Minusta ei tullut näyttelijää eikä laulajaa

Pepe Willberg sanoi joululaulusta, jonka osasin laulaa musiikinopettaja Marjatta(?) Kiviharjun mielestä: "Epämieluisista joulukappaleista minulta löytyy selkeä inhokki. Mielestäni Heinillä härkien kaukalon. Se on määrätyntyyppisten ihmisten suosikki. Se ei ole laulu, se on sellainen jollotus. Mieluummin jättäisin sen väliin, mutta ei sitä tietenkään voi."

Puolestani en ole koskaan pitänyt Pepen esittämästä musiikista, mutta olisihan se silti mukava tietää millaisia ovat hänen mielestään määrätyntyyppisten ihmiset, joiden suosikki laulu on. Alkujaan Heinillä härkien kaukalon on ranskalainen kansanlaulu ”Entre le bœuf et l’âne gris” 1600-luvulta, joka ilmestyi suomalaiseen laulukirjaan 1920-luvulla. Puhdas joululauluhan se ei ole, sillä siinä kerrotaan myös puhtaasta uhrista ristillä rinnalla ryövärin.

Kun olin kansakoulussa neljä vuotta, oli laulunumeroni aina 6. Sitä huonompaa ei opettaja antanut. Yhteiskoulussa aine muuttui musiikkitunneiksi. Laulukokeissa lauloin Pepe Willberin inhoaman kappaleen, jonka ovat levyttäneet muun muassa Vesa-Matti Loiri ja Kari Tapio. Musiikinopettaja sanoi koelauluni jälkeen, että jos laulat kolmen pojan kanssa yksinlauluna ensimmäisen säkeistön koulun joulujuhlissa, saat muiikkinumeroksi 9 tai 10. Minähän jännitin valtavasti, vaikka olinkin suuna ja päänä monessa paikassa. Todellisuudessa olin pieni ja arka poika, mutta lauloin ja sain todistukseen ysin.

Se ei kuitenkaan ollut ainut julkinen esiintyminen koulun juhlissa, sillä harjoitin myös näyttelemistä näytelmässä "Pojat hameissa". Siihen minut houkutteli itsekin näyttelijänä toiminut Etta-Liisa Lappalainen (Kunnas), joka oli myös saksankielen opettajani. Luulen, että hän ei koskaan sanonut kenellekään niin usein "gehen hinaus" kuin minulle. Vietinkin monta tuntia luokasta ulkona. Sama häiriköinti pudotti myös musiikinnumeroni myöhemmin kasiksi.

Koulumuistoista vain yksinlauluni on säilynyt kirkkaana joulumuistona. Saamiani lahjojakaan ylipäätään en juuri muista. Parhaiten on mieleen jäänyt entisen työnantajani ja vieläkin kaverini Hannu Kinnusen aattona humalaiseen jouluuni tuoma Soleil-konjakkipullo. Mutta olin minä selvinkin päin ja kiersin monena aattona joulupukin sijaisena viemässä iloa useaan kotiin. Eniten kuitenkin niistä jäi mieleen yksinäisenä nuorena miehenä askeleeni takaisin tyhjään kotiini.

Vaikka olenkin uskoni kanssa enemmän eksyksissä kuin selvillä vesillä, on avartavaa ajatella, että kaikki ei pyörisi oman navan ympärillä. Vaikka juuri sitäkin usko on. Toivoa jostakin sen jälkeen, kun sydän on työnsä tehnyt. Kaikkinensa kristinusko on ihmeellinen asia. Että joku on jouluna syntynyt oikeastaan vain kuollakseen käsiemme kautta kaikkien vuoksi, jotta olisimme osa ikuisuutta, josta en mitään käsitä. Että Hän olisi olemassa minullekin lohtuna ja kaiken anteeksi antajana, kun ihmisen anteeksianto ei yllä tai ei riitä.