Sälää sieltä täältä

jormas: Tänään kävimme katsomassa Duokotia, sillä se oli saanut vihdoin loput lattiapäällysteet, keittiökaapistot ynnä tiskipöydän ja vähän muutakin. Kinnusen Erkki ja Ekidea Oy olivat tehneet oikein hyvää työtä.

Sitten kävimme Hyvinkään Asuntomessualueella katsomassa, joko näyttelypaikkamme oli saanut pintamateriaalin. Se tarkoittaa tontin saattamista siihen tilaan, johon voimme laittaa Merikontiikodin. Vaan eipä ollut, joka on oikeastaan oikein hyvä meillekin, sillä emme itse asiassa olisi vielä valmiitakaan messuille.

Olemme myös saaneet kommentin toissapäivän kirjoitukseen, jossa sanoin mielipiteitäni kristillisistä toimijoista, jotka eivät niin sanotusti tunnusta väriä. Aiheesta voisin olla kiinnostunut jatkamaankin, mutta  pitäisi saada lisää mielipiteitä. Jos tuntuu vaikealta kirjoittaa niitä tänne, niin voihan niitä laittaa meille sähköpostillakin. Niitä emme varsinkaan nimellä tai muuten tunnistettavasti missään tapauksessa julkaise.

Tänään olimme myös juhlimassa, sillä naapuriimme on kiviaines- ja multatehtaan lisäksi avattu asfalttitehdas. Oli oikein mukavaa. Osallistujia korpeen oli tullut kokousteltan täydeltä, joka on aikamoinen saavutus. Nimittäin saada 250 osallistujaa paikkaan, joka on kaukana kaikesta muusta paitsi maaseudusta, on aikamoinen saavutus. Siihen tarvitaan muutakin kuin ilmaista viinaa. Teimme myös juhliin liittyen mielenkiintoisen rengasmatkan Kehäradan työmailla, joka avasikin aivan uuden ikkunan rataan. Se on aikamoinen työmaa, jossa 100 miljoonaan euroa ei riitä edes maanrakennustöihin.

Merikonttikodille paikka sponsored by Seepsula

päivis: Duokodin paikkaa on mallattu kuukaudesta toiseen ja tänään teimme lopullisen päätöksen, että sisäänkäynti tulee olemaan lammen puolelta. Silloin kesähuoneen, kodan, sosiaalikontin ja Duokodin keskelle tulee ikään kuin sisäpiha. Näin myös saamme toisesta kontista päätyseinän kokoisen ikkunan kautta maiseman Pikkulammelle päin. Koska pitkällä seinällä on myös korkea ikkuna lähellä päätyä, siitäkin näkymä on lammelle.

Merkkasimme samalla konttikodin paikan, sillä iltapäivällä pihaan tuli suuri Seepsulan kauhakuormaaja ja kahdella kuorma-autolla pihaan ajettiin kymmenkunta kuormallista Seepsula Oy:n spnsoroimaa soraa.

Soraa upposi monta kuormaa parkkipaikan laajennukseen.

Merikonttikoti sai alustan, jonka päälle laitetaan kaksi betonipalkkia ja siinä kaikki. Merikonttikoti ei sen kummempaa perustusta tarvitse. Soraa alustalle tarvittiin vain vähän. Sen sijaan soraa hupeni parkkipaikalle, jota hieman suuruudenhulluuksissamme päätimme laajentaa, että mahtuu useampikin autoileva vieras kerralla kylään.

Soran avulla vain tasattiin alusta, jolle kahden betonipalkin päälle
Duokoti nostetaan Asuntomessujen jälkeen elokuussa.

Matkakoti on nyt ainakin seuraavan yön kasvihuoneen edustalla. Se piti siirtää Seepsulan työkoneen ja Seepsulan kiviainestehtaalle töitä tekevien kuorma-autojen tieltä pois. Toinen niistä oli muuten Lapista saakka. Jotain se kai kertoo rakentamisen painottumisesta, jos Lapin perukoilta pitää tulla soranajoon Tuusulaan asti. Myös Matkakoti mahtuu nyt laajennetulle parkkipaikalle, vaikka sille kyllä jo viime kesänä tehtiin sopiva alusta läheltä Rabbitislandin siltaa.

Eläkeläispirskeet osa 2

Pirskeissä oli väkeä vauvasta Jaju-vaariin ja Niilo koiraan

jormas: Eilen oli tosiaan pirskeet, joihin oli kutsuttu myös asiakkaita. Jengiä taisi olla viitisenkymmentä. Hyvä niin, sillä asunnottomuuden parissa työtä tekevien todellinen työnantaja on kadun kansa. Ehkä kristillistä työtä tekevillä tulisi johtotähtenä olla kuitenkin Taivaan Isä. Sitten edellä mainittu kadun kansa ja vasta sitten oma, maallinen esimies. Sitä tietenkään ei suopein silmin aina pomo katso, mutta enää (tai tällä hetkellä) sen ei ole minulle väliäkään.

Mutta mitä sanoi Jyväskylän Katulähetyksessä toiminnanjohtajana ollessani entisajan valvojaksi palkattu, Jumalalta mielestään kutsun tehtävään saanut, viimeistään koeajan päätyttyä, kun hän aloitti todellisen raamatulla päähän muksimisen? "Että suksi Soini kuuseen tai jonnekin, minä olen saanut Isältä kutsun saarnata, joten siivotkoon muut ja tehköön muut myös kaikki tehtävään kuuluvat ruumilliset työt. Sillä minä saarnaan, koska sielujen pelastus on kaiken a ja o." Näin saattaa ollakin, mutta se ei aina mennyt yksiin, joten sanomista tuli ja välillä puhuttiin oikein ISOILLA kirjaimilla.

Kesä on koska tahansa viimeistään 3-4 tunnin päässä,
kun ottaa tarvittaessa alleen Finnairin puhalluslampun

Mutta  olihan siinä ytyä myös silloin, kun olimme puhtaita sekä aatteellisia Sininauhassakin ja tunnustimme väriä aidosti. Jos Sininauhassa halusi yhtään merkittävämpään tehtävään, niin oli tunnustettava väriä sekä sen lisäksi pidättäydyttävä alkoholista tyystin myös vapaa-ajalla. Aikoinaan Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Niemelä esimerkiksi sanoi julkisesti monet kerrat, että hän pidättäytyy alkoholista työtehtävän ja työnantajan vuoksi. Se oli hienoa ja linjakasta aikaa.

Vaan miten lienee nyt? Moni on minulta kysynyt, että minne on kadonnut Sininauhan tilaisuuksista hengellisyys. Pohtimisen arvoinen asia, sillä jos ei sikariporras tunnusta väriä, niin miksi sitä tunnustaisivat muut työntekijät? Tai mistä etsivät asiakkaat hengellistä apua ja keskustelukumppania, jos niitä ei löydy kristilliseltä päihdehuollon toimijalta?

Sininauhasäätiössäkin oli tilanteíta, jossa asiakkaat ottivat vastaan työntekijän julistukset, mutta työtovereilta paloivat välillä käämit. Lienee tuttua myös Sininauhaliiton puolella. Paitsi, että siellä eivät läheskään kaikki työntekijät juuri kohtaa päihdeongelmaisia tai kadun kansaa ainakaan työssä ollessaan.

Joku päivä sitten haastoin Sininauhassa merkittävässä asemassa olevaa luottamushenkilöä asiaa kysyäkseni. Olo haastetulla oli kiusaantunut ja ainut vastaus oli, että ei ole ollut kunnollisia kristittyjä hakijoita. Mielenkiintoista, jota pohdin silloin ja nyt. Että mitkähän mahtoivat olla opetuslasten muodolliset pätevyydet?

Grilliherkkuja ja merikonttikoti messuoppaaseen

päivis: Tänään seurasin sivusta, kun lihansyöjät herkuttelivat kesäkauden ykköstuotteilla eli grillimakkaroilla. Ei herahtanut vesi kielelle, eikä oikein ollut mieleen sekään ajatus, että olisin grillannut samalla pannulla kasvissyöjälle sopivia tofunakkeja ja soijamakkaroita.

Näistä ei ihan varmaksi kuvan perusteella pysty sanomaan, onko ne
valmistettu lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä vai ovatko kasviksia.

On vähän harhaista tehdä kasvissyöjille makkaroilta tai nakeilta näyttäviä herkkuja, sillä ainakaan minä en koskaa kaipaa jotain makkaran korviketta. Toisaalta makkarat ja nakit ovat aika sopivan mallisia syötäviä, joten kasvisversioiden tekeminen on ihan ymmärrettävää. Varsinkin kun niiden maku on usein oikein hyvä. Enkä sitä paitsi tiedä, mihin muotoon grilliin laitettavat kasvistuotteet sitten väännettäisiin. Eli niin kuin Jorma usein toistelee: vaihtoehdoton kritiikki ei ole mistään kotoisin.

Tässä ei ole löydettävissä mitään luontevaa aasin siltaa aiheeseen merikonttikoti, joten olkoon sitten ilman sellaista. Samaan aikaan kun kirjoittelin tätä blogia, sähköposti toi tarkistettavaksi Duokodin esittelytekstin kuvineen messuoppaaseen, joka näytetään julkaistavan TM Rakennusmaailmassa. Myöhäänpäs tekevät siinäkin firmassa töitä.

Merikonttikodin esittelyssä on kuvia keskeneräisestä Duokodista ja pohjakuvat sekä siitä että Sinkkukodista. Sinkkukodin pohja taas on varmaan laitettu oppaaseen siksi, että se mainitaan esittelytekstissä. Kun luin tekstiä, mietin, että mistähän se mahtaa olla kotoisin. Tuntui jotenkin tutulta. Sitten muistin, että senhän olen itse kirjoittanut joskus aikaa sitten, kun Asuntomessut pyysi kertomaan jotain näytteille tulevan kodin tulevista asukkaista. Sama pyyntö oli varmasti laitettu kaikille Asuntomessu-perheille. Minä sitten vähän visioin, kun ei voinut kirjoittaa mitään tyyliin, että "meidän prinsessan huone on sävytetty vaaleanpunaiseen" tai "heavy metalista pitävän teinipojan huone on musta". Visioin, että joskus voisimme nostaa Sinkkukodin ponttoonien päälle ja asustella vaikka jossain meren rannalla.

Kiitos Farmari-Ykä

Farmari-Ykä maksamassa tilaamaansa konsultaatiota

Ihmisiä on monenlaisia. On tuttuja ja tuntemattomia sekä vieraita ja peräti ventovieraita. On myös kavereita, hyviä sekä huonoja ja ystäviä sekä sydänystäviä ja niin edelleen. Tähän joukkoon, hyviin sellaisiin, mahtuu myös Thaimaassa tutuksi tullut Ykä, joka minulta on saanut nimen Farmari-Ykä. Mäntsälän miehiä, joka osti minulta Pattayalla tai oikeastaan Buddhavuoden toisella puolella Jomtienilla konsultaatioita erilaisiin hänen mieltä askarruttaviin asioihin. Maksuksi sovittiin Ykän ja Mirjan kanalan tuottamat munia. Muna per konsultaatio. Mutta mitä konsultaatioita Ykä sitten osti? Paljonka kello on, mitä maksaa pikkubussikyyti Bangkokiin, paljonko on uima-altaan veden lämpö ja niin edelleen. Tärkeää tietoa, jota ei jaella ilmaiseksi varsinkaan silloin, kun on rahaa parempi maksuväline käytössä.

Eilen ja kertomansa mukaan välillä muulloinkin on Ykä kesäleskenä, joten hän pyysi päivistä ja minua saunomaan. Minä menin, mutta päivis ei, sillä hänelle taisi jäädä epäselväksi pitäisikö saunoa meidän raavaiden miesten kera vai ei. Se taas jäi minulle epäselväksi, että kummin sen olisi pitänyt olla. Niin tai näin, päivis valitsi mieluummin puiden pilkkomisen Jokilaaksossa. Aika kasan hän niitä saikin aikaiseksi.

Koko talo saunoineen ja todella viehättävine pihoineen on Mirjan ja Ykän  käsialaa. Joten mikä oli saunoessa, sillä siitä on jokunen rupeama, kun olen saanut nauttia makoisista löylystä ja tulen ritinästä kunnon puukiukaan arinan päällä. Kun ilma vielä oli täysi kymppi, niin oli kertakaikkisen hienoa istuskella terassilla löylyjen välissä iltapäivän auringossa asussa, joka minulla oli syntyessäni.

Tuumattiin, että elokuun puolenvälin jälkeen saunotaan seuraavan kerran, jolloin joukkoon liittyy Pattaya Suomi-Seuran puheenjohtaja Risto sekä Pohjois-Thaimaan mies Kallu. Kallu kuten Ristokin ovat molemmat antaneet työpanostaan ja osaamistaan myös Merikonttikodin hyväksi. Mutta elokuun saunomisen yksi tarkoitus on tuumata, josko järjestettäisiin Pattayalta retkiä Laosin ja Burman rajalle Kultaiseen kolmioon.

Jokilaakson eläinmaailma ja merikonttikodin odotus

päivis: Vielä alkukesästä, joka tässä tapauksessa oli toukokuuta, luulimme, että pihassa on vähemmän eläimiä kuin ennen. Olimme onneksi väärässä.

Vaikka telkät kävivät vain kääntymässä, ja ehkä pari taviakin, sorsat ovat nyt ottaneet Jokilaakson aivan omakseen. Parhaimmillaan Pikkulammella on ollut 13 aikuista sorsaa ja kuusi poikasta. Ehkä niiden viihtyminen täällä johtuu kauranjyvistä, jotka näkyvät kelpaavan niille oikein hyvin. Kipollinen kauraa ei päiväksi niille riitä. Eivät ole siis pullasorsia, vaan kaurasorsia.

Niilo vahtii ruokinta-astiaa, että siipiveikot ymmärtäisivät pysyä pois
pihamaalta. Välillä se taas armollisesti antaa niiden tulla ruokailemaan.

Niilolla on tietysti täysi työ yrittää pitää mokomat tunkeilijat loitolla. Tosin välillä, varsinkin jos on oikein lämmin, se tyytyy vain tuijottelemaan pihassa tepastelevia siivekkäitä. Sorsien lisäksi pihan saattavat samaan aikaan vallata kanit. Niitä on tällä hetkellä kolme ruskeaa ja yksi harmaa. Eilen mietimme, että kai ne ovat kaikki poikia, kun jälkikasvua ei ole näkynyt. Vaan mitäpä nähtiinkään noin puolen tunnin kuluttua tuosta keskustelusta: kolme tai neljä pikkukania.

Pienet ovat selvästi saaneet äiteeltään luvan alkaa tutustua Jokilaaksoon. Eilen ne vielä lymysivät pylväskasan luona. Jossain pylväiden välissä niillä varmasti on syntymäpesä. Tänään ne kävivät jo sosiaalikontin luona, jossa kaneja varten on oma ruokintapaikka. On turha pelätä, että kanikatras valtaisi koko tienoon. Viime kesänä syntynyttä valkoista kaniakaan emme ennättäneet nähdä kuin pari kertaa. Se saattoi värinsä takia olla jollekin petolinnulle helposti napattava saalia.

Pihapiiri on vielä vähän aikaa entisellään, mutta kohta on viimein päätettävä, mihin Matkakoti siirretään väliaikaisesti. Duokodin kaksi betonista aluspalkkia pitäisi jo kohtapuoleen tuoda tänne ja asettaa paikkaan, johon konttikoti aiotaan laittaa. Täytyy toivoa, että oikea paikka löytyisi kertalaakista.

Lähelle Myllykyläntietä rakennetaan omakotitaloa, jonka pihalle on ilmestynyt samanlainen vaunukoti, jota muinoin kävimme Tallinnassa katsomassa. Rakentajaperheen kuvittelisi asuvan vaunussa kunnes omakotitalo on valmis. Yhtä hyvin tulavaisuudessa merikonttikoti voisi toimia rakentamisen aikaisena asuntona. Sellaista käyttöä emme ole tainneetkaan laittaa listalle, kun konttikotien käyttötarkoituksia on mietitty.

Menneisyyden miehet vaan ei vangit

jormas: Eilen tosiaan olimme Keski-Uusimaa Cruisingissa, jossa leppoisan puolitoistatuntisen oleilun jälkeen ajoimme letkassa Tuusulanjärven ympäri. Osa toisin päin ja osa päinvastoin. Tuntuu siltä, että vuosi vuodelta on vähemmän tuttuja, sillä tuttujen rivit harvenevat. Vaan vielä löytyy kavereita, joiden kanssa on mukava vaihtaa sananen, jos toinenkin, sillä yhteistä taivalta löytyy monen kanssa reippaaseen puolivuosisataiseen. Sinänsä tapahtuma paisuu ja jälleen kerran tuli uusi osanottaja- ennätys. Hieno ilta, kun ilmatkin olivat oikein kohdallaan.

Keski-Uusimaa-konsernin entiselle  omistajalle, Eero Lehdelle, karkelot olivat viimeiset lehtikonsernin omistajan ominaisuudessa. Mies sinällään on tuttu monellakin tapaa, sillä olen ollut hänen omistamassaan Taloustutkimus Oy:ssä rupeaman töissäkin.
Mutta myöhemminkin ovat teimme kophdanneet. Turvatakseen kyseisen firman työntekijöille kulkurauhaa töihin, Eero Lehti osti (lue veti välistä) Sininauhasäätiön nokan edestä lähes valmiin kaupan Mäkelänkatu 56:sta. Kaupan myötä meni kodit noin viideltäkymmeneltä asunnottomalta. Tekosensa ansiosta  Eero sai Asunnottomien yönä valtakunnallisen kiven vuodeksi hiertämään mieltä. Kiven luovutti ansioitunut sosiaalineuvos Antti Honkonen http://www.kunnonelama.fi/?p=103. Väliin mahtuu monenlaista muutakin tartuntapintaa, sillä toimin jonkun aikaa myös Keski-Uusimaa -lehdessä kolumnistina.

Konttikodit etenevät hitaasti, mutta varmasti. Selkissä olen käynyt käytännössä neljä kertaa viikossa ja tänään palasi itselleni usko, että ne valmistuvat sittenkin ajoissa messuille. Se on helpottava havainto, sillä luvassa on 10 000 euron sakko, jos emme saa Duokotia messuille. Paljon on kuitenkin vielä kesken, mutta maali häämöttää.

Kimmo Sasi ja Aarne Kiviniemi, molemmat
miehiä menneisyydestäni. Aika näyttää onko
yhteistä tulevaisuutta

Muutaman päivän aikana olen huomannut, että haikeus ja kaipuu sininauhatyöhön ei taida minulle enää palata. Siinä on puolensa ja puolensa, sillä kyseessä on minua paljon suuremmat asiat, kuten kodit ihmisille, joilla ei olämässään juuri mitään ole. Vaikka eläkepirskeissäni oli hyvä henki ja mukava tunnelma, jonka loivat ihmiset työvuosieni varrelta, en tuntenut menettäneeni mitään palkkatyön päättyessä.
Huolestuneena seuraan silti vaikeuksia, jotka näyttävät olevan tämän ajan ilmiö Sininauhakonsernin lisäksi myös sen monille jäsenjärjestöille. Ikuiseksi mysteeriksi minulle  saattaa  aiheeseen liittyen jäädä, että miksi apu ei kelpaa silloinkaan, kun sitä olisi vähintäänkin kohtuudella tarjolla. Tosin yksi pomo Sininauhassa sanoi kerran, että sikariportaan väki näyttää olevan niin pientä, että apua on tarjottava oikeassa kulmassa ja nöyrin mielin. Höpsis, sanon minä, sillä omilla jaloillaan seisova johtaja ottaa kaiken avun vastaan, oli kulma mikä tahansa. Avun tarvitsija kaivaa viestistä oleellisen ja jättää kulmat sivuun. Näihin aiheisiin vielä kuitenkin palaan melkoisella varmuudella.

Miksi sitten ylipäätään pohdiskelen näitä asioita julkisesti? Siksi, että kyseessä on mitä suurimmassa määrin yleishyödylliset toimijat, jotka käyttävät meidän kaikkien maksamia verorahoja, joiden käyttö pitäisi olla kaikin tavoin läpinäkyvää. Yli kolmekymmentä vuotta olen seurannut myös RAY-rahojen käyttöä sekä jakamista ja tullut siihen tulokseen, että noin puolet menee sellaiseen, josta ei ole mitään muuta  hyötyä, kuin että joku saa kysesillä avustuksilla itselleen enemmän tai vähemmän suojatyönkaltaisen palkkatyön.

Keskarin Cruising

päivis: Taas on se aika vuodesta, kun kaikki Keski-Uudellamaalla ja ehkä vähän kauempanakin asuvat avoautojen omistajat kokoontuvat Hyrylään. Niin mekin, nyt toista kertaa. Tai ei siellä kaikki olleet. Vanha kaverini Riikkakin asuu Keskarin eli Keski-Uusimaa-lehden levikkialueella ja mies harrastaa avoautoja, mutta ei näkynyt Riikkaa.

Avoautoja oli laidasta laitaan. Monet niistä oikein lajinsa klassikkoja. Sitähän meidän Martti ei missään nimessä ole. Eikä ehkä joku pikku-Fiatkaan, mutta tilaa tapahtumassa oli kaikenlaisille autoille, joista katon saa irti tai kääntymään tavalla tai toisella. Kaikkiaan Keskarin parkkipaikalla ja nurmikoilla oli yli 240 avoautoksi luokiteltavaa.

Tämä oli yksi tapahtuman hienoimmista avoautoista, ihan viimeisen päälle
viimeistelty. Niilo ei ihastellut autoa, selvästi se on tuossa keksinyt
jonkun toisen nelijalkaisen, joita paikalla oli kiitettävän paljon.

Olemme asuneet tai asustelleet Tuusulassa nyt noin kaksi vuotta. Ihan selvästi elämä on paljon sosiaalisempaa kuin Helsingin kantakaupungissa. Cruisingin lisäksi olemme jo tänä suvena ennättäneet osallistua siivouspäivään eli silloinkin Keskarin pihamaalla järjestettyyn kirpputoritapahtumaan, kuten myös Hyrylän suvimarkkinoille. Uusia tuttujakin on alkanut tulla, vaikka Cruisingissa tutut olivat lähinnä Jorman vanhoja koulu- tai muita kavereita. Täällä on kuitenkin helpompi tutustua ihmisiin, näin väittäisin.

Puolentoista tunnin näyttelysession jälkeen lähdettiin letkassa ajelemaan kohti Järvenpäätä ja Hyrylään palattiin Tuusulanjärven länsipuolta. Oli hauska ajella ja huiskutella takaisin tien varrella ajokkeja ihmetteleville ihmisille. Harvoin näkee maantiellä jonossa niin paljon puhtaita autoja.

Me olemme ammattilaisia

jormas: päivis kirjoitti, että meistä ei ole Duokodin tekijöiksi siksi, ettemme olisi ammattilaisia. Se on kyllä pötyä, sillä itsekin olen tehnyt vuoden jos toisenkin rakennuksilla hommia. Varsinkin mattomiehenä katson olevani myös varsin kelvollinen ammattilainen. Muutakin osaamista löytyy. Siitä eläkepirskeissä osa 1 saamani todistus: http://elamantahden.fi/documents/Jormantodistus.pdf.

Merikonttikodin loppukiri

päivis: En ole taas vähään aikaan käynyt Vihdissä katsomassa Duokodin valmistumista. Jorma on siellä käynyt ja vähän edelleen jännittää, onko koti valmis ennen Asuntomessuja vai pitääkö se viedä sinne keskeneräisenä. Jonkinlainen loppukiri tässä kai tarvitaan.

Yritin ehdottaa Jormalle, että menisimme viikonloppuna tekemään jotain. Ehdotus ei oikein ottanut tuulta alleen. Hommat ovat kuitenkin sellaisia, että tarvittaisiin ammattitaitoa. Sitähän meiltä ei juuri löydy. Jotain taitoja ehkä, mutta ei ammatillisia. Mutta puolittain helpotuksesta huokaisten hyväksyin sen, että emme itse yritä edistää valmistumista muuten kuin pitämällä tsemppiä yllä. Jorma onkin ahkerasti käynyt Selkissä (tiedän, pitää sanoa, että Selissä, mutta se tuntuu niin omituiselta taivutusmuodolta, ettei sovi suuhun). Menee taas huomenna useammastakin syystä. Kirjoittaa varmaan niistä itse myöhemmin.

Keskeneräistä on siis edelleen ainakin ulkoseinien maalaus, kylppärin laatoitus, kalusteiden asennus keittiöön ja kylppäriin, Multoa-ekokäymälän ja suihkukaapin asennus. Ikkunoiden ja muiden aukkojen tiivistäminenkin taitaa olla vielä vaiheessa. Tekemistä riittää Hyvinkäällekin, joten sinne pitäisi ehtiä ajoissa ennen messujen alkua.

Laitteet kävimme ostamassa taannoin. Laitteilla tarkoitan liettä, astianpesukonetta, jää-viileäkaappia, kuivaavaa pesukonetta ja telkkaria. Olenkohan tai onkohan Jorma jo kirjoittanutkin näistä? Siinäkin on yksi jännityksen aihe: miten laitteet pysyvät kuosissaan konttien kuljetuksen aikana. Kaikenhan pitäisi olla paikoillaan, että saamme kokemusta siitä, miten tosiaan käy. Takankin puolesta vähän pelkään. Matkakodin kanssa on tullut reissattua monesti tuhansiakin kilometrejä ja siinä ei ole ollut ongelmaa. Ainuttakaan astiaa ei esimerkiksi koskaan ole matkojen aikana mennyt rikki, vaikka käytämme ihan tavallisia astioita, ei mitään muoviversioita. Ja niin on siirrelty aikoinaan Vrijheid-venettäkin rekan lavetille ja pois, kun halusimme vaihtaa vesistöä mereltä sisämaahan ja sieltä taas takaisin merelle. Silloinkaan ei mitään hajonnut. Ehkä pelkoni on turha.

Vihreää alkoholipolitiikkaa

jormas: Alkoholiperäiset kuolemat maksavat yhteiskunnalle joka vuosi miljardi euroa ja 25 000 elinvuotta. Alkoholiveron tuottoa on tälle vuodelle budjetoitu reipas miljardi, joten koko raha menee pelkkään viinakuolemien maksamiseen. Viina vie Suomessa monta sataa elinvuotta jokaista 100 000 asukasta myöten. Se on hurja luku ja yliopiston tutkijat kuvaavat alkoholin käytöstä johtuvaa tilannetta katastrofiksi, kirjoittaa Karjalainen. "Toivoa täytyy, että nuoret pitäisivät päänsä pinnalla aikuistuttuaankin."

Vaan mitä tuumaavat Vihreät? Että kun on illan istunut kuppilassa, niin sieltä pitäisi saada ostaa mukaan viinat jatkoille. Ja kun tästä nousi niiden päättäjien keskuudessä älämölö, joita itse pidän vastuullisena, kehtasi joku vihreä sanoa, että alkoholijuomia ei myytäisi päihtyneille.
Täydellistä tietämättömyyttä, joka ei näe edes omaan napaansa, saati kauemmas. Eihän ravintoloissa ole tähänkään saakka saanut myydä päihtyneille ja sitä paitsi siellä ei edes saisi päihtyneenä päästä sisään saati viettää iltaa.

Ennen perhe, joka asui kerrostalossa, saattoi laittaa kivijalassaan olevalle R-kioskille tenavat hakemaan jäätelöä, kun oli tullut ystäväpariskunta kyläilemään. Vaan tänäänpä se ei onnistu, sillä samainen R-kioski myy olusiaan myös ongelmakäyttäjille ynnä muille hörhäille tai häiriköille, joita on välillä koko kioskin edusta täynnä. Joten nyt  jälkikasvu saattaa saada iltasella kioskilla nokkaansa ja jäätelörahat siirtyvät toisiin taskuihin. Tai jos tarkkoja ollaan, niin samaan R-kioskin kassaan, mutta ei maksuna vieraille ja tarkoitetusta jäätelöstä, vaan hörhöjen olutostoksista. Pitäisi olla vastuullinen ajattelija, jos on päättämässä koko yhteiskuntaa liikuttavista asioista, eikä ajatelle vain itseään. Kun ihmiset haluavat viinaa juoda, se heille suotakoon. Mutta sen myyntiä varten pitäisi olla kyseiseen tuotteeseen erikoistuneita kauppoja apteekkien tapaan, joissa osattaisiin neuvoa, että viinan juonnilla on muutakin tarkoituksia, kuin vetää luumu täyteen. Toki Alkon myyjät tietävät myymistään tuotteista melkoisesti.

Harvoin olen harkinnut Vihreistä eroamista, sillä olen käytännössä sen riveissä seissyt koko sen suomalaisen historian ajan. Nyt oli kyllä kertakaikkiaan vastuutonta ajattelua, joka ei toivon mukaan saa suurta jalansijaa missään. Kaipaan Vihreisiin takaisin Aulis Juneksen ja itseni kaltaisia intoilijoita, jotka pitivät ja pitävät päihteetöntä elämää parempana tai vähintään yhtä hyvänä kuin päihteellistä.

Kesän pituus mietityttää

päivis: Mieleen tuli epäilys, että kesä päättyy ennen aikojaan, koska luonto näyttää elävän jo hetkeä, jota tavallisesti elettäisiin joskus juhannuksen tienoilla. En ole epäilykseni kanssa yksin. Radiossa joku totesi, että kesä päättyy aikaisemmin, koska eihän se tosiaan voi kestää loputtomiin. Kukat kukkivat aikansa.

En tiedä, minkä verran nyt ollaan etuajassa, mutta en jaksa muistaa, että sireenit tai lupiinit kukkisivat jo toukokuussa. Sireenejä olen jo nähnyt kukkimassa ja ensimmäiset lupiinit ovat tänään meillä puhjenneet kukkaan. Muualla jo toukokuussa.

Tälle keltaiselle kukkijalle en löytänyt kasvikirjasta nimeä. Se vain
yks'kaks ilmestyi Pikkulammen rantaan suurena ja värikkäänä pöheikkönä.

Myös sorsaäiti tuntuu lykänneen ensimmäisen poikueensa hyvissä ajoin maailmaan. Pikkulammessa on kuusi sorsanpoikasta, jotka ovat jo hyvänkokoisia. Se ennustanee, että vielä ehtii tehdä toisen poikueen, ellei sitten syksykin aikaistu. Pikkuiset ovat jo kökötelleet sorsaemon perässä ruokintalaatikolle opettelemaan lisäravinnon saantia. Ja Niilo vahtii kulkijoita välillä kuin haukka.

Tänään on varmaan ollut alkukesän lämpimin päivä. Sen huomaa muun muassa siitä, että Niilo mielellään hakeutuu varjoon pihassa ja missä sitten kuljemmekaan. Siitä ei olisi Thaimaa-koiraksi. Lämmintä on jo lampien vesikin. Pikkulammessakin mittari näytti päivällä 20 astetta. Tosin vesi ei tuntunut niin lämpimältä, vaikka uimiseen on täällä totuteltu nyt jo lähes kuukauden ajan. Olisimmekohan aloittaneet alle 10 asteesta.

Jokilaakso

jormas: On pidellyt kelejä, sanoisin. Lapissa mitattiin koko historian korkein lämpötila, joka taisi olla Euroopan korkein. Joka tapauksessa yli 30 astetta. Inarinjärven vesikin oli kymmenen astetta yli normaalin eli 16. Joten aika viluista vesi Lapin perukoilla on tähän aikaan
Inarinjärvi hiekkarantoineen on yksi kauneimmista järvistä missä olen käynyt. Sen pohjoispuolta tai olisiko luode kulkee hieno reitti Norjan puolelle Kirkkoniemeen.¨

Myös Jokilaaksossa on alkukesä kauneimmillaan. On oikein hienoa pulahdella oman mielen oikkujen mukaan Jokilampiin tai Pikkulampeen uimaan. Pikkulampi on niin lähdepitoinen, että vesi on siellä aina pari, kolme astetta  kylmempää kuin muualla, mutta sekin on kavunnut jo iltapäivällä yli 20 asteen.

Puuhastelukaan ei Jokilaaksossa lopu ja hyvä niin. Olemme pitäneet ohjenuorana, että mitään ei ole pakko tehdä silloin, kun ei huvita. Se on ollut ainakin itselle oiva oivallus.

Kasvihuone on minulle varsinainen korvien välin lepuutuspaikka, mutta kyllä sielu lepää monessa muussakin Jokilaakson sopukassa. Tänään teimme myös investoinnin ja ostimme klapikoneen. Oikein kunnollisen, sanoisin. Iltapäivän ratkoksi kokosin sen ja testasinkin, tietty. Kertakaikkisen oiva peli ja siihen saattoi puiden pilkkomiset päättyä.
Puita tarvitaankin, sillä Duokotia on tarkoitus lämmintää talvisin ehkäpä pääasiassa puilla, vaikka muitakin lämmönlähteitä on.

Nurmikonleikkuu on joka viikkoinen jobi ja se  käykin varmasti tunnin, parin kävelylenkistä. Päivän ohjelmaan kuului myös kumiveneen kunnon tarkastusta, josko laittaisimme sen vesille lähipäivinä.

Ja saimmepa päiviksen kanssa aikaiseksi 5000 euron avustushekemuksen Hyvinkään asuntomessujen kulujen peittämiseksi. Merikonttikodin osalta nostan hattua Järvenpään Mestariasunnoille ja Mestaritoiminnoille, sillä ne ovat projektissa ainoita, jotka ovat olleet linjakkaasta alusta saakka yhdistyksemme kanssa. Toki moni muukin ansaitsee kiitoksen, etunenässä lvi:stä vastaava Timo Lind. Samarian miehistä Heikki Nordfors on ollut mies vailla vertaa. Mutta paljon on vielä tehtävää ennen kuin olemme messuilla, jotan onneakin matkaan tarvitaan.

Luu ei kelpaa koiralle

päivis: Hain Niilolle Mustista ja Mirristä pakastettuja naudan luita. Luut kun kuulemma ovat hyväksi koiralle. Estävät muun muassa hammaskiven syntyä. Sitähän Niilolta on jo kertaalleen poistettu, vaikka on vielä nuori koira.

En ole ennen moista nähnyt: luu ei kelvannut koiralle. Se kävi vain haistelemassa sitä muutaman kerran ja ehkä nuolaisi, mutta siinä kaikki. Olen kuvitellut, että koira suorastaan kuolaa jo luun nähdessään, mutta kuonokosketuskaan ei saanut sen makuhermoja hyrisemään. Luu jää pihaan odottamaan, jos siihen vaikka tulee uusia, houkuttelevampia tuoksuja. Kaksi koira-asiantuntijaa on vakuuttanut minulle, että siinä ei käy kuinkaan, vaikka luu lojuu pihalla.

Luu ei ollut Niilon mielestä kummoinenkaan herkku.

Tänään Niilo yllätti toisellakin tavalla. Mehän olemme nyt aloittaneet remmiräyhä ja arkatassu -kurssin, koska Niilon on arka ja ehkä sitä peittääkseen käyttäytyy usein uhkaavasti (haukkuu ja yrittää hyökätä kohti) vieraita koiria ja kulkijoita kohtaan.

Nyt se kuitenkin oli kuin unelmakoira odottaessaan kun me söimme pizzat pizzerian ulkoterassilla. Niilo oli muutaman metrin päässä remmissä pienen nurmikon keskellä olevaan puuhun kiinnitettynä. Vierestä sai kulkea vaikka ketä ja jopa kosketusetäisyydelle sai tulla nainen lastenrattaiden kanssa. Luonnollisesti nainen sai myös rapsutella Niiloa. Niilo oli vain muina miehinä, ikään kuin se kävisi päivittäin odottelemassa, kun perhe syö ulkona.

Eläkeläinen

jormas: Tänään kuuntelin mielenkiintoista uutista Iskelmäradiosta. Espoossa on avattu lähes tuhannen neliön kirpputori, joka on uutisen mukaan aivan uudella formaatilla, sillä se myy vaatteita  kilohinnalla. Se sinällään ei ole mitään uutta, mutta seuraava on. Toinen Kierros ei myy suomalaisia vaatteita, vaan muun muassa Saksasta, Ranskasta ja Italiasta tuotuja. Ensimmäinen erä on kuitenkin tuotu Lontoosta ja omistajan mukaan kysyntä ja mielenkiinto on ollut todella vilkasta. Kirpparin sivuille pääset kurkaamaan tästä: http://toinenkierros.fi/.

Mutta miksi tämä on minulle erityisen mielenkiintoista. Vuosia puhuin ajatuksesta Sininauhasäätiössä ja olimme ostaneet tilatkin siihen käyttöön Mäkelänkadulta. Tilat ehdimme kunnostaa kyseiseen käyttötarkoitukseen, kun omasta päätöksestäni päätin luopua toimitusjohtajuudesta. Kun ei ollut valtaa, eivät pitäneet kynnetkään, sillä keillä valtaa oli, ei ollut innostusta asiaan.

Nyt ovat kyseiset tilat täynnä romua ja roinaa, joten tältä osin kuulun mielensä pahoittajiin. Kokemus reippaan kolmenkymmenen vuoden ajalta kuitenkin kertoo minulle, että kirppari, jolla oli nimikin: Omia Polkuja Kulkevien Kauppa, olisi varmasti tuottanut nettona vuositasolla vähintään 100 000 euroa. Kun Sininauhalla on takanaan historiansi tiukin taloudellinen vuosi, olisi saattanut näillekin roposille olla käyttöä.

Joskus olen sanonut, että ideoita pitää olla enemmän kuin on aikaa niitä toteuttaa. Sitten kun en pysty enää luomaan mitään uutta ja päässä on vain yksi ainut idea tai ajatus, pidän siitä sairaanloisesti ja mustasukkaisesti kiinni. Mutta vielä näin ei ole, joten pääasia, että ajatukset toteutuvat, sillä minulle sivuseikka on kenen toimesta.

Eläkeläispirskeitteni ensimmäisessä osassa, ystäväni Raimo Sulin lupasi minulle muiston, joka on kaikkien koettavissa, kun klikkailette blogimme etusivun ohjeiden mukaan.

Pihatalkoot

päivis: Tänään pihaan tulevan tien varressa oleva puukasa hupeni ainakin puoleen entisestään. Tien poskeen on jäänyt joltain aikaisemmalta harvennushakkuulta puita, joita joskus yritimme kaksistaan pilkkoa polttipuiksi, mutta urakka jäi silloin kesken. Sattuneesta syystä.


Tähän perustettiin polttopuita varten kasa, josta ehkä
myöhemmin pilkotaan klapeja konekäyttöisesti.

Tänään Timo, Toni ja Liisa tulivat talkoisiin ja kasa siirtyi suurelta osin toiseen paikkaan sopivan mittaisiksi pilkottuina puina. Myös Jorma osallistui puusouviin.



Kasvihuoneen ympäristöön on kasvanut vauhdilla sekalaista kasvillisuutta,
joka kaipasi niittämistä. Kasvutilaa saivat perunat ja marjapensaat.



Harrastajametsurit saivat lisäksi vapaat kädet käydä puistikon kimppuun, jossa kasvavat puut hieman häiritsevät näkymää Jokilammelle. Puuta kaatui sinne tänne. Ei kuulemma ollut niin helppoa kuin telkkarissa. Siellähän kaikki on Strömsötä ja elävä elämä on jotain muuta. Ehkä nekin puut jossain vaiheessa saamme kasaan, josta aikanaan pilkotaan polttopuita Duokodin takassa poltettaviksi.

Pihaa on muokattu sen verran, ettei sen kunnossapito stressaa liiaksi. Nurmikkoa on niin vähän, että sen kohtuudella leikkaa. Pikkulammen puoleisen pihan lisäksi Jokilammille johtava tie on nurmikkoa. Nurmen siementähän pihaan tai tielle ei ole koskaan kylvetty, mutta näköjään nurmikon perustaminen onnistuu myös ahkeralla leikkaamiselle.

Eläkeläispirskeet

jormas: Tänään oli Sininauhakonsernin kevät- tai kesäpirskeet, jossa juhlittiin myös sitä, että palkkatyöni ylipäätään Sininauhassa on tällä erää ja ehkä koko tässä elämässä ohi. Oli mukavaa ja hämmestelin itsessäni sitä, että ei ollut lainkaan haikea mieli. Joko surin suruni viisi vuotta sitten osa-aikaselle eläkkeelle jäädessäni tai sitten on kadonnut jonnekin se kaikki, joka oli minulle kyseisessä työssä rakasta. Mukaan kutsuttujen joukossa oli kuitenkin tovereita reippaan kolmenkymmenen vuoden takaa ja heidän kohtaamisensa tuntui kovin mukavalta ja rakkaaltakin. Ehkä kirjoitan aiheesta jossain vaiheessa, kun pöly on laskeutunut ja mieli tasaantunut.¨

Ehkä kuitenkin sen verran, että jos toivoo itselleen armoa, pitäisi sitä osata myös antaa. Ja jos ei elämän varrella ole saanut mitään kirpeää ja ehkä hieman katkeraakin kohtaamista osakseen, niin keiden kanssa tai miten silloin opetellaan omakohtaista armahtamista?Voi olla, että tämä oivallus omakohtaisesti itselle, kantaa vielä jossakin juoksussa oivan ja hyvän sadon.

Matkalla juhlapaikalle piipahdimme myös Narinkkatorin kupeessa Kappelissa Eila-Marja Törmän ja vaimonin päiviksen kanssa. Se ei ainakaan huonontanut mahdollisuuksia pohtia ties monennenko kerran anteeksiantamisen lahjaa ja tarkoitusta. Kappeli sinänsä on yksinkertaisuudessaan kaunis ja vaikuttava rakennus, jonne mahtuu kerralla 60 ihmistä. Nyt siellä ei juuri muita ollut, joten se oli sopiva paikka pieneen hiljaiseen hetkeen itsensä kanssa.

Ruokablogi

päivis: Otsikko on aika mahtipontinen, mutta saahan sitä yrittää houkutella jonkun uuden lukijan tuolla otsikoinnilla. Ruokablogin kirjoittajaksi olen liian vähän ruoanvalmistuksen kanssa tekemisissä ja sama homma on muodin kanssa, vaikka joskus muistan kirjoittaneeni jostain vaatteistakin tai kengistä ainakin.

Voi olla, että johonkin tiettyyn teemaan keskittyneen blogin kirjoittaminen voisi ajan myötä tuntua tylsältä. Vaan mistäpä sen tietää. Esimerkiksi Merikonttikodissa asumisesta voisi saada vaikka minkälaista juttua aikaiseksi. Tai voihan olla, että joskus vielä oikeasti innostun ruoanlaitosta. Veikkaan kyllä, että harrastuksen olisi pitänyt alkaa jo vuosikymmeniä sitten, jotta minulla olisi jotain annettavaa lukijoilla.

On aika harvinaista, jos kokkailen Matkakodissa. Marjapensaiden juuressa maasta tunkeva raparperi sai kuitenkin aikaan sen, että päätin tehdä itse ainekset aamujogurttiin. Muutenhan jogurtin kanssa syötäisiin pakastemarjoja ja joskus banaanin viipaleita.

Söimme kerran, sekin harvinaista, pikkupurkista jogurttia, joka oli nimeltään raparperijogurtti. Maistui mukavasti vaniljalta. Huomenna syömme maustetun valmisjogurtin omatekoista versiota. Siihen tarvitaan siis pilkottuja ja kypsennettyjä raparpereja, joiden sekaan on keittämisvaiheessa lisätty sokeria, tällä kertaa reilun kaupan ruskeaa sokeria. Raparperimössän päälle kaadamme vaniljajogurttia. Luulen, että raparperin pehmittämisellä keittäen on joku tietty nimi, jota nyt en jaksa muistaa, tai sitten sellaista nimeä ei ole olemassakaan.

Vihreässä kipossa on mössöksi keitettyä raparperia ja sattumoisin
jogurtiksi valikoitui kaupasta Ingmanin Ihana vaniljajogurtti. Yksi syy
valintaan oli se, ettei tuossa jogurtissa ole liivatetta. Aika monessa on. 

Tuon vihreän silikoniastian hankinta oli sen seurausta, että olin täydellisesti mainoksen uhri. Kuvittelin vielä siinä vaiheessa, että mikrossa pitää käyttää tietynlaisia astioita, jotta siinä voisi valmistaa ruokaa. Jotain tuolla sitten teinkin, mutta yhtä hyväksi - tai paremmaksikin - ruoanvalmistusastiaksi olen huomannut ihan tavallisen lasivuokan tai vastaavan, kunhan siinä on tarpeeksi korkeat reunat. Itse asiassa mikrossa tuosta astiasta kiehui nestettä yli, vaikka siinä on nuo kääntyvät kannet. Mutta aina oppii jotain uutta. Ja tuon voi laittaa myös pakastimeen.

Suvimarkkinoita ja rikesakkoja

jormas: Liikenteen valvontakameroissa verrattuna live-tutkaan poliisipartion kera on se hyvä puoli, että voi jatkaa menoaan entiseen tapaan, koska vasta perästä kuuluu, jos on kuullakseen ja jos on tarve.
Näin oli myös oma laitani, josta blogikuva on todisteena. Kun niin sanottu sakkolappu tuli postitse, ei se mikään ilon aihe ole, mutta en siitä närkästykään, sillä koskaan ei ole poliisi minua rankaissut (eikä yrittänyt) ilman syytä. Pysäköinninvalvoja sitä vastoin on ja senkin tarinan saatan joskus kertoa.

Vaimo totesi, kun oli kartturi peitetty, että kukas blondi sulla on ollut kyydissä

Kun viimeksi pyysin peltipoliisin räpsäyttämää kuvaa, ei sitä meinannut irrota virkavallan hyppysistä millään. Poliisitäti ilmoitti, että meillä on linjattu, ettei niitä lähetetä. Tähän totesin, että satavarmasti lähetetään ja saat aivan itse päättää kuinka pitkän kaavan mukaan sen teet. Täti tähän, että kuinka niin? Sanoin, että kiistän rangaistusvaateen yhteiskunnan piikkiin sillä perusteella, etten ole varma olenko ajanut. Näin juttu menee raastupaan ja silloin on pakko antaa minulle todisteena oleva materiaali, niiden joukossa kuva. Hän tovin tuumasi ja ehdotti, että maksanko sakon suosiolla, jos hän lähettää kuvan. Tähän totesin: "Jo vain." ja kuva tuli ja minä maksoin mitä lupasin.

Tällä kertaa toimin päinvastoin. Kyseenalaistin sakon sanoen, että ajajia voi olla autolla pilvin pimein, sillä Merikonttikodin ja Hyvinkään asuntomessujen vuoksi meidän jengistä monikin suhaa väliä Jokilaakso-Hyvinkää eestaas. Ja kas, kuva tuli suosiolla ja poliisi-, tällä kertaa sedälle vastasin, että vaimo se ei ainakaan ole, sillä hänellä ei ole partaa. Kuvamuistolle hintaa tuli rikesakon verran eli alle satkun.

Tänään olimme Hyrylän torilla, jossa oli Suvimarkkinat. Aatteen ja tavaran myyjiä oli melko tavalla, mutta ostajia ei ollut tungokseen asti. Kotiseurakuntakin taisi loistaa  poissaolollaan, kuten osa puolueistakin. Tarjottavaakin heillä taisi olla vähemmän kuin ennen. Se saattaa nimittäin mennä niin, että vaalien läheisyydessä soppaa riittää kaikille koko ajan, mutta vaalikauden keskellä ei muille kuin hätäisimmille. Joten ostimme riihikuivalla rahalla muikkuja, kasviksia ja perunoita. Oli hyvää ja ei jäänyt kiitollisuuden tai muunkaan velkaa kenellekään aatteen tarjoajalle.

Telkät Jokilaaksossa

päivis: Viime keväänä Pikkulammella kävi melkoinen kuhina, mutta tänä keväänä on ollut selvästi hiljaisempaa. Samat lajit ovat kuitenkin viihtyneet Jokilaaksossa: sorsat ja telkät. Olimme myös tunnistavinamme aikaisemmin tavin. Sorsat hämmästyttivät viime vuonna syömällä pähkinöitä, tänä keväänä niille ovat maistuneet auringonkukan siement.

Lammen rannoille on laitettu kaikkiaan kolme telkän pönttöä. Kaksi niistä on Pikkulammen rannalla ja kolmas Jokilammella. Tänään näimme ensimmäisen kerran, että ainakin yksi pöntöistä kiinnostaa telkkää. Tai pöntöllä oli suorastaan ruuhkaa. Samanaikaisesti jopa kolme telkkää pörräsi pöntön kimpussa. Mietimme, että minkähänlaisen asuntolan ne sinne aikovat perustaa. Toinen Pikkulammen pöntöistä, Rabbitislandin rannalle laitettu, ei sen sijaan taida saada asukkaita. Mutta aika näyttää.

Pikkulammella oli iltauutisten aikaan hiljaista. Aamupäivällä oikeassa
reunassa koivussa näkyvällä telkän pöntöllä oli suorastaan ruuhkaa.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa uimassa Jokilammessa. Aamulla vesi oli 14-asteista ja illalla mittari näytti 16 astetta. Tyntui kylmältä.

Joutsenet, joita on ainakin kaksi, ovat vielä viipyilleet Jokilammella. Jos viime keväinen toistuu, ne lähtevät kesäksi jonnekin muualle. Jos ne olisivat pesintäikäisiä (onkohan tuo termi edes oikea?), niiden kai kuuluisi olla jo jossain hautomassa. Ehkä joutsenemme ovat vielä nuoria tai sitten niillä nyt viimein on pesä jossain Jokilammen rannalla. Ne ovat komeita lintuja, mutta ääni on kyllä uskomattoman karu.

Kurkia emme ole tänä keväänä nähneet. Se on sääli, sillä nekin ovat vähintään yhtä hienoja otuksia kuin joutsenet. Mutta ehkä nekin vielä ennättävät ilmestyä iloksemme, vaikka niiden elämäntehtävä kai kuitenkin on jotain muuta kuin meidän ilahduttamisemme.

Mielensä pahoittajat

jormas. Kun Eero Lehti myi lehtensä, siinä mukana Keski-Uusimaan, tuli minustakin jälleen lehden tilaaja. Tai oikeastaan sen tilasi yhdistyksemme virtuaalitoimiston hoitaja, virtuaalihenkilö Soini Strandén. Joten aviisia tulee nyt luettua joka aamu, kun sen olemme laatikosta, lähes 400 metrin päästä Niilo-koiran kanssa hakeneet. Lähemmäs ei lehteä ilman eri korvausta saa. Mutta  hyvä näin, sillä mukavahan Satakielipuiston ohi on mennen tullen tallustella. Ja katsella milloin rouva Västäräkki saa tolpan päästä poikasensa ruokintavaiheeseen.

Eilisen päivän lehdessä oli mielensä pahoittanut käytöstapojen peräänkuuluttaja, jonka närkästyksen aihe oli työpaikka- ja vanhusten ruokalassa asioinut paljasjalkainen nainen. Mielensä pahoittanut kyselee oikein lehden kautta, onko paljasjalkaisuus vanhustenruokalassa junttimaisuutta vai korrektia käytöstä.
Ajattelin, että murheensa kullakin ja aiheesta kirjoitan blogiin, sillä mieleen tuli kaiken maailman kylpylät ynnä uimarannat ravintoloineen, joissa lienee luonnollista kulkea paljain jaloin.

Ja kun on tullut kierrettyä muutakin kuin tahkoa (ja sitäkin vain, kun isä pakotti), niin tuumin käytäntöjä isossa maailmassa. Että kun en päässyt farkkutakissa Monte Carlon kasinolle, mutta pääsin Syltin saarella vastaavaan paikkaan kyseinen takki päällä. Niin olinko juntti Monacossa, mutta en ollut sitä Syltin saarella vai oliko Syltin saaren henkilökunta juntteja.

Tai onko juntti Keskarin mielensä pahoittaja, kun vaivaa päätään moisella asialla, sillä hän peräänkuuluttaa pukeutumissääntöjä aivan väärässä paikassa,. Näin siksi. että maastamme löytyy pilvin pimein aamiaspaikkoja, jonne ei ole suotavaa mennä edes ilman pikkutakkia.

Minulle tuli kirjoituksen jälkeen mielikuvan Tarjoustalon kemssuosastolta tai vastaavasta paikasta korunsa hakenut nainen, joka ei ole edes nousukas. Mielikuvassani hän menee Tallinnan vaatimattomimpaan piraattimyymälään peräänkuuluttamaan palvelua. Se on väärä paikka pyytää palvelua piraattikoruilla hienostellen. Mutta palvelua voi toki saada missä vaan. Varmimmin ehkä pukeutumiskoodeineen, kun kaivaa lämiskäänsä ja hipsii Tallinnassa Stockmannille tai vieläkin tasokkaampaan paikkaan. Voin melkein luvata, että ei tule tavaratalon à la carte aamiaisella monikaan vastaan paljain jaloin.

Pää ei kuitenkaan ole sekaisin hulluruohosta

päivis: jormas kirjoitti, että sama pää kesät talvet. Itse koin eilen, että pää oli vähän sekaisin, vaikka en mitään sitä edistävää ollut nauttinutkaan. En edes ole syönyt Rainbow´n pakastekasviksia, vaikka ne kuvan perusteella näyttävätkin olevan juuri sellaisia, joista pitäisin.

Pakasteet ovat helppoa ruokaa ja ruoan lisuketta,
mutta on aika pelottavaa, ettei kuitenkaan voi
luottaa siihen, että pussissa on sitä, mitä luvataan.

Sen, että pää on kuitenkin ollut sekaisin, kertoo muun muassa se, etten ollenkaan muistanut eilen blogivuoroani. Ei käynyt edes pienessä mielessäni.

S-kaupassa myytävien pakastekasvisten joukkoon oli joutunut vahingossa myrkyllisiä hulluruohon siemenkotia ja siitä sitten saatiin päivän ykkösuutinen. Googletin kasvin ja sehän on oikein kaunis. Tai sillä on kaunis valkoinen kukka. Niitä on kuulemma eteläisessä Suomessakin ja nyt voikin epäillä, että Niilo, meidän koira joka välillä luulee olevansa lammas, on syönyt hulluruohoa. Sen verran senkin pää tuntuu toisinaan olevan sekaisin. Muun muassa eilen illalla.

Seikkailumieliset ehkä etsivät hulluruohon käsiinsä ja testaavat sen tehoa. Sen verran harhoja aiheuttavaksi sen vaikutuksen kuvaili yksi sairaalahoitoon joutuneista, että takuuvarmasti siihen ainakin jotkut huumehörhöt tarttuvat. Aineen muut haittavaikutukset helposti saattavat unohtua, kun ensisijaisesti haetaan mahdollisuutta saada pää sekaisin. Ja vielä luonto tarjoaa sen aivan ilmaiseksi.

Pakasteet veivät varmasti kärjen päivän toiselta uutiselta, joka kyllä alkaa jo olla vanha eli Tukholman mellakoilta. Työhöni liittyen seuraan vähän lehtikirjoitteluja ja sitä kautta pääsin huomaamaan, että aihe on kirvoittanut laajan keskustelun netissä. Bloggaajat kirjoittelevat ja toiset kommentoivat. Kirjoitusten mukaan mitta alkaa olla täysi. Riehujat eivät saa sympatiaa, eivätkä edes ymmärrystä. Eivät kyllä minultakaan. Viattomien ihmisten hengenlähtö alkaa tuota vauhtia olla lähellä, eikä rakennusten ja autojen polttaminen tai palomiesten, poliisien ja ensihoitajienkaan kivittäminen tunnu oikein järkitouhulta.

Suomessa taas hyssytellään, että ei tätä meillä voi tapahtua, koska "niitä on niin vähän". Siis maahanmuuttajia.

Sama pää kesät talvet

jormas: Tänään tein nykyiselle työnantajalle ensimmäisen etätyöpäivän. Aiheena oli oman työn jatkohakemus ARAan.
Piti tehdä varsinainen hankehakemus ja hankesuunnitelma. Sainkin parin tunnin puurtamisen johdosta mielestäni oivallisen hankehakemuksen ja siirryin tekemään kymmensivuista hankesuunnitelmaa. Ja sain senkin valmiiksi. Ja tallensin hankehakemuksen päälle, joten parin tunnin työ meni taivaan tuuliin tai bittiavaruuteen. On lievä ilmaisu sanoa, että harmitti. Otti nimittäin aivan tavattomasti kupoliin.

Aika ei riittänyt tehdä hakemusta uudelleen, joten huomenna jatketaan. Nimittäin päivään mahtui myös yhden pääkaupunkiseudun järjestön palaveri.
Järjestö tuottaa aivan oivallisella tavalla naisille päihteetöntä asumista kodinomaisessa yhteisössä. Mutta tilat ovat auttamattomasti jääneet ajasta jälkeen, joten uudet on löydettävä tai tehtävä, muuten hukka tai mikä lie perii koko toiminnan. Joten jos joku tietää jollakin pääkaupunkiseudun kunnalla olevan tarvetta päihteettömään naisten asumisyksikköön, niin rohkeasti vaan yhteyttä minuun.

Säkkijärven polkka ja vapaaehtoistyö

päivis: Sosiaalikontin radiossa soi äsken Säkkijärven polkka ja se jäi soimaan myös päässäni. Tai oikeammin mieleeni jäi pyörimään kuviteltu pari, joka tanssi vimmatusti polkkaa. Polkka on varmasti yksi vaikeimmista paritasseista. Tai jos ei ole vaikein, niin ainakin se vaatii hyvää kuntoa, jotta tanssijat pysyisivät oikeassa vauhdissa. Taitavaa polkan tanssia on hieno katsoa.

Viipurinlahden rannalla sijaitseva Säkkijärvi jäi sodan jälkeen Neuvostoliitolle lähes kokonaisuudessaan. Pieni osa siitä säilyi rajan tällä puolella. En tiedä, minkä verran Säkkijärvellä taisteltiin, mutta monessa entisessä Suomen kunnassa kuitenkin kävi niin ja siinä tiimellyksessä suomalaisia sotilaita jäi kadoksiin. Jos joku onkin myöhemmin löytynyt elävänä sotavankeuden jälkimainingeissa, melkoinen joukko tapasi kohtalonsa myöhemmin Neuvostoliiton omistukseen siirtyneellä maaperällä.

Suomalaisia sodan uhreja on viime vuosikymmeninä etsitty sotatantereilta ja viimeksi eilen heitä siunattiin kotimaan multiin. Osittain sankarivainajien löytyminen on ollut myös venäläisten ansiota, sillä he ovat välittäneet tietoa paikoista, joista kaatuneita saattaa löytyä. Vastaavasti myös venäläisiä sotilaita luulisi jääneen Suomen puolelle. Joitain venäläisten hautapaikkoja olen nähnytkin. Jos asiaa uutisoitiinkin, niin ainakin minulta meni ohi, ovatko myös venäläiset tehneet etsintöjä Suomessa omia sankarivainajiaan löytääkseen.

Sankarivainajia on etsitty vapaaehtoisvoimin. Siitä tuli mieleeni, että loppujen lopuksi vapaaehtoistyötä on kovin monenlaista. Yleensähän tulee ensimmäisenä mieleen, että vapaaehtoistyötä tehdään jonkun elävän ihmisen hyväksi. Tässä tapauksessa kuitenkin vainajan, mutta uutisissa esitettyjen haastattelun pätkien perusteella voi ajatella, että apua tässä ovat saaneet myös elossa olevat sukulaiset. Tippa silmässä ihmiset, jotka ikänsä puolesta eivät koskaan ole edes nähneet sodassa kadonnutta sukulaistaan, osallistuivat hautajaistilaisuuteen. Joukkohautajaiset saattoivat tietysti olla muutenkin varsin tunteikkaat arvokkaine menoineen.

Vapaaehtoistyötä on siis monenlaista. Venäjän puolella tehtävästä vapaaehtoistyöstä tulee sankarivainajien etsinnän lisäksi mieleen ainakin entisten suomalaisten hautausmaiden kunnostaminen ja kirkkojen ja luostareiden jälleenrakentaminen. Katulapsityöstä puhumattakaan.

Jokilaakson elämää

Keskeneräinen lintukoto ilman asukkaita

jormas: Monessa paikassa ovat käytännössä ihmiset enemmistö, jos mukaan ei lasketa kirppuja, luteita, täitä Irwinin laulua mukaillen eikä muutakaan pieneliöstön tapaista elämää.

Vaan Jokilaaksossa moni asia on toisin. Siellä ovat ihmiset vähemmistö. vaikka mukaan ei laskettaisi mitään peuraa tai kaurista pienempää. Jokilaaksossa nimittäin elämää riittää ilman ihmisiäkin.
Päivis osasta kirjoitti, mutta onhan täällä paljon muutakin ja menee aikansa, että kaikkea tapahtuvaa oppii edes havaitsemaan.

Viime kesänä esimerkiksi Wärttinän jengi oli tehnut muutto- ynnä muille linnuille uusia koteja pilvin pimein. Niitä porukka sitten ripusteli puihin. Tänä keväänä olen vilkuillut uusien kotien suuntaan, joita onkin siellä täällä varmasti parikymmentä. Lähes kaikissa lienee asukkaat, vaikka en niitä ole juuri havainnut. Mutta havaitsen kyllä, jos jään seuraamaan tarkemmin jonkun pöntön elämää.

Aivan oma lukunsa on Soiniitynsillan toisella puolella, tien vieressä, parin sadan metrin matkalla oleva pajukko. Olemme ristineet sen Satakielipuistoksi. Kun aamulla haen osaomistuskoira Niilon kanssa päivän lehdet, on sirkutus melkoinen ja laulun taso myös. Siinä kalpenisi euroviisuedustajamme äänineen, jonka kalpenemiseen ei tosin taídettu tarvita kuin tulosten julkaisu.

Uusia asukkaita on Jokilaaksoon tullut joka vuosi lisää tai en ainakaan en ole niitä aiemmin huomannut. Uskon myös eläinmaailmassa olevan tragedioita yhtä laillä kuin ihmismaailmassakin. Eläinongelmista eivät kaikki välitä. Tosin eiväthän kaikkia liikuta ihmisongelmatkaan.

Tänään aamulla huomasin esimerkiksi sammakon, joka tavalla tai toisella oli onnistunut pääsemään sadevesiastiaan. Sieltä se ei päässyt ylös ilman apua, joten tuonelan ovet kolkuttelivat pikku sammakolle. Nostin sen ylös ja koska itse en tarvitse uutta unelmien prinsessaa eikä toivon mukaan päiviskään vastaavasti prinssiä, jätin sammakon suutelemisen osaomistuskoira Niilon tehtäväksi, sillä se jos mikä  tarvitsisi unelmien koiraprinsessan. Mutta Niilon monesta suutelusta ja pususta huolimatta, ei sammakosta kuoriutunut Niilolle prinsessaan, joten se sai matkata Pikkulammen veteen etsimään omaa Saku tai Saara Sammakkoaan.


Valmis lintukoto ja sen rouva tärkeässä työssään.

Soiniityntien sillan kohdalla on vedessä sähkötolpan tynkä, jossa on muun muassa taulukko ja yksi Tuusulanjoen virallisista veden korkeuden mittauspaikoista.

Nyt se on saanut uutta käyttöä, sillä västäräkkipariskunta on perustanut siihen kodin. Rouvalle toivon poutapäiviä haudonnan ajaksi ja poikasillekin, kunnes pääsevät lentoon, jonka senkin on onnistuttava laakista, sillä vettä on joka puolella ja veikkaan, että västäräkeillä ei uimataitoa ole vesilintujen lailla, joita niitäkin on maisemissa montaa lajia.

Västäräkkipariskunnan kodissa ei nimittäin ole kattoa lainkaan, ja se saattaa olla kokolinnulle huono valinta. Maisemat veden rannalla ovat kuitenkin upeat, mutta se jäänee arvoitukseksi ovatko molemmat puolisot osallistuneen kodin valintaan vai onko rouva saanut tahtonsa läpi?

Jokilaakson Kanikonttori

päivis: Kotiin palattessa melkein kolme viikkoa sitten oli pieni huoli, ovatko kanit enää Jokilaaksossa vai onko kettu, supi tai muu peto vienyt ne tai ovat muuten vain ottaneet jalat alleen. Nehän ovat vapaita kaneja.

Vähitelleen kaneja ilmestyi pihaan. Alkuun kaksi ja sitten kolmas. Ne kaikki ovat olleet ruskeita kaneja. Harmittelimme Harmikseksi-kutsumamme harmaan kanin puuttumista, kunnes sekin ilmaantui maisemiin. Vähitelleen se on lisännyt käyntejään pihapiirissä, mutta selvästikään se ei kuulu kolmen kanin porukkaan, joka usein liikkuu yhdessä.

Kanit ovat houkuttaneet pihaan myös jäniksen, joka on käynyt tähyilemässä ehkä puolisoa tai lyhyempiaikaista seuraa itselleen. Kadoksiin joutunut Ykkönenhän näkyi vuosi sitten kesällä viihtyvän hämmästyttävän hyvin jäniksen kanssa.

Jostain syystä kanit makailevat mielellään soratiellä. Tässä
yhden Ruskiksen lepohetki Jokilaakson pihamaalla.

Kaneilla on varmaan pesimispuuhat mielessä. Yhtenä päivänä yllätin yhden niistä suu täynnä heinää. Se oli ilmeisesti käynyt hamuamasta suunsa täyteen heinäpaalin heinää ja jähmettyi paikalleen, kun kuljin aivan sen vierestä.

Kanien lisäksi täällä on taas entiseen malliin monia lintuja. Uusin tulokas, tosin ei aivan meidän tiluksillamme, on fasaani. Mielestäni on kuitenkin vain ajan kysymys, milloin se tai ne keksivät tulla sillan yli tänne Jokilaakson puolelle. Pari joutsenta on viettänyt aikaa Jokilammella, mutta tuskin ne nytkään pesivät siellä. Katoavat varmaan muihin maisemiin, kuten vuosi sitten.

Virtuaalihenkilö Soini Strandén

jormas: Minä en paljon huolta kanna kuinka lainsuojaton vapaaehtoistyöntekijä on Elämän tähden ry:n virtuaalitoimiston hoitaja Soini Strandén.
Mielestäni on vaan linjakasta, että virtuaalitoimistoa hoitaa virtuaalihenkilö. Vähän samaan tapaan kuin Rovion Angry Birds, josta vielä tavalla tai toisella tulee Merikonttikotien kummi tai peräti asukas. Tämä tosin on vain valistunut veikkaus, josta vihaiset linnut tai heidän luojansa eivät tiedä mitään.

Kaniinimäyräkoira Vihtorikin nauttii laadukkaasta elämästä

Eilen tosieen täytin 63 vuotta, joka samalla oli viimeinen työpäiväni Sininauhasäätiössä. Hieman hämmästelin itsessäni sitä, että mieli ei ollut lainkaan haikea. Toisaalta  viiden vuoden osa-aikaeläkejaksoni aikana olin ehtinyt monet kerrat surra sitä, miksi ja miten elämäntyöstäni ja kutsumuksestani tuli vain palkkatyö, josta puuttui into ja intomielisyys.
Sitä kuitenkaan en aio isommin surra, sillä uskon, että tulevaisuudessa on monta tartuntapintaa Sininauhasäätiöön. Toivon mukaan niihin mahtuu myös yhdessä toteutettavaa, myönteistä tekemistä.

Tällä hetkellä kuitenkin painan täysillä Järvenpään ja ennen kaikkea kyseisen kaupungin asukkaiden hyväksi. Kun suhteita ja verkostoa on tullut luotua yli kolmekymmentä vuotta, niin jo neljässä päivässä olen huomannut, että Järvenpään lisäksi esimerkiksi ympäristökunnissa olisi paljon tarvetta Sininauhan kaltaiselle toimijalle. Tässä voisin paljonkin jeesata, mutta ehkä on syytä pölyn laskeutua.
Kuitenkin muistaen, että pallo pitää päällään paljon muitakin toimijoita, joten jos jollakin on innostusta ja halua tuottaa ylipäätään elämän laatua parantavia palveluita ihmisille tai eläimille, niin jeesaan kyllä, kun vaan otatte yhteyttä.

Soini Strandén

päivis: Jorman sukunimi on myös miehen etunimi. Siitä Jorma keksi, että luodaan virtuaalihenkilö nimeltä Soini Strandén. Niin pitkällä emme sentään asian kanssa ole, että virtuaalihenkilölle olisi saatu aikaiseksi myös henkilötunnus, mutta ehkä ihan niin tosissaan tällaisessa asiassa ei pidäkään olla.

Facebookissa olemme jo olleet yhdistelmällä jormas päivis Soini Strandén. Ehkä virtuaalihenkilön synnyttäminenkin juontui jotenkin tuosta Facebookin nimiyhdistelmästä.

Virtuaalihenkilölle on hankittu käyntikortteja, joista kyllä selviää, että kyseessä on kaksi henkilöä: siinä on meidän molempien puhelinnumerot. Virtuaalihenkilö on myös tilannut Keski-Uusimaa-lehden. Jos erehdyn miettimään, onko se jotenkin laitonta, karistan ajatuksen mielestäni muistamalla, että tärkeintä kai on, että tilausmaksu on maksettu.

Virtuaalihenkilöä ei vielä tuossa tilanteessa oltu synnytetty. Vailla nimeä
olivat varmaan myös nämä Malesian Penangin saaren kulkukoirat.

Nimet ovat mielenkiintoisia. Jokainen (tai ainakin lähes) on saanut nimensä vanhemmiltaan, sukunimeä myöten. Toisaalta joskus pappikin saattoi mokailla. Mummuni siskosta piti tulla Saima Salonen, mutta pappi kuuli kai huonosti ja kirjasi kastetodistukseen tyttöselle nimen Saima Salome Salonen. Vaari puolestaan kastettiin Viljoksi, en tiedä pitikö tehdä niin. Vaari tunnettiin kuitenkin Vilhona ja vanhoilla päivillään hän muutatti nimensä virallisestikin Vilhoksi.

Kun en tiedä, onko asia yksityinen vai yleisesti tiedossa, en sano, minkä sukunimen kuulin aivan äskettäin olevan ainutlaatuinen. Sukunimi syntyi siksi, että henkilöllä oli samalla paikkakunnalla etu- ja sukunimi -kaima. Se aiheutti hankaluuksia. Hieman ennen avioitumistaan kyseinen mieshenkilö päätti vaihtaa nimensä ja teki sen sotaveteraani-isänsä kunniaksi. Nimeen tuli tietyllä tavalla sekä isän etu- että sukunimi.

Itse vihasin lapsena toista etunimeäni, joka on Kristiina. Viha johtui siitä, että samassa koulussa oli Kristiina-niminen tyttö, jota ei ehkä uskallettu kiusata, mutta jolle ainakin salaa naureskeltiin. Lasten suussa nimi vielä taipui Risutiinaksi. Kuvittelin kai nimen kautta samaistuvani häneen ja saavani saman kohtelun.

Nimistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Joskus mietin, miksi jotkut paikan tai kadun nimet ovat niin kamalia. Miksi ihmiset antavat rumia nimiä. Ainakin nykyään katunimistöä voivat kai olla päättämässä kunnalliset luottamushenkilöt. Mikä lie nimilautakunta se onkaan. Aika mielikuvituksetonta on myös laittaa lähikaduille nimiä, joiden alkuosa on tismalleen sama. Asuin joskus Visalantiellä ja naapurikatu oli Visalankuja. Vastaavia, sekaannuksia aiheuttavia esimerkkejä Suomesta löytyy varmaan pilvin pimein.

Suur-Helsingin Valkonauha

jormas: Eilen tein uuden aluevaltauksen, sillä olin Suur-Helsingin Valkonauhan vuosikokouksessa kutsuttuna. Ensin minut hyväksyttiin kannatusjäseneksi, sillä varsinaiseksi jäseneksi eivät miehet edes pääse. Hyvä niin. Mutta hallitukseen pääsee, joten lienen sen yhdistyksen historian ensimmäinen mies hallituksessa. Olen siitä hyvin otettu.
Mutta on siihen syynsäkin. Yhdistys ylläpitää kodinomaista, kymmenpaikkaista, lähinnä päihdetaustaisten naisten yhteisöä, Liisan kotia, Pakilassa. Se on tiloiltaan kyseiseen käyttötarkoitukseen aikansa elänyt, sillä kaikilla ei ole eden omia huoneita. Paikka on kuitenkin hyvähenkisenä ja kodinomaisena ollut tarpeellinen. Talous on hyvin tiukalla, mutta silti uudet tilat pitäisi tavalla tai toisella saada. Joten siinä riittää haastetta kerrakseen.

Kuten kuvasta näkyy, on Sorvari kuljettanut
yhtä jos toistakin jonkun vuoden

Tänään oli Järvenpään kaupungilla kolmas työpäiväni ja on todella mukava olla sykkeessä mukana, joten sykettä on monella rintamalla.
Tänään saimme myös järjestymään Merikonttikotien kuljetuksen Vihdistä Hyvinkään asuntomessuille niin sanottuna satsauksena tulevaisuuteen.
Tätä termiä käytti kuljetuksen toteuttaja ja sponsoroija http://www.kuljetusliikesorvari.fi/, josta kyseiselle lafkalle iso kiitos.
Vaikka olemmekin pieni pakertaja, on suhteita ja verkostoja senkin edestä, joten järjestetään kyseiselle kuljetusyritykselle hommia tavalla tai toisella.

Tulee kesä, Asuntomessut ja Duokoti

päivis: Ainakin kolmea asiaa kannattaa nyt odottaa. Tai kesää ei oikeastaan viitsisi odottaa, sillä kevättäkin voisi viettää vaikka kuinka pitkään. Kesällä maisema ei muutu läheskään samalla tavalla kuin keväällä. Nytkin muutamassa päivässä paljaat lehtipuut saivat vihreän värin ja sen myötä koko tienoo vaihtoi väriä. Maistoin tänään koivunlehteä. C-vitamiinimäärä oli varmaan ihan kiitettävä. Lehti ei vain ole kovin maukas, joten ei niitä montaa viitsi kerralla syödä. Joskus kyllä keksin laittaa tuoreita lehtiä ruoan sekaan.

Nyt on valkovuokkojen aika. Vähintään yhtä mieluisa kevään
tunnusmerkki on tuomen tuoksu. Se tulee odottamattakin.

Asuntomessut on seuraava asia, jota odotellaan. Ehkä kohta on alettava pitää peukkuja pystyssä, että kaikki on messuihin mennessä valmista. Toivossa eletään. Moni asia on vielä ratkaisematta. Esimerkiksi messujen aikaista sisustusta ei ole vielä lyöty lukkoon. Olen puhunut viitteellisestä sisustuksesta, mikä voi silloin tarkoittaa mitä vaan. Minusta riittää, jos messuvieraat saavat jonkinlaisen käsityksen, että Duokoti voi kätkeä seiniensä sisälle kaiken sen, mitä muissakin kodeissa on. Paitsi sauna sieltä tietysti puuttuu.

Voi olla, että Asuntomessujen aika heinäkuun puolivälistä elokuun 11. päivään voi tuntua pieneltä ikuisuudelta, kun Duokodin siirto Jokilaaksoon alkaa poltella mieltä. Sitä se tekee kyllä jo nyt. Välillä on pihassa isketty keppejä maahan ja on yritetty miettiä, mikä olisi rakennuksen oikea suunta esimerkiksi ikkunoista avautuvia maisemia ajatellen. Edelleen joudumme muuten vastailemaan kysymykseen, että "tuleeko siihen konttikotiin ikkunoita".

Duokodin pitkät seinät maalataan uudelleen, sillä paikkamaalaus on tehnyt seinistä laikukkaat. Käytetty sininen ei ole ihan merikontin sininen. Päätyovia ei ole tarvinnut paikkailla ja ne saavatkin jäädä kaikkine kyltteineen, koodeineen ja lukituksineen alkuperäisiksi. Tarkoitus on, että merikonttikoti saa näyttää kontilta. Sisäpuoleltahan se on kuten mikä tahansa rakennus, kontin metalliseiniä ei mihinkään kohtaan ole voitu jättää näkyviin.

Kaksijalkaisia sikoja

jormas: Tuusulan Myllykylän Jokilaakson maisemiin pesiytyy edelleen sikoja. Pääosin ne kulkevat autolla, vaikka heidän älyllään ei maailmankatsomus riitä kotipihaa pitemmälle.
Nimittäin yksi tällainen possu oli viikonlopun aikana tuonut Soiniityntien sillan kupeeseen peräkärrykuormallisen käytöstä postamiaan sisäovia. Moinen urho oletattavasti sitten vaimoväelle ja lapsille rintaa röysistelleen elvistellee kuinka isi tekee remonttia, että ottakaa mallia, kyllä isi osaa. Kertomatta jää, että on maa missä päin Suomea hyvänsä, sen omistaa joku, jonne ei pitäisi ilman lupaa tulla  roskan roskaa.

Kerran onnistuin Jokilaaksosta  jäljittämään tällaisen tyypin tai oikeammin hänen kasvattamansa pikkupossun, joka oli juuri saanut ajokortin. Kyseisen roskaläjän omistaja löytyi sangen hienosta omakotitalosta Vantaan puolelta. Pihassa oli uima-altaat ja kaikki, mutta  ei onneksi ketään kotona, kun roudasin itseni pihaan ulko-oven taakse, sillä saattaa olla, etten olisi edes yrittänyt hillitä itseäni.



Kotiporsaan kasa

Puhelimella sain sitten Vantaan isukin kiinni, joka kertoi antaneensa pojalleen rahat kaatopaikkamaksuihin ja niin edelleen.
Totta tai tarua, mutta sanoin, että herralla on kasvattamansa pikkupossun kanssa tasan vuorokausi aikaa hakea roinat pois, sillä sen jälkeen kippaan ne pihalla olevaan uima-altaaseen ja teen ympäristörikoksesta vielä ilmoituksen päälle.
Ja kas, kun vuorokausi oli kulunut, niin kamat olivat kadonneet tontiltamme ja mukana taisi mennä meidänkin roskakasamme.

Vaan tämä vastuullinen oven vaihtaja saattaa  livahtaa kuin koira veräjästä, ellei tätä kirjoitusta satu lukemaan joku Myllykylän aktiivi naaapurimme, joka olisi nähnyt tekemisen touhussa kyseisen ympäristöpossun.

On jotenkin irvokasta, kun katselin ja osallistuinkin ympäristön siivoustalkoisiin, jossa siistimme muun muassa naapureiden kanssa kilometritolkulla tien pientareita, niin sitten yksi  tai kaksi vintiötä ajattelee, että maailma ja siisteydestä huolehtiminen loppuu heidän osaltaan siihen, kun kotipiha on siistinä ja omat törkyt saa kipata vaikkapa naapuri riesaksi.
Kun tästä vielä innostun, hankin elämäni piristeeksi riistakameran sillan portin lähikoivuihin ja alan tosissani jahtaamaan näitä, joita voi sian lisäksi sanoa vaikkapa paskiaisiksi.

Mainettaan parempi Niilo

päivis: Niiloa tulee usein moitiskeltua sen huonosta käytöksestä. Milloin se räksyttää vastaan tuleville koirille, milloin ihmisille. Usein se näyttää pitävän vähän joka paikkaa omana reviirinään, jonne muilla ei ole sen mielestä asiaa.

Tänä viikonloppuna Niilo on kuitenkin käyttäytynyt mallikelpoisesti. Ensin kävimme sen kanssa kylillä Jyväskylässä, jossa sen käytöstä voisi kuvailla vähintään vieraskoreaksi. Asiaan kuuluvan paikkojen tutkimisen jälkeen se katosi ja löytyi lopulta yhden makuuhuoneen perimmäisestä nurkasta nukkumasta.

Niilo ja kaksi kukkoa.

Tänään Niilolle oli tarjolla jymy-yllätys, kun se pääsi Mäntsälässä kolmen paimenkoirarotuisen koiran kanssa valtaisan suureen, aidattuun pihaan juoksentelemaan aivan irrallaan. Sen riemastus oikein paistoi siitä. Aidan sisällä oli myös pieni kanatarha kanoineen ja kaksine kukkoineen. Niistä se ei piitannut alkuinnostuksessaan lainkaan. Mutta myöhemmin sen mielestä kanatarhan asukkaat olivat tosi mielenkiintoisia. Se malttoi kuitenkin mielensä ja katseli siipikarjaa hyvin hillitysti verkkoaidan takaa.

Niilo kävi myös sisällä talossa, jossa se tapasi kissan. Kissa oli koiriin tottunut, mutta eipä Niilokaan vähästä hätkähtänyt. Kissa kiinnosti sitä ja ne olivat jopa hetken nenät vastakkain, mutta tapaaminen oli pian ohi, kun Niilon piti päästä taas pihalle juoksentelemaan. Vain sen aikaa se käyttäytyi huonosti, ymmärrettävästi, kun se laitettiin remmiin aitauksen ulkopuolelle, jotta kuuden viikon ikäiset koiranpennut pääsivät tepastelemaan pihamaalle.

Niilolla ei ole ollut lapsikontakteja, vaikka se on jo 2,5-vuotias. Siksi oli todella mukava huomata, että kaksi alle kouluikäistä lastakin se kohtasi tai lähinnä jätti lähes huomiotta, ikään kuin se tapaisi lapsia päivittäin. Yleensähän Niilo räksyttää remmissä ollessaan lasten lisäksi kaikille, ehkä sen mielestä vähän erilaisilta näyttäville ihmisille. Koirassa voisi sanoa olevan jopa hieman rasistin vikaa.

Kesä tulee ja me olemme valmiit

jormas: Blogisivullemme on ilmestynyt, kuten ehkä jotkut ovat huomanneet virtuaalihenkilö Soini Standénin käyntikortin molemmat puolet. Eilen lisäsin niihin linkit, joita klikkaamalla  pääsee yhdistyksemme kotisivuille. Sielläkin kannattaa ainakin joskus käydä, sillä lisäilemme sinne yhtä jos toistakin, kun sattuu sopivasti hollille.
Nyt framilla on muun muassa nyt kolmekin eri juttua Merikonttikodeista. Niiden valmistuminen etenee tällä hetkellä  oikein hyvää vauhtia, joten Hyvinkään asuntomessuilla ollaan niiden kanssa lähes satavarmasti. Mutta kuljetussponsori tai muu vastaava apu puuttuu edelleen, joten rahasta on melko tiukkaa, jos joudumme maksamaan kyydit eestaas. Se on kuitenkin kolme rekkakuormaa suuntaansa.

Helatorstaita ja sen perässä olevaa viikonloppua olemme viettäneet Laukaan Pitkäniemessä, joka lienee määrätyllä tavalla yksi Suomen kauneimpia paikkoja, jossa on yhdistetty tiivis, urbaani rakentaminen kauniiseen luontoon. Kun anivarhain kuljen niemen kärjessä olevalle suojellulle alueelle, ei kuulu mitään muuta kuin lintujen äänet. Joskus ei niitäkään. Helatorstaille toivoisi juhlavamman muodon, sillä se on Vapahtajamme taivaaseen astumispäivä, joka mahdollisti Hänen kanssaan ristillä roikkuneelle ryövärille, kuten myös muille Häneen uskoville tien iankaikkisuuteen.

Tässä päivis-placen laiturilta näkyvässä
Nurminen-järvessa kävimme uimassa saunan
kera ja ilman veden ollessa hieman yli 10 astetta

Ylihuomenna on maanantai ja ensimmäinen työpäiväni uudella työnantajalla. Kunnallinen työkokemus kokoelmistani vielä puuttuikin, joten siltäkin osin on mukava mennä Järvenpäähän töihin. Sininauhasäätiön hommissa tuli pidettyä tiiviisti milloin minkäkinlaista yhteyttä kyseiseen kaupunkiin ja sen omistamaan, yli kahdentuhannen asunnon vuokrataloyhtiöön, jonka ansiota osin on tämä työsuhde.

Silti olisi ollut hienoa, jos yhteys kyseiseen kaupunkiin olisi säilynyt myös Sininauhasäätiön kautta tai muodossa, sillä kuntaliitoksen myötä saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa Järvenpää on valtakuntamme kolmanneksi suurimman kaupungin keskus.

Sininauhasäätiössä on kuitenkin kohta viiden vuoden ajan puhalteneet uudet tuulet ja ainakin toistaiseksi kasvu on pysähtynyt tai oikeammin pysäytetty. Joku ehkä ajattelee, että on vakauden luomisen aika ja siinä kyllä haastetta riittää joksikin aikaa. Tosin kasvu ja vakaus eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan usein päinvastoin. Sinällään harmillista, mutta itsehän tein valinnan, kun halusin luopua toimitusjohtajudesta viisi vuotta sitten. Tarkoitus nimittäin oli tehdä aivan ensiluokkaisen henkilkunnan ja hallituksen kanssa yhdessä Sininauhasäätiöstä valtakuntamme merkittävin tuetun asumisen toimija kuntouttavan työn ja päiväkeskustoiminnan ohella. Sloganimmekin oli: "Tuetun olemisen, tuetun asumisen ja tuetun tekemisen ammattilainen."

Nykyajan elämänmenoa

päivis: Satuin kävelemään ohi, kun omakotitalon tontilla perhe puuhaili kaatamiensa puiden parissa. Talkoisiin osallistunut perheen nuori tuntui saaneen tarpeekseen halon hakkuusta ja ilmoitti tiukasti lähtevänsä, koska hänen oli ennätettävä kuntosalille. Saattoihan perjantai-illalle olla muutakin mielenkiintoista harrastetta, mutta kuntosali oli ehkä paikka, joka perheen muiden jäsenten oli helppo hyväksyä syyksi jättää homma kesken.

Vaan tulipa mieleen, että jos kuntoaan hoitaa, miksi siihen ei kelpaa fyysinen työ, jota nuori mies oli kotipihallaan tekemässä. Ainakin minä olen pihatöitä tehtyäni yleensä ihan näännyksissä, kuten kai ollaan kuntosalirupeamankin jälkeen. Pihatöissä tosin ei voi samalla tavalla säätää, mihin vartalon osaan, mihin lihaksiin, tekemisen saa kohdistettua.

Toinen nykyajan hömpötys tuli mieleen, kun tuumailin tuota edellistä. Äskettäin uutisoitiin, että joku suomalainen oli keksinyt jonkun parannuksen kännykän näppäimiin. Nykyisillä kun on liian hidasta kirjoittaa tekstiviestejä. Aivan oikein, niin tuossa lukee, on siis liian hidasta kirjoittaa tekstari. Mihinkähän sen paremmilla näppäimillä säästyvän ajan sitten käyttäisikään?

Tässäkin on yksi nykyajan hömpötys käynnissä. Rouvat valtasivat ison läänin
Singaporen lentokentällä saadakseen tungettua tuliaiset matkalaukkuihinsa.
Ensin viemiset piti purkaa pakkauksista, jotta ne veisivät mahdollisimman
vähän tilaa. Oli niin näppärää touhua, että uskonpa, etteivät olleet
ensimmäistä kertaa asialla.

Yksi arkiseksi tullut, mutta vielä muinoin varmasti ihan naurettavalta tuntunut asia, josta en mistään hinnasta haluaisi luopua, on valmiiksi viipaloitu leipä. En tiedä, onko viipalointi keksitty uusavuttomien avuksi vai onko joku osannut ennustaa, miten suuri hyöty siitä on ihmisten arjessa. Kai se on vähän sama juttu einesten kanssa. Kaivataan helppoa elämää.

Kritiikkiä

Uudessa Seura-lehdessä on kohtalaisen kriittinen juttu pääkaupunkiseudun ex-asunnottomien päihdeongelmaisten tukipalveluiden tuottamisesta. Suurimman osan saa Sininauhasäätiö.

Sangen monta kertaa olen nostanut esiin seikan, että aina pitäisi olla tilaa yhteisön sisällä kritiikille, sillä se on kehittämisen ja kehittymisen peruspalasia.
Jos kriittiseen keskusteluun ei ole tilaa yhteisön sisällä, ennemmin tai myöhemmin löytyy asioista perillä olevia tai selvää ottavia, jotka siirtävät kritiikin antamisen yhteisön ulkopuolelle. Siitä nousee usein aikamoinen älämölö, joka sekin on usein hyväksi, vaikkakin silloin osansa saavat myös ne, jotka tekevät työtään pyyteettömästi ja eivät ehkä ansaitsisi kielteistä arvostelua. Ei ainakaan julkisuudessa. Näin saattaa käydä myös kyseisen Seura-lehden artikkelin kanssa ja ansiosta, vaikka juttu ei juuri asiavirheitä sisälläkään.

Mutta vielä sananen tai pari kriittisestä keskustelusta ylipäätään yhteisön sisällä. Jäin osa-aikaeläkkeelle kohta viisi vuotta sitten. Silloin hallitus päätti (ohi pöytäkirjan), että se kutsuu minut säännöllisesti kuultavaksi, sillä työhöni piti kuuluvan oleellisena osana konsultointi ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana kertyneen tiedon jakaminen. Harvakseltaan tai ei juuri lainkaan on kutsuja kokouksiin kuulunut.
Samassa kokouksessa lupasin myös, että raportoin joka tapauksessa kirjallisesti kerran pari vuodessa hallitukselle. Näin olen tehnyt, mutta  niistäkään en ole saanut hallitukselta ainuttakaan palautetta saati kysymystä. Se turhauttaa, mutta silti olen osaltani pitänyt kiinni siitä mitä lupasin. Kokemuksesta tiedän, että juuri koskaan ei ole työnantajan saati työn eduksi jättää käyttämättä olemassa oleva tieto, kokemus ja osaaminen, jos ne ovat kohtuudella hankittavissa. Sillä lähes aina se maksaa melkoisesti rahaa, kun uudet tekijät haluavat tai ainakin tekevät samat virheet uudelleen. Valitettavan usein ei ole tärkeintä mitä päätetään, vaan kuka saa päättää ja pitää  päänsä.

Moni, joka olettaa tuntevansa minut, saattaa ajatella, että toukokuun 16. päivän jälkeen olen kokoaikaisella eläkkeellä ja osaltani kriittinen arvionti ja arvostelukin päättyy siihen. Mutta näin ajattelee vain ammattijohtaja, joka ei tee työtä antaumuksella tai ei ainakaan kutsumuksesta. Hän ei juuri kutsumuksen syvintä olemusta  ymmärrä ja hän tekee vain työtä, josta saa palkan. Tämän tavan tartuttaminen työyhteisöön, vie siltä sielun ja paljon muutakin, mikä ei ole korvattavissa  millään muulla tavalla. Mutta kutsumuksesta ja sydämellään tekijä ei lopeta aikä edes halua lopettaa kuulemasta sydämensä ääntä eläkepäivinään, vaan seuraa kutsumustaan tavalla tai toisella.

Sininauha- kuten katulähetystyökin ovat minulle sydämenasiota, jotka  seuraavat tai kulkevat rinnallani varmasti vielä silloinkin, kun en enää ymmärrä tästä päivästä tämänkään vertaa. Eläkkeelle jäämisen jälkeen seuraa kuitenkin aika, jolloin katselen Sininauhaa sen ulkopuolelta ja toimin sen mukaan ja niillä työkaluilla, jotka ovat käytettävissä ulkopuolella, sillä ovet sisälle sulkeutuvat yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Viisi vuotta sitten osa-aikaeläkkeelle jäädessäni en osannut kuvitella näin käyvän, sillä naiviudessani kuvittelin, että vietän loppuelämäni Sininauhayhteisössä vapaahtoistyötä tehden tai sen kohteena olevana lähimmäisenä ja yhteisön jäsenenä. Kuka se sanoikaan katkeran sävyisesti: "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä."