai keltuaisen kimppuun. Kun iltaisin ja öisin luen tällä hetkellä joulukirjani 24 hyvästä teosta, ilmestyvät ne näyttöni valon innoittamana lukemaan samaa tekstiä, uteliaisuudesta tai käyttävät sitä muuten vain oikopolkuna tullessaan jostakin ja mennessään jonnekin. Välillä tunnen kutinana niiden askeleet ihollanikin.

Mutta vaikka kuinka koitan laajentaa vähintään sietokykyäni, inhokkeja riittää enemmän kuin ymmärrystä. Olen yrittänyt kasvattaa suvaitsevaisuuttakin pienentämällä itseäni ohjenuorana, että vaikka listisin kaikki mitkä teilläni kohtaan, häviäisin yhden miehen sotani niin Suomessa kuin Thaimaassakin. Tällä hetkellä pärjään kelvollisesti ötököiden kanssa valoisan ajan pihan tuolissakin, mutta hämärän ja pimeän tullen lisääntyvät joukot ajavat minut ilman vastarintaa sisätiloihin. 

Kuolemankauppiaat ja kuolemantaitovalmentajat

Kuolemankauppiaita on moneen lähtöön ja moni tekee teemalla rahaa. Jo nuorella iällä asian ytimessä ovat Hesarin uutisen mukaan espoolaiset nuoret. Surullista, ajattelen. Jotain tai paljonkin on vialla, eivätkä uutisen lapset ja nuoret taida ikänsä vuoksi joutua edes rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Aiheella rahaa on tehnyt myös useampi asianomainen itse vartuttuaan sekä lusittuaan aikansa ja kirjoittamalla vastuuttomasta elämästään kirjan. Sitä sitten joku lukee samaistuen ja ihannoiden. Sinällään mielenkiintoinen sanaleikkikin on tähän kytkettävissä, sillä alkoholisti on alkoholisti aina, vaikka lopettaisi juomisen. Näin sanovat muun muassa AA:n kautta raittiuden löytäneet. Olisiko saman logiikan mukaan varsinkin taparikollinen aina rikollinen, vaikka lopettaisi konnuudet? 

Oma lukunsa ovat asekauppiaat, joista Bob Dylan teki laulunkin. Siitä on suomenkielinenkin versio. Ase- eli kuolemankauppiaat tarvitsevat myös asiakkaansa, joista Putin ei taida olla pienimpiä. Jos oikein ymmärsin, hiljattain hän vaihtoi yhden asekauppurinkin jenkkien kanssa.

Kuolemankauppiaat liiketoimintoineen menevät menojaan ja hyvin moni meistä tavalla tai toisella keikkuu siinä mukana. Usean pienen lapsen äiti tai isä on asetehtaassa töissä, Suomessakin. Vielä tiukemmassa on ruoka Afganistanissa talebanien johdolla tai vaikka Myanmarissa eli Burmassa. Useat perheet saavat leipänsä huumeviljelmiltä. 

Tämän päivän infotulvasta poimin uuden, kuolemanteemalla ratsastavan ja tuotettaan  markkinoivan. Luin taidolla tehdyn ja taatusti massasta erottuvan työpaikkailmoituksen pariinkin kertaan. Siinä vakuutusyhtiö Kaleva etsii "Kuolemantaidon valmentajaa". Sen voi lukea klikkaamalla alla keltaista tekstiä:

 https://www.kalevavakuutus.fi/rekry/

Viina, viinattomuus ja raittius

En ole raittiudesta kirjoittanut pitkän aikaan, viinanjuonnista kylläkin sen edestä, viinattomuudestakin silloin tällöin. Raittius ja pidättäytymin alkoholista ovatkin vallan eri asioita. Vähän samaan tapaan, että alkoholismi voi olla monella syntymästä saakka osin geeneissä ja matkan varrella kerätyssä sosiaalisessa perimässä. Mutta tullakseen alkoholistiksi pitää juoda viinaa usein useita vuosia reippaanlaisesti.

Muutakin siihen tarvitaan. Jos ei halua juoda murheeseen eikä pysty ottamaan krapularyyppyä, vaikeutuu tiekin alkoholistiksi. Raittius on kokonaan toinen juttu ja onkin sinällään outoa, että sanan ovat onnistuneet omimaan alkoholin ympärillä pyörivät, joko juomalla tai kieltäytymällä juomasta. Joku voi olla absolutisti ja hakata kuvainnollisesti puolisonsa tai lapsensa silloin tällöin varmuuden vuoksi tai vanne on muuten vaan pään ympärillä usein liian tiukalla. Hän ei silloin tiedä mielen, sielun ja ruumiin raittiudesta mitään.

Toki minäkin rähjään ehkä liian usein edelleen ja omakin hissi juuttuu joskus kerrosten välille, mutta kohti täydellistä raittiutta kuljen. Sitä voin vain kokea ohikiitävän hetken ehkä kesäyön hiljaisuudessa, yksin laiturilla. Tuokion tuntuu, että tässä on kaikki mitä onneen tarvitaan eikä minulta mitään puutu. 

Raittius on kokonaisvaltaista hyvinvointia. Halua kokea kaikki itselle tapahtuva kristallinkirkkaana ilman tarvetta edes yrittää muuttaa omaa todellisuutta keinotekoisesti toisenlaiseksi. On sitten elämä tulvillaan iloa, surua ja kaikkea muutakin mitä rikkaaseen eloon kuuluu. Kun ylipursuavan elämänrakkaana olen viimein oppinut itkeään koirani haudalla vuodesta toiseen selvinpäin, niin siitä en pikku- enkä karusellikännienkään vuoksi luovu.

Viime yönä puoli kaksi paikallista aikaa soi puhelin. Langattoman langan toisessa päässä oli moneenkin kertaan aikuisen ikään ehtinyt, kovastikin tuttu mies. Lähes ensi työkseen hän sanoi, että soitin, kun sinä olet entinen juoppo ja juonut kai liiankin kanssa, että miten pääsee viinasta eroon. Ja jatkoi, että vaikka on ihana vaimo ja suurenmoiset lapset, niin aamu ei lähde käyntiin ellei juo pullollista Koskenkorvaa.

Tähän minä, että okei, mutta se ei pidä oikein paikkaansa, että olisin juonut liian kanssa. Pikemminkin juuri oikean määrän, sillä enää ei ole tarvinnut juoda yli 40 vuoteen. Sinä sen sijaan, jos oikein käsitin, olet juonut liian vähän koska vieläkin pitää juoda. Sitten kysyin oletko hakenut apua jostain?

Tähän ystäväni 8000 kilometrin päässä, että oli käynyt jossain yksityisellä, jonka kanssa jutusteltiin niitä näitä ja se siitä. Oli terapeutti ollut sitä mieltä, että siitähän se uusi taival alkaa, kun lopettaa juomisen. Ei ollut kolahtanut, vaikka juuri se sanottu on homman ydin.

Sovittiin, että mies soittaa uudelleen ihmisten aikaan eikä varttia ennen kukon aamun ensi kiekaisua. Valistunut veikkaus on, että ei soita vielä näillä juomisilla, vaikka aihetta olisi. Osaan sitten jeesata polun alkuun ja kulkea tarvittaessa kappaleen matkaa rinnallakin tai en.

Aamulla kaivoin netistä AA-ryhmäluettelon osoitteineen ja puhelinnumeroineen, jonka lähetin pallon toiselle puolelle WhatsAppin liitetiedostona. Tätä kirjoittaessa kurkkasin kanavalle ja uutta elämää etsivä kaverini on ainakin avannut lähetykseni.

Maailmassa on puhuttu niin paljon alkoholiongelmasta, ja sanon mitä tahansa, se on toistoa, joten antaa olla toistaiseksi. Ehkä sen voi sanoa, että suunnanmuutokseen ei tarvitse tietää mikä on oikein. Vaan riittää, jos saa sisälleen pohjimmaiseksi ymmärryksen mikä meno tai valinta on omalla kohdalla väärin. Jos tämä ymmärrys ei ole alimmaisena, nakertaa viinanhimo ennemmin tai myöhemmin tiensä uudelleen kukkulan kuninkaaksi.

Viinan kanssa päivittäinen läträäminen on oikea valinta vain silloin, jos tahtoo ennenaikaisesti matojen syötäväksi tai savuksi taivaan tuuliin. Alkoholiongelma sen sijaan ei keskuudestamme poistu niin kauan kuin ihmisen on mukavampaa olla pikku tai isossa kekkulissa silloin tällöin kuin alati selvinpäin. Joillekin siinä menossa käy, kuten kaimani Jorma (Jomppa) Ojaharjukin sanoi, että ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaa ryypyn. Jo iät ja ajat ruukku on mennyt kaivolle kunnes särkyy.

Järkeä keräilyyn

Thaimaan matkoillani olen usein katsellut paikallisia, jotka keräävät kasveja, pensaiden sekä puiden lehtiä ja mitä kaikkea keräävätkään luonnosta ruokapöytään, vedestäkin yhtä ja toista. En tiedä niistä mitään, mutta varsinkin tänä talvena kasviksia teidenkin varsilta on ollut ruokapöydässä ja lautasella. Olen oppinut ja tottunut siihen, että niitä on myös suussani vähintään aamuisin.

Aikoinaan oppikoululaisten piti Suomessa kerätä 80 kasvia kahden kesän aikana. Prässätä ja kuivattaa ne sanomalehtien välissä painojen alla ja liimata kansioon kukin omalle sivulleen. Kasveille täytyi lisäksi etsiä nimet sekä äidinkielellä että latinaksi heimoineen. Pitipä ne vielä muistaakin, sillä koulun alettua kesän jälkeen luonnontieteen opettajat tenttasivat osaamiset. Vilunkipeliäkin urakka hieman aiheutti, sillä ahkerat kerääjät myivät kasveja tai valmiita sivuja nimineen.

Kasvio jäi pois opetussuunnitelmasta 1960-70-luvun taitteessa, mutta 2000-luvulla siitä on innostuttu uudelleen. Käytännön kautta oppilas pääsee kokemaan ja aistimaan luontoa ja itse kerätyt kasvit jäävät varmasti paremmin mieleen. Aikakaan ei ole muuttanut sitä, että puuhaan usein osallistuu koko perhe.

Silloin ihmettelin ja monesti myöhemminkin osan kesäpäivistäni pilannutta keräilypakkoa. Se on edelleen tarpeettomin koulunkäyntiin liittyvistä tehtävistäni. En ole koskaan tarvinnut tietoa onko joku kasvi latinankieliseltä nimeltään ranunculus ehta tai kohta tai jotain aivan muuta.

Thaimaan kasvispitoinen ruoka on innostanut pohtimaan uudesta vinkkelistä kouluvuosien pakkoa. Miksi emme keränneet Suomen luonnosta hyötykasveja ja oppineet opettajan johdolla tunneilla käyttämään niitä? Eikä siinä kaikki, isossa maailmassa tehdään ruokaa torakoista toukkiin ja heinäsirkoista muihin öttiäisiin. Minäkin olen niitä mutustellut. Vastaavia on Suomenkin luonto tulvillaan. 

Koulujen kotitalousluokat ja monet keittiöt ovat kesät vailla käyttöä, joten uudenlaiselle hyötyharrastukselle ja kursseille olisivat puitteet valmiina. Asiansa osaavien johdolla voisimme kerätä luonnosta monenlaisia raaka-aineita ja opetelella tekemään niistä ohjatusti ruokaa. Toiminta voisi aikuisten lisäksi liittyä myös opetusohjelmiin, jotka opettaisivat lapset ja nuoret käyttämään luonnon antimia aivan uudella tavalla hyödyksi.

Onnenkantamoisia

Thaimaalaisetkin ovat innokkaita koittamaan onneaan lotossa. Sitä pelannee ⅓ kansasta. Minäkin olen ostanut joskus arvan tai pari. Lottorivin virallinen, valtion vahvistama hinta taitaa olla tällä hetkellä 80 bahtia. Sillä hinnalla arvan saa kuitenkin käytännössä hankittua vain netistä. Thailotto maksaa oikeastaan missä tahansa 100-150 bahtia, joten jonkin sortin mafia nyppää osansa. Ilman sitäkään myyjä ei kyllä jäisi nuolemaan näppejään, sillä virallinen hintakin pitää sisällään myyjän 15 % palkkion.

Elävänä on muistissa Pattaya Suomi-Seuran puuhanainen Fon, joka osti pari kertaa kuukaudessa oleviin arvontoihin omat arpansa. Hankintojen jälkeen hän ajoi joka kerta skootterillaan muutaman kilometrin Buddhavuorelle. Olettaisin lepyttämään henkiä ja pyytämään hyvää onnea. En silti tiedä onko hän koskaan voittanut. 

Maanalaiset, Underground-arpajaiset ovat vielä suositumpia kuin virallinen lotto. Osittain siksi, että voittomahdollisuudet ovat paremmat. Virallinen pääpalkintokin on suurempi, mutta sen kertoimet ovat yksi miljoonasta. Epäviralliset arpajaiset ovat osa laajaa Thaimaan pimeää taloutta, veroviranomaisten ulottumattomissa, eikä sitä ole huomioitu virallisissa taloustilastoissa. Se on myös merkittävä pikkukorruption lähde. Arvioidaan, että poliisi saa vuosittain yli 10 miljardia bahtia, liki puoli miljardia dollaria lahjuksia ja suojarahoja maanalaisesta lotosta.

Minäkin harrastan suomalaisia ja eurooppalaisia arvontoja. Lottoon, Eurojackpottiin ja Vikinglottoon, rivi tai ruudukko kutakin, menee 4 euroa viikossa. Saman verran suunnilleen kuin alkoholiton olut maksaa ravintolassa. Voittoja vuositasolla tulee säännöllisesti ja kuvasta näkee kuinka paljon. Jos jollakin on taipumuksia tai tarvetta kateuteen, tästä ei siihen ole sytykkeeksikään. Prosenteissa tappiokierteeni onkin syvä 🤭.

Mutta pikku jännitettävää on hyvä olla elämässä. Koti-Suomessa jännään viikottain osaako paperinen Aku Ankka haja-asutusalueeni postilaatikkoon. Jokilaaksossa harrastan myös Wish-verkkokauppaa, josta tilaan silloin tällöin muutamalla eurolla kaikkea sellaista mitä en tarvitse. Joskus tulee sellaistakin mitä en ole tilannut, kuten uistimia ja kalastusverkkoja 🤣.

Thaimaassa olen kerran kokeillut Lazadan vastaavaa ja tilasin Kiinasta PeeCeeX skopen ohjaustankoon kuokun kassille. Maksoi kuljetuksineen 3,10 euroa, joten ei kovin kallis hankinta. Jännittävää oli seurata netin kautta ainakin kymmenen eri vaiheen lähetyksen kulkua osoitteeseen, josta Googlen karttapalveluilla ei ollut hajuakaan. Vaan niinpä vaan koukku ilmestyi keltaisella autolla talon kohdalle, josta kuljettaja kantoi sen tuoliini ja antoi käteen.

Joten Aku Anka saapuminen sekä verkkokaupan lähetysten seuraaminen ja odottaminen on paljon mukavampaa kuin Veikkauksen ilmoitus kolme kertaa viikossa: "Ei voittoa" 🤬🤬. 

Googlen kääntäjä

Eilen kirjoitin, että olen usein väärässä. Väärässä olin silloinkin, kun sanakirjoja täydentämään tulivat sähköiset kääntäjät, joiden tulevaisuuteen en uskonut lainkaan. Pisimmän korren monista vaihtoehdoista veti jälleen kerran Google, kuten navigointipalveluissakin.

Menikin monet vuodet, etten kääntäjiin kajonnut. Onnettoman kielitaitoni ja lisääntyneen yksinmatkailun vuoksi aloin kuitenkin etsiä ratkaisuja, sillä joka lähtöön ei ollut tulkkausta saataville. Varsinkaan nyt Phatthalungissa apua ei ole mihinkään lähtöön, sillä englannillakaan ei aina tai useinkaan pärjää.

Oikeastaan sysäyksen oikeaan suuntaan antoi aiemmin lääkäri Bangkok Hospital Pattayassa, jonne päädyin yksin vaivojeni vuoksi ja kanssa. Hän keskusteli kääntäjän avulla englanniksi ja minä äidinkielelläni. Lääkärin sanomisien käännökset olivat lähes virheetöntä suomea. Silloin ymmärsin, että aivan oleellinen osa ymmärtämistä on opetella esittämään lauseet niin, että Google kääntää ne kuten olen tarkoittanut. 

Googlen käännöspalvelu perustui alun perin tilastolliseen kääntämiseen. Siinä tietokoneohjelmalle syötetään opetusaineistona valtava määrä ihmisen kääntämiä tekstikatkelmia, ja ohjelma pyrkii oppimaan niistä, millaiset sanat ja sanajonot vastaavat toisiaan eri kielissä. Kuitenkin joidenkin kielten, kuten ranskan, saksan ja japanin kohdalla kääntäjä käyttää tekoälyyn pohjautuvaa menetelmää. Lisäksi kääntäjän mahdolliset käyttötavat (esimerkiksi suoraan puheesta kääntäminen tai kuvasta poimitun tekstin kääntäminen) eroavat eri kielten välillä. 

Käännösmenetelmästä johtuen käännöksissä on usein erikoisia virheitä erityisesti kielten- ja paikannimien kohdalla. Käännöksissä tulee usein virheitä, koska kääntäjä ei välttämättä tunne asiayhteyttä. Joissain lauseissa kääntäjä voi päätellä sen, mutta ei kaikissa. Google-kääntäjä alkoi käyttää hyväkseen neuroverkkoja syksyllä 2016. Käännin hyödyntää voimakkaasti Googlen itse keräämiä hakutuloksia ja verkosta löytyvää tietoa.

Koska tällä hetkellä englanninkielestäkään ei ole apua, olen opetellut käyttämään ohjelman muitakin palveluja. Niissä Google tekee virheitäkin ehkä enemmän. Kun skannasin Morakotin seinästä hänen kotinsa osoitekyltin, sain useammankin erilaisen käännöksen, joihin vaikutti muun muassa se kuinka kaukaa kohteesta kuvan otin, muuten kaappasin tai skannasin. Eikä skootterin rekisterikilpikään taittunut kotikielelleni aivan mutkattomasti. 

Mutta oiva tulkki kääntäjä oli, kun etsin itselleni apuja rotanmyrkyn hankintaan, allergiseen aivasteluun, rohtoja syylien poistoon tai vaikka ihollani paikasta toiseen vaeltavaan kutinaan, sillä monessa valmisteessa on vain thaikielistä tekstiä.

Ajankulun ilmiöitä

Yhdessä jos toisessakin asiassa olen ollut väärässä. Yksi oli ollessani sitä mieltä, että tämänhetkisillä kotikulmilla älypuhelinta käytetään enemmän soittamiseen kuin pelaamiseen, sosiaaliseen mediaan tai chattailuun.

En kritisoi sitä lainkaan, sillä varsinkin viestittely on kaksipuolista kommunikointia. Eikä kuten esimerkiksi television katselu tai radion kuuntelu, joissa vain otetaan passiivisena vastaan mitä tuutista kulloinkin sattuu tulemaan. Voi myös olla, että ilman yhteistä kieltä täällä etelän perukoilla tulisi aikakin pitkäksi ilman kämmenenkokoista laitettani.

Olen aiemminkin kertonut mitä kosketuskynällisellä Samsungillani teen ja kerron taas. Ehkä chattailu on tällä hetkellä hieman vähäisempää ja käytän aikaa enemmän sähköisten kirjojen lukemiseen. Joulukalenterin joulumielen lisäksi samaa mieltä onkin tuomassa kuvan kirja. Mukavaa ja varsin kevyttä luettavaa. Sähköisissä kirjoissa arvostan eniten hankkimisen helppoutta missä tahansa, ne kulkevat helposti tilaa viemättä aina mukana eikä lukemiseen tarvita lukuvaloa.

Käytän paljon aikaa myös Facebookiin, sillä omien sivujeni lisäksi ylläpidän käytännössä yksin kolmea ryhmää, joista Jomtien Pattaya Beach on suurin. Myös jokapäiväinen, blogimuotoinen päiväkirja valokuvineen vie aikaa. Kuvaaminen ja niiden julkaiseminen onkin oma lukunsa. Se on varsin mukava ajankulu, sillä näytöllä pyörii vähintään taustalla usein kuvia diasarjoina parikin yhtä aikaa. Niitä juutun välillä katselemaan ja muistelemaan syntyhetken tapahtumia.

Googlelle julkaisen otoksia arvosteluineen harkitusti, joiden katselukertoja onkin melko määrä. On mukavaa olla hyödyksi muille, sillä katselen itsekin toisten ottamia kuvia ja luen käyttökokemuksia, kun valitsen esimerkiksi jossain maailman kolkassa yösijaa. Googlen, vaikkakin automaatin antama palaute ilahduttaa ja kannustaa jatkamaan tältä osin valitsemallani tiellä. 

Blogeja on syntynyt yhteen ja samaan paikkaan yli 4000, joista käsialaani on ehkä ¾. Loput ovat Päiviksen. Onkin menetys lukijoille, että hän lopetti kirjoittamisen, sillä hän on huomattavasti minua parempi tekstisisältöjen synnyttäjä. 

Eilen oli Petterin syntymäpäivä

Lähes vuosi sitten kirjoitin: "Kun en ollut edes aikuinen, oli kotonani usein lapsia sijoitettuna. Äitini ja isäni rakastivat heitä kuin omiaan. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Dannyn go-go-tytön Pirjo Silfverin tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, pieni Petteri-poika, joka juoksi aina syliini kotiin tullessani. Hän antoi alun ymmärrykselle, että lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä. 

Niinpä minun on ollut hyvin helppo rakastaa Kolumbian ja Intian orpoja, Petteriä sekä keitä lapsia tahansa. Omituisen tieni omituisuuksia ovat myös kaksi lasta, joiden isä juridisesti olen. Yhtä omituisella tavalla yli 40 vuotias Marko Soini ja 5 kuukautinen Jorma Goza Soini Filippiineillä ovat veljiä keskenään."

Petterin olen tuntenut yli puolivuosisataa, joskin välissä oli paljon enemmän kuin vuosikymmen enkä tiennyt Petteristä mitään. Monesti häntä ajattelin, kunnes yllättäen Sininauhasäätiön ympyrät palauttivat yhteyden. Ainakin puhelinsoiton verran. Käymäänkin häntä Jokilaakson pyysin, joten ehkä joku päivä tapaamme. Joka tapauksessa paljon onnea sinulle Petteri, jos satut tämän lukemaan. Jos olisin Merikonttikodissani, nostaisin serkultani lahjaksi saamani pienen Suomen lipun salkoon viime kesänä rakentamallani pihan juhlapaikalla. 

Nyt olen viettänyt toista kuukautta Phatthalungin laidalla, neljän, rauhattoman etelän maakunnan naapurissa. Se on antanut minulle ikkunan aitoon thaimaalaiseen maalaiselämään, jossa tämänhetkisen kotini tiellä kulkee välillä yhtä paljon eläimiä kuin ihmisiäkin.

Lapset ovat aina olleet eläinten lisäksi minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita. Aasiassa onkin matkassani kulkenut usein kulkukoirien lahjontapussi. Nyt olen täydentänyt varustusta lasten leluilla, joita ostan noin 20 bahtin kappalehintaan milloin mistäkin. Ykkössuosikkejani ovat tällä hetkellä kuvan puolipehmo-changit, joiden sisälle syttyy ledvalo tuikkimaan muutamaksi sekunniksi, kun norsua kopauttaa tai ravistaa.

Niitä jakelen lapsille sopivien tilaisuuksien tullen, kun äiti/isä on läsnä. Mutta vaikka lapset ovat kaikkialla samanlaisia, sitä eivät vanhemmat ole. Jos jakelen Suomessa leluja samaan tapaan kuin täällä, ei ehkä menisi kauaakaan, kun virkavalta taluttaisi minut muille maille epäiltynä lapsiin sekaantumisesta. Joulupukki lieneekin ainoita namusetiä, joiden jakamia makeisia on lasten kotimaassani hyväksyttävää ottaa.

Kun vertaan thaimaalaisia lapsia toisiinsa, saattaa erojakin olla. Luulen, että lapset, jotka ovat esimerkiksi vanhempiensa työn kautta tekemisissä turistien kanssa tai näkevät ylipäätään farangeja, eivät ole niin pidättyväisiä nähdessään kaltaiseni kummajaisen.

Minusta ei tullut näyttelijää eikä laulajaa

Pepe Willberg sanoi joululaulusta, jonka osasin laulaa musiikinopettaja Marjatta(?) Kiviharjun mielestä: "Epämieluisista joulukappaleista minulta löytyy selkeä inhokki. Mielestäni Heinillä härkien kaukalon. Se on määrätyntyyppisten ihmisten suosikki. Se ei ole laulu, se on sellainen jollotus. Mieluummin jättäisin sen väliin, mutta ei sitä tietenkään voi."

Puolestani en ole koskaan pitänyt Pepen esittämästä musiikista, mutta olisihan se silti mukava tietää millaisia ovat hänen mielestään määrätyntyyppisten ihmiset, joiden suosikki laulu on. Alkujaan Heinillä härkien kaukalon on ranskalainen kansanlaulu ”Entre le bœuf et l’âne gris” 1600-luvulta, joka ilmestyi suomalaiseen laulukirjaan 1920-luvulla. Puhdas joululauluhan se ei ole, sillä siinä kerrotaan myös puhtaasta uhrista ristillä rinnalla ryövärin.

Kun olin kansakoulussa neljä vuotta, oli laulunumeroni aina 6. Sitä huonompaa ei opettaja antanut. Yhteiskoulussa aine muuttui musiikkitunneiksi. Laulukokeissa lauloin Pepe Willberin inhoaman kappaleen, jonka ovat levyttäneet muun muassa Vesa-Matti Loiri ja Kari Tapio. Musiikinopettaja sanoi koelauluni jälkeen, että jos laulat kolmen pojan kanssa yksinlauluna ensimmäisen säkeistön koulun joulujuhlissa, saat muiikkinumeroksi 9 tai 10. Minähän jännitin valtavasti, vaikka olinkin suuna ja päänä monessa paikassa. Todellisuudessa olin pieni ja arka poika, mutta lauloin ja sain todistukseen ysin.

Se ei kuitenkaan ollut ainut julkinen esiintyminen koulun juhlissa, sillä harjoitin myös näyttelemistä näytelmässä "Pojat hameissa". Siihen minut houkutteli itsekin näyttelijänä toiminut Etta-Liisa Lappalainen (Kunnas), joka oli myös saksankielen opettajani. Luulen, että hän ei koskaan sanonut kenellekään niin usein "gehen hinaus" kuin minulle. Vietinkin monta tuntia luokasta ulkona. Sama häiriköinti pudotti myös musiikinnumeroni myöhemmin kasiksi.

Koulumuistoista vain yksinlauluni on säilynyt kirkkaana joulumuistona. Saamiani lahjojakaan ylipäätään en juuri muista. Parhaiten on mieleen jäänyt entisen työnantajani ja vieläkin kaverini Hannu Kinnusen aattona humalaiseen jouluuni tuoma Soleil-konjakkipullo. Mutta olin minä selvinkin päin ja kiersin monena aattona joulupukin sijaisena viemässä iloa useaan kotiin. Eniten kuitenkin niistä jäi mieleen yksinäisenä nuorena miehenä askeleeni takaisin tyhjään kotiini.

Vaikka olenkin uskoni kanssa enemmän eksyksissä kuin selvillä vesillä, on avartavaa ajatella, että kaikki ei pyörisi oman navan ympärillä. Vaikka juuri sitäkin usko on. Toivoa jostakin sen jälkeen, kun sydän on työnsä tehnyt. Kaikkinensa kristinusko on ihmeellinen asia. Että joku on jouluna syntynyt oikeastaan vain kuollakseen käsiemme kautta kaikkien vuoksi, jotta olisimme osa ikuisuutta, josta en mitään käsitä. Että Hän olisi olemassa minullekin lohtuna ja kaiken anteeksi antajana, kun ihmisen anteeksianto ei yllä tai ei riitä.

105-vuotias Suomi

Olen tänä tai ensi vuonna elänyt Suomen itsenäisyydestä ⅔. Se on paljon ja kuitenkin niin vähän. Missä kaikkialla ja mitä kaikkea isäni sodassa ja sen aikana teki, jäänee ikuisiksi ajoiksi hämarän peittoon. Sen oletan tietäväni, että Ihanto oli silloin naimisissa Ainon kanssa, josta vastaavasti en tiedä mitään muuta kuin sen, että muistelen isäni jääneen sodan jälkeen leskeksi. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jos näin ei olisi käynyt, ei minuakaan olisi olemassa.

Isältä perin rikkinäisellä kivellä olleen kultasormuksen, jonka hän oli kaverruksesta päätellen saanut Ainolta syntymäpäivänään 25.12.1944. Sormuksen olen muunneltuna säilyttänyt. Sulatin siihen vanhempieni vihkisormukset ja niiden keskelle, kiven tilalle upotin sukuni vaakunan. Lähellekään toista samanlaista ei maailmasta löydy.

Eilen kilahti sähköiseen postilaatikkoon mukava yllätys, kun serkkuni Jaakko S. Soini lähetti valokuvan isästäni ja hänen ensimmäisestä vaimosta. Missä ja milloin kuva on otettu, siitä ei ole tietoa. Hieman hämärässä kuvassa näyttäisi siltä, että isäni on ollut kuitenkin jo silloin vääpeli. "Suojeluskunta ja sodan aikaan ylennykset tuli vähän sukkelammin kuin nykyään. Enämpi niinkun pakon sanelemanakin", kirjoitti serkkuni viestissään.

Ainon haudalla sen sijaan olen käynyt Jurvan hautausmailla, missä Soineja on ainakin kolmessa paikassa. Kun katsoin hautakivien nimiä ja vuosilukuja päivämäärineen, en kuitenkaan osannut kuvitella, saati käsittää millaista on ollut odottaa puolisoa tai vanhempaa jouluna rintamalta kotiin. Tai toivoa ja rukoillakin, että rakas ylipäätään selviäisi elävänä takaisin.

Ehkä isossa ikkunassa yksi ihmismielen pahimmista pimeistä puolista ovat sodat. Joissa tuntemattomat surmaavat täysin vieraita ihmisiä, isiä, äitejä, puolisoita ja muita oikeastaan vain siksi, että joku on enemmän tai vähemmän aivopessyt tappamaan.

Tuleva isäni selvisi kotiin ja kiusasi aattona, että hän ei saa koskaan jouluna mitään, vaan kaikki ovat syntymäpäivälahjoja. Jotka hän avaa vasta huomenna. Kun aikamme ruinasimme, niin avasihan hän. Ensin yhden ja sitten toisen eikä niitä juuri enempää ollutkaan. Joka tapauksessa mukavia ja rakkaita joulumuistoja. 

En tiedä miten olisi itseni laita näillä vuosirenkailla tänä jouluna. Olisinko valmis tappamaan ventovieraan pienen lapsen isän tai äidin orvoksi jääville lapsille joululahjaksi? Luulen, että en, vaikka oma henki lähtisi. Kuten se sodassa saattaa lähteä omienkin toimesta, jos e suostu tappamaan. Tosin ikä taitaa minua jo suojella, enkä kelpaisi enää minkään luokan nostoväkeenkään. 

Itsenäisyyspäivä

Suomen Itsenäisyyspäivänä ja Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä ja puolustusvoimien ylennyksiä. Minutkin on jompana kumpana päivänä ylennetty reservin korpraaliksi. Vuotta en muista. Kunniamerkinkin olen saanut, Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1. luokan ansiomitalin kultaristein. Sitäkään vuotta tai ansioitani en muista, mutta anoja oli silloinen kotikuntani Jyväskylän maalaiskunta. Muistaakseni 👍.... 🤔. 

Joulukuun 6. päivä, koko kansan juhla on tänä vuonna merkityksellisempi kuin vuosikymmeniin Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan vuoksi:

https://www.presidentti.fi/itsenaisyyspaiva/  Mikään ei taida kuitenkaan yhdistää meitä aivan kaikkia, sillä päivälle on haettu lupaa neljälle mielenosoitukselle.

Ensimmäinen sana, jonka olen sanonut oli äitini mukaan "kukka". Itsenäiseltä kotimaaltani sain kuitenkin ennen sitä ja nimeäni syntymälahjaksi henkilötunnuksen. Se annetaan Suomen kansalaisille sekä maassa pysyvästi tai pitkäaikaisesti (vähintään vuoden) oleskeleville ulkomaalaisille. Suomessa sairaalassa syntyvä lapsi saa henkilötunnuksen automaattisesti, sillä sairaala ilmoittaa lapsesta väestötietojärjestelmään. Tunnus voidaan anomuksesta myöntää myös tilapäisesti oleskeleville henkilöille. Tunnuksen myöntää joko Digi- ja väestötietovirasto tai Ahvenanmaan valtionvirasto.

Tänään tulee 105 vuotta Suomen itsenäisyyttä täyteen. Sosiaaliturvatunnukseni loppuosassa on myös luku 105, joka  on seurannut minua monin tavoin, välillä itsenikin vauhdittamana. Jos Soini kirjoittaa muotoon SOINI ja lukee oikealta vasemmalle tai kääntää vaikka päälaelleen, saa siitä pienellä mielikuvituksella IN105. Kun kotini oli Kalliomäen elämisen ja asumisen yhteisössä, osoite oli Koluntie 105. Yhtäaikaisesti toimin Sininauhaliiton puheenjohtajana osoitteessa Hämeentie 105. Tehtyäni Päiviksen kanssa yön tai parin matkan Tallinnaan oli "huone siis 105". Sama numerosarja löytyy myös puhelinnumerostani. Entisen Matkakotimme rekisterinumero oli IN105 ja sähköpostiosoitteeni on jorma.soini@in105.fi.

Pyhä Nilolaus ja Joulupukki

"Nikolauksesta kerrotaan, että hän oli jo lapsena kieltäytynyt imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota. Myöhemmin hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja antoi köyhän perheen kolmelle tyttärelle pussilliset kultarahoja myötäjäisiä varten heittämällä ne yöllä ikkunasta sisään. Viime mainitusta tapahtumasta on saanut alkunsa lahjojen antaminen lapsille, aluksi 6.12. ja myöhemmin jouluna. Keskiajalla legendaan lisättiin kertomus, miten hän ihmeellisellä tavalla pelasti henkiin kolme opiskelijaa, jotka ilkeä majatalon isäntä oli surmannut, paloitellut ja kätkenyt suolatynnyriin."

Näitä kolmelle tyttärelle ikkunasta heittämiä rahoja mekin keräämme joulukalentereistamme. Tänä aamuna aarrearkuistamme tarttui käteeni yhden centin kultakolikko. Morakotin saamaa rahaa en tunnistanut. Toistaiseksi joka aamulle on riittänyt myös molemmille parhaillaan meneillään olevien jalkapallon MM-kisojen kunniaksi pelivälineiksi naamioituja kuvan suklaahelmiä. 

"Legendan mukaan Nikolaos kohdisti paljon huomiota lapsiin, jonka vuoksi häntä pidettiin keskiajalla lasten suojelijana. Esimerkiksi Hollannissa lapsille jaettiin lahjoja Nikolaoksen päivänä 6. joulukuuta. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa vuosisatojen kuluessa Nikolaoksen legendasta muodostui yhdysvaltalainen joulupukki-hahmo, engl. Santa Claus. Nimensä Santa Claus sai hollannin Sinterklaas-nimestä, joka puolestaan polveutui Nikolaoksesta. Euroopassa puolestaan Martti Luther halusi korvata mielestään liian paavillistuneen Nikolaoksen juhlan, ja kehitti jouluaatoksi Christkind-juhlan (saks. Kristus-lapsi), jossa lahjat toi Jeesus-lapsi eikä Nikolaos. Joissakin englantia puhuvissa maissa Christkind(l)-nimi muuttui muotoon Kriss Kringle, jota nykyisin pidetään Yhdysvalloissa - muun muassa - Joulupukin toisena nimenä."

Varsin merkittävä päivä on siis joulukuun 6. kaikille, mutta erityisesti suomalaisille, sillä silloin, vuonna 1917 saimme itsenäisyytemme. Pari päivää ennen sitä oli 2. adventtisunnuntai, jonka vuoksi sytytin hengessäni kaksi kynttilää. Niitä sytyttäessäni muistelin yhden joulun näkäräisiä nauttinutta joulupukkia, joka hakkasi suksisauvallaan keittiön lattiamme korkkimaton täyteen reikiä.

Alati ovat muistissa säilyneet joulunalusen pimeät illat, kun lapsina kuuntelimme nurkista, toisista huoneista ja pihamaalta tonttujen ääniä, jotka tarkkailivat kuinka kiltteinä mahdamme pysyä antamamme lupausten mukaan. Ehkä tämän kaiken merkityksen tärkeydestä kertoo sekin, että muistot ovat lähes ainoita, jolloin muistan vanhempieni olleen leikeissämme mukana. Yritin myös etsiä muutakin luotettavaa tietoa miksi joulu tai ainakin lahjat annetaan nykyisin 24. päivä 6. päivän sijaan. Liekö sillä merkitystä, että joulu on nykyisin tasan puoli vuotta Johannes Kastajan syntymäpäivän, juhannuksen jälkeen?

Joulupukki

Wikipedia sanoo suomalaisen joulupukin historiasta vaikka mitä. Muun muassa näin:

"Vanhassa pakanallisessa Suomessa nuuttipukki ja kekripukki olivat ihmisiä, jotka pukeutuivat hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi eli urospuoliseksi vuoheksi. Pukiksi pukeutunut laittoi pukin sarvet päähänsä muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohinaamari ja nurin päin käännetty turkki. Pukki vaelteli talosta taloon juoden tarjottuja alkoholijuomia. Hän saattoi pelotella lapsia ja olla humalassa. Joskus pukki myös jakoi lahjoja kilteille ja vitsoja tuhmille lapsille.

Markus Rautio eli Markus-setä kertoi Lastentunti-radio-ohjelmassa Yleisradiossa 1927, että Joulupukki asuu Korvatunturilla Suomen Lapissa. Suomalainen Joulupukki ei ole henkiolento eikä näkymätön vaan ihmishahmo. Pukki on iloinen mies, jolla on valkoinen parta. Suomalainenkin joulupukki alkoi pukeutua punaisiin vaatteisiin 1960-luvulla. Hän on erittäin vanha, iältään jopa satoja vuosia. 

Joskus hän saattaa käyttää puista kävelykeppiä. Joulupukin puoliso on Joulumuori ja joulutontut auttavat Pukkia tekemään lahjat työpaikassaan Joulupukin Pajakylässä, joka sijaitsee Joulupukin Korvatunturin asunnolta lähes 300 kilometrin päässä Rovaniemen Napapiirillä. Tontut myös auttavat Pukkia tarkkailemaan, ketkä lapsista ovat olleet kilttejä."

Joulupukista voisin kirjoittaa vaikka kuinka. Ehkä palaankin ennen aattoa hänen hengelliseen esikuvaansa pyhimys Nikolaukseen. Onkin outoa, että jotkut kieltävät joulupukin lapsiltaan, mutta hyväksyvät varpusena lintulaudelle jouluaamuna lennähtäneen linnun pienen tytön veljeksi.

Lapsuuden kodissani taisi yhtä joulua lukuunottamatta vierailla joulupukki. Se kerta olikin ikimuistoinen, sillä pukki oli tuonut lahjat kuusen alle ollessamme koko perhe piharakennuksen joulusaunassa. Paitsi kissamme Mirri ja saksanpaimenkoiramme Jeri, joka jäi isoon keittiöömme vahdiksi. Jeri oli huono vahti, sillä palattuamme huomasimme sen syöneen kinkun pöydästä. Ja kuin pisteenä iin päälle äiti hermostuksissaan lientä likasankoon kaataessaan pudotti myös lipeäkalan samaan paikkaan. 

Joulupukki oli joka vuosi erinäköinen, sillä kasvojen piirteet säilyivät helposti vuoden lasten mielikuvissa ja muisteissa. Kerran naama näytti aivan pahviselta, jota ei sopinut kysyä, sillä pelkona oli, että Korvatunturilta saakka tullut joulupukki ottaa lahjasäkin ja lähtee ystävällisempään taloon. Isä selitti pahvinaaman niin, että Lapin kovat pakkaset olivat tehneet vahinkoja kasvoihin. Tai naamari oli suojus kylmyyttä ja lumituiskuja vastaan, koska pukin poron oli juostava vauhdilla ehtiäkseen aattoiltana jokaiseen kotiin.

Selitykset oli syytä uskoa, sillä toiseenkin pelkoon oli aihetta. Kerran pukki tai tontut olivat nimittäin tarkastuskäynnillään ennakkoon jättäneet ulko-oven portaillemme vain risukimpun. Onneksi isä onnistui salaisissa neuvotteluissa lepyttämään joululahjojen tuojan, kun lupasimme olla siitä hetkestä lähtien erityisen kilttejä.

Joulukalentereihin liittyy paljon muistoja

En muista koskaan itselläni olleen aikuisten, eikä minkään muunkaan teeman ympärillä ollutta joulukalenteria. Vanhempamme sen sijaan arpoivat tai muuten jakoivat kolmelle lapselleen aukaisuvuorot. Tavoiteltavin oli aattoaamun suurin luukku. Lapsena kalenterista paljastui vain kuvia, joista mielessä on ainoastaan yhden jouluaaton aihe. Siinä Jeesus-lapsi oli vastasyntyneenä tallin seimessa ympärillään ihmisiä itämaan tietäjineen sekä eläinten kodin vakituisia asukkaita.

Joulu- ja adventtikalenterit olivat ja ovat yhä ihmeellisiä joulun tunnelman tuojia sekä luojia. Vasta myöhemmässä vaiheessa joulunodotusmaailmaani tulivat kalenterit, joissa avattavien luukkujen takana oli makeinen. Jouluaaton suurimman, alumiinipaperiin käärityn suklaapalan, ehkä joulukuusen näköisen, muistan jakaneeni vielä aikuisenakin. Monesti aamulla aviovuoteessamme Liisan ja myöhemmin Päivin kanssa.

Kun kotini oli Kalliomäen puolimatkankodissa, asumisen ja elämisen noin kahdenkymmenenneljän hengen yhteisössä eläimineen, teimme kerran pitkän, seinänmittaisen joulukalenterin, jossa oli köydellä sidottu toisiinsa 24 kankaista, numeroitua pussia. Tai ehkä saimme sen lahjaksi viereiseltä Kolun vanhainkodilta, jossa sijaistimme monena vuonna joulupukkia. Poikani Markokin lopulta yksin.

Joka tapauksessa ennen joulukuun alkua täytimme juuttipussit ja arvoimme talon viikottaisessa yhteisökokouksessa aukaisuvuorot, jossa kaikki olivat innolla mukana. Eläimetkin, vaikka eivät tainneet touhusta mitään ymmärtää. Tai ymmärsivät jotain silloin, kun oli heidän vuoronsa saada makupala. Kissojen ja koirien omansa, vapaiden Mustis ja Harmis kanien salaattinsa ja Jesse hevosenkin porkkanansa.

Viereisellä vanhainkodilla joulupukin tuuraaminen oli ikimuistoista. Henkilökunta kertoi myöhemmin kuinka jotkut vanhukset lasten lailla valvoivat edellisenä yönä odottaessaan joulupukkia. Kun joulun tärkeää tehtävää suoritin, pukilla oli pieni lahja ja aina aikaa jokaiselle, yli sadalle asukkaalle. Halasin myös kaikkia vuorollaan ketkä niin tahtoivat. Joskus kyynelsilmin muistelen yhä Kolulla asuneita ikäihmisiä, joiden luona ei joulunakaan käynyt kukaan edes hankkimassa itselleen joulumieltä tai parempaa omaatuntoa. 

Henkilökuntaan kuului myös silloisen kotikuntani kunnanjohtaja Tarmo Pipatin puolisonakin kunnostautunut ystäväni. Hän sattui kerran olemaan töissä, kun tuurasin joulupukkia. Ulla-Maija oli myöhemmin kotonaan kertonut aaton myönteisistä kokemuksistaan. Loppuun lisäten, kun ei ollut minua tuntenut pukin tamineitten alta, että ihmeen paljon joulupukki tiesi meidän kotiasioista.

Joulukalenterimaailma

Kaikki on netistä poimittua:

"Korruptiojoulukalenteri on hauska tapa oppia lisää vaikutusvallan väärinkäytöstä. Kalenterista paljastuu 24 vuosikymmenen aikana korruptoitunutta yksityishenkilöä, yritystä ja urheilujärjestöä. Virittäydy jouluun korruptiotietoisuudella!"

"Pariskunnille sopiva tuhma joulukalenteri ptää yllä kiihottavan eroottisen ilmapiirin koko pitkän adventtiajan aina jouluaattoon asti. Jokaiselle päivälle on oma luukkunsa, josta paljastuu uusi tehtävä. Onko se eroottinen hieronta, jaettavaksi tarkoitettu fantasia vai tuhma roolileikki? Joistain tehtävistä selviää puhumalla, toiset "vaativat" enemmän lähikontaktia."

"Kosmetiikkajoulukalenteri tarjoaa hemmottelua joka päivälle aina joulukuun alusta aattoon saakka. Kosmetiikkajoulukalentereita on erilaisia, ja niistä löytyy varmasti vaihtoehto jokaiselle joulunodottajalle. Ihonhoitokalenteri kätkee sisäänsä 24 ihanaa yllätystä, jolla hemmotella ja huolehtia omasta vartalon ja kasvojen ihosta."

"Löydät meiltä useita upeita ihonhoitokalentereita eri merkeiltä, kuten Lumene, Nivea ja Origins. Meikeistä intoileva ilahtuu varmasti, kun hänellä on joulunodotusta varten meikkikalenteri – ennen aattoa ehtii kokeilla vaikka minkälaisia uusia meikkilookeja! Jos puolestaan kauniiden kynsien laittaminen on lempipuuhaasi, sopii kynsilakkakalenteri sinulle kuin nakutettu!"

Joulukalentereiden voi ajatella sotivan vastuullista kuluttamista vastaan. Pahviin on pakattu 24 tavaraa, joista emme etukäteen tiedä, tarvitsemmeko niitä vai emme. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen. Ensinnäkin joulukalentereita ostetaan paljon lahjaksi. Erkki Häme kertoo, että valtaosa Pien-kaupan olutjoulukalentereista menee isänpäivälahjaksi ja vain ani harva ostaa kalenterin itselleen.

Tyypillisin ostaja on 30–40-vuotias. Samaa viestiä kantautuu muistakin kaupoista. Myös Joensuun Glitterissä, The Body Shopissa ja Sokoksella kalentereita kääritään paljon lahjapaperiin. Tarjontaa on eniten naisille, joten ostajatkin ovat naisia

Tutkijatohtori Hanna Leipämaa-Leskinen arvioi, että kalenterit houkuttelevat kuluttajia, jotka kokevat joulun kivaksi jutuksi, mutta yrittävät vähentää lahjojen määrää. Kalenteri on tapa laajentaa joululahjan ajatusta. Se annetaan etukäteen ja jouluna sitten jotain pienimuotoisempaa.

Joulukalenterin aika

Tänään on adventtikalenterin viidennen ja joulukalenterin ensimmäisen luukun aukaisun aika. Itselleni aarrearkusta löytyi neljännesdollari ja Tatalle vastaavasti kolikko, jonka kotimaata en tunnista. Lisäksi molemmille tietysti jalkapalloiksi naamioidut suklaahelmet.

Päivällä kävimme paikallisessa supermarketissa hankkimassa skope-varustukseeni pari kiristyshihnaa tai -liinaa lisää. Sillä edelleen on tarkoitus kaydä jossakin lähisaarille jouluna tai ennen sitä. Koh Samuilla, Koh Lantalla tai vaikkapa Krabilla. Oletan, että lauttamatkalle ei ole aluksen puolesta tarjolla kummoisiakaan kaksipyöräisten kiinnitystarvikkeita.

Samaisessa supermarketissa huomasin hyllykaupalla joulutarvikkeita ja -rekvisiittaa, joten kyllä Phatthalungissa jotkut paikalliset Vapahtajan syntymäpäivää juhlistavat ja viettävät. Ei kai siihen tarvita edes kristinuskoa. Vielä en ole huomannut joulua katukuvassa saati minkään kodin pihassa millään tavalla. Jos haluaisimme syödä jollakin lailla perinteistä, suomalaista jouluruokaa, luulen, että sitä ei hevin kaupungista löydy. Mutta ehkä olemme aattona jollain mainitsemistani saarista, jolloin saattaa tilanne olla toinen.

Oikeastaan Morakotin minulle opettama aamun tapa, että ajamme skootterilla jonnekin syömään tai haemme kadunvarresta valmisateriat kotiin, on varsin mukava. Usein aamulla pohdimmekin ja keskustelemme Googlen kääntäjän avulla ja ilman minne karautamme syömään. Jos on sattunut satamaan, on aamiaisen noutanut sadeasuinen Tata omalla pyörällään, sillä sadeviittani on Lazadan kautta tilattuna vasta tulossa Kiinasta.

Joulun merkkejä seuraan tänä vuonna aattoon saakka, olen missä tahansa. En usko näkeväni Joulupukkia enkä tonttuja, puhumattakaan Petteri Punakuorosta (engl. Rudolph the Red-Nosed Reindeer). Se on populaarikulttuurissa esiintyvä kuvitteellinen punakuonoinen poro, jonka oletetaan vetävän Joulupukin rekeä jouluisin yhdessä muiden porojen kanssa.

Pattayalla pukki sekä poro tonttulaumoineen, -lakkeineen ja ehkä joulumuorineen sen sijaan piipahtelee useammankin kerran. Ulkomailla ylipäätään resutessani olen monesti kuullut paikallisilta, että nimenomaan aito joulupukki asuu Suomessa. Valistuneimmat ovat tienneet Korvatunturinkin.

Varsinkin kun Finnair on valtion lentoyhtiö, voisi se tehdä Suomen turismin ja joulupukin tunnettavuuden eteen enemmänkin. Jos olisi valta yhdistäisin ainakin jouluksi Muumi- ja Joulumaailmat tiiviimpään yhteistyöhön. Ovathan Muumit esimerkiksi Japanissa tavattoman suosittuja. 

Kalenteri janoisille....

Ehkä kolme vuotta sitten Nokian Panimo teki oman versionsa joulukalenterista. Saattoi kyllä olla enemmän aikuisille tai ainakin sen ikäisille tarkoitettu. En ole kuullut, että siitä olisi tullut panimolle perinne, mutta silloin blogissani siitä kerroin. Iltalehtikin asiasta kirjoitti. Se aukeaa klikkaamalla keltaista tekstiä: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/3b04cef8-3397-4ae8-8655-6a15c315f471. Panimon tempaus on oivallinen esimerkki kuinka joulun teema valjastetaan moneen mukaan ja kuinka se on kaupallistunut. Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, sillä löydän kyllä kaiken seasta itselleni merkityksellisen joulun.

Muistan, kun olimme joululahjojen antamisen kierteessä, josta päätimme hypätä pois. Olimme hankkineet vuosi vuodelta enemmän ja useammalle rahalla joulumieltä. Mutta nyt lahjoihin käyttämillämme varoilla veimme juuri itsenäisyyden saaneen Viron lastenkotiin Latvian rajalla joulusanomaa ja -iloa.

Aiemmin meiltä lahjoja saaneille ystävillemme kirjoitimme samansisältöisen joulukirjeen, jossa toivotimme hyvää ja rauhallista joulua. Kirjoitimme myös mitä teimme, joten meillä on hyviä ja huonoja uutisia. Huonot ovat, että tämä vuonna ette saa meiltä lahjoja ja hyvät ovat, että niitä eivät saa ketkään muutkaan.

Osasta, joita pidimme ystävinä, en ole sen jälkeen kuullut mitään. Jonkun kanssa asia nousi myöhemmin puheeksi, että sehän oli teidän valinta ja ensi vuonna ette saa meiltäkään mitään. Joskus olen tätä jouluilon tuottamisen vääristymää ajatellut. Että voimme saada joiltakin joulumieltä vain, jos annamme vastavuoroisen lahjan. Mutta ehkä tässäkin asiassa niin metsä vastaa, kuten sinne huudamme. 

Adventti- vai joulukalenteri?

Piti elää yli 70 vuotta tietääkseni, että adventti-ja joulukalenterit ovat eri asia. En kyllä taida olla ainut tietämätön. Adventtikalenterin ensimmäinen päivä on ensimmäinen adventtisunnuntai ja joulukalenteri alkaa joulukuun alusta. Oma, tämänvuotiseni ei ole oikein kumpikaan, vaan siltä väliltä, sillä se alkoi tästä aamusta. Kaksi päivää adventin jälkeen ja kaksi päivää ennen joulukuun alkua.

Sovellus syntyi laskuvirheen vuoksi tehdessäni toissapäivänä kalenteria, koska en löytänyt mieleistäni. Niinpä hankin kaksi, pientä aarrearkkua puolillaan metallipäällysteisiä eri maiden suklaarahoja. Niitä yritin laskea Lotuksen tavaratalossa kirstun läpinäkyvän seinän läpi moneen kertaan. Päädyin aina 21 kappaleeseen, joten ostin molempiin kolme kolikkoa lisää. Mutta rahojen määrä olikin 20, joten aattoaamu ammotti tyhjyyttään.

Eilen ajoimme 10 kilometriä takaisin Lotuksen tavarataloon uuden karheilla PeeCeeX skopellani, joksi urbaani-sanakirjan mukaan skootteria myös kutsutaan. Sana sinällään istuu makuuni paremmin kuin kutsua reilusti yli satapiikkistä pyörää mopoksi. Sain "kultarahani". Lopun tilan kalenteriarkuista täytin pienillä metallipaperilla jalkapalloiksi naamioiduilla sulkaahelmillä 🙃. 

Tänä aamuna oli ensimmäisten makupalojen aika, joka taisi olla Norjan sadan kruunun raha. Elämäni alati lisääntyvässä lapsenmielisyydessään on tällä hetkellä hyvin hyvää, josta kaikesta yritän muistaa olla kiitollinen vähän joka puolelle. Vielä meillä ei ole mitään tietoa kuinka vietämme aattoa tai olemmeko vain kotona, kuten muinakin iltoina. Sekin on mahdollista, että olemme jouluna jossain lähisaarille turistien joukossa.

Illalla innostuin Nukkumattia odotellessa penkomaan lähes kaiken tietävästä nettimaailmasta jouluun liittyvien kalentereiden historiaa: "Ensimmäinen kirjallinen maininta joulukalenterista löytyy hampurilaisen Elise Averdieckin lastenkirjasta vuodelta 1851. Siinä äiti ripustaa lasten iloksi seinälle joka ilta uuden kuvan. Rothenburg ob der Tauberissa sijaitsevan saksalaisen joulumuseon tietojen mukaan toisissa kodeissa tyydyttiin 1800-luvulla päivittäisiin liituviivoihin, repäistiin kalenterin lehtiä tai aseteltiin joka päivä yksi olki lisää seimeen. Olipa lasten iloksi myös rakennettu vaneriset taivaantikkaat, joita pitkin Jeesus-lapsi joka päivä astui yhden askelman lähemmäs maata. Vuonna 1902 myytiin painettua joulukelloa, jonka viisari eteni päivä päivältä 13:sta 24:ään. Ensimmäinen varsinainen painettu kuvajoulukalenteri ilmestyi Münchenissä vuonna 1908. Sen oli kustantanut kirjakauppias ja juuri kirjapainon osakkaaksi tullut, luultavasti lapsuusmuistojen innoittamana. Pikkupoikana Gerhard oli saanut äidiltään joulun alla 24 pikkupakettia, joista hän oli joka päivä kuorinut leivonnaisen."

Joulukuun odotusta

Olin hieman väärässä sanoessaan eilen, että Phatthalungissa ei joulun läheisyys juuri näy. Sillä eilisen adventtikalenterin metsästyksen suuntasin ensimmäisenä Lotuksen tavarataloon ja heti sisäänkäynnin sisäpuolella otti meidät vastaan kuvan kotoinen joulumaailma kuusineen.

Sen sijaan kalenterimaailman täytti ainoastaan yksi vaihtoehto, jonka luukkujen takana oli vain purukumeja. Se ei kelvannut, vaan suklaata joulun odotuksen makupalojen olla pitää. Kun Morakotilta kyselin vaihtoehtoja Lotukselle, sain vastaukseksi pään pudistelua sekä "no have". Täytyi siis säätää ja rakentaa olemassa olevasta makeishyllytarjonnasta tai luopua vuosien aikuisiän perinteestä. En luopunut. Siitä lisää, kun on ensimmäisen luukun aukaisun aika.

Ajatuksena oli myös ostaa jokunen tölkki Heinekenin 0.0 %:sta, joiden kanssa hipsin kassalle. Nuorimies näpytteli tuotteen koneelle näyttöä katsoen ja otti oluet omiin hoteisiinsa. Selittäen kielellään arvatenkin, että tähän aikaan ei ole lupa myydä alkoholia. Ei auttanut vaikka kuinka näytin tölkin kyljestä lähes kissan kokoisia nollia. Hän vastaavasti näytti koneeltaan thaikielistä kieltoa ja siihen oli tyytyminen. Mutta ei se niin ainutlaatuista ole, vaikkakin ihmeellistä. Ei nimittäin ole kauaakaan, kun Suomessa piti maksaa alkoholiveroa alkoholittomasta oluesta. Luulen, että näin oli myös alkoholittomien viinien laita.

Illalla jatkoin joulukalenterin rakentelua kotona huomatakseni tehneeni laskuvirheen. Suklaisia, metallipäällysteisiä kolikoita olikin 24 sijaan 23, joten aattoaamun luukku tai sen korvaaja ammottaa yhä tyhjyyttään. On siis tuumattava mitä teen, sillä kyllähän joulupukkia odotellessa tai ainakin miettiessä pitää joka aamu aattoon saakka saada suu(t) makeaksi.

Tällä hetkellä en hevin usko, että joulu tulisi näkymään Phatthalungissa monin tavoin, vaikkakin tulevaisuuden ennustaminen on edelleen vaikeaa. Turistimestoissa joulu näkyy vuodesta toiseen usein samalla tavalla, sillä koristeet saattavan olla paikallaan läpi vuoden, kunnes aika syö ne katselukelvottomiksi. Näinhän se on vähän Jokilaaksossakin, jonka pihan pienessä kuusessa ja vähän muuallakin palaa valot läpi vuoden.