105-vuotias Suomi

Olen tänä tai ensi vuonna elänyt Suomen itsenäisyydestä ⅔. Se on paljon ja kuitenkin niin vähän. Missä kaikkialla ja mitä kaikkea isäni sodassa ja sen aikana teki, jäänee ikuisiksi ajoiksi hämarän peittoon. Sen oletan tietäväni, että Ihanto oli silloin naimisissa Ainon kanssa, josta vastaavasti en tiedä mitään muuta kuin sen, että muistelen isäni jääneen sodan jälkeen leskeksi. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jos näin ei olisi käynyt, ei minuakaan olisi olemassa.

Isältä perin rikkinäisellä kivellä olleen kultasormuksen, jonka hän oli kaverruksesta päätellen saanut Ainolta syntymäpäivänään 25.12.1944. Sormuksen olen muunneltuna säilyttänyt. Sulatin siihen vanhempieni vihkisormukset ja niiden keskelle, kiven tilalle upotin sukuni vaakunan. Lähellekään toista samanlaista ei maailmasta löydy.

Eilen kilahti sähköiseen postilaatikkoon mukava yllätys, kun serkkuni Jaakko S. Soini lähetti valokuvan isästäni ja hänen ensimmäisestä vaimosta. Missä ja milloin kuva on otettu, siitä ei ole tietoa. Hieman hämärässä kuvassa näyttäisi siltä, että isäni on ollut kuitenkin jo silloin vääpeli. "Suojeluskunta ja sodan aikaan ylennykset tuli vähän sukkelammin kuin nykyään. Enämpi niinkun pakon sanelemanakin", kirjoitti serkkuni viestissään.

Ainon haudalla sen sijaan olen käynyt Jurvan hautausmailla, missä Soineja on ainakin kolmessa paikassa. Kun katsoin hautakivien nimiä ja vuosilukuja päivämäärineen, en kuitenkaan osannut kuvitella, saati käsittää millaista on ollut odottaa puolisoa tai vanhempaa jouluna rintamalta kotiin. Tai toivoa ja rukoillakin, että rakas ylipäätään selviäisi elävänä takaisin.

Ehkä isossa ikkunassa yksi ihmismielen pahimmista pimeistä puolista ovat sodat. Joissa tuntemattomat surmaavat täysin vieraita ihmisiä, isiä, äitejä, puolisoita ja muita oikeastaan vain siksi, että joku on enemmän tai vähemmän aivopessyt tappamaan.

Tuleva isäni selvisi kotiin ja kiusasi aattona, että hän ei saa koskaan jouluna mitään, vaan kaikki ovat syntymäpäivälahjoja. Jotka hän avaa vasta huomenna. Kun aikamme ruinasimme, niin avasihan hän. Ensin yhden ja sitten toisen eikä niitä juuri enempää ollutkaan. Joka tapauksessa mukavia ja rakkaita joulumuistoja. 

En tiedä miten olisi itseni laita näillä vuosirenkailla tänä jouluna. Olisinko valmis tappamaan ventovieraan pienen lapsen isän tai äidin orvoksi jääville lapsille joululahjaksi? Luulen, että en, vaikka oma henki lähtisi. Kuten se sodassa saattaa lähteä omienkin toimesta, jos e suostu tappamaan. Tosin ikä taitaa minua jo suojella, enkä kelpaisi enää minkään luokan nostoväkeenkään.