Menneisyyden miehet vaan ei vangit

jormas: Eilen tosiaan olimme Keski-Uusimaa Cruisingissa, jossa leppoisan puolitoistatuntisen oleilun jälkeen ajoimme letkassa Tuusulanjärven ympäri. Osa toisin päin ja osa päinvastoin. Tuntuu siltä, että vuosi vuodelta on vähemmän tuttuja, sillä tuttujen rivit harvenevat. Vaan vielä löytyy kavereita, joiden kanssa on mukava vaihtaa sananen, jos toinenkin, sillä yhteistä taivalta löytyy monen kanssa reippaaseen puolivuosisataiseen. Sinänsä tapahtuma paisuu ja jälleen kerran tuli uusi osanottaja- ennätys. Hieno ilta, kun ilmatkin olivat oikein kohdallaan.

Keski-Uusimaa-konsernin entiselle  omistajalle, Eero Lehdelle, karkelot olivat viimeiset lehtikonsernin omistajan ominaisuudessa. Mies sinällään on tuttu monellakin tapaa, sillä olen ollut hänen omistamassaan Taloustutkimus Oy:ssä rupeaman töissäkin.
Mutta myöhemminkin ovat teimme kophdanneet. Turvatakseen kyseisen firman työntekijöille kulkurauhaa töihin, Eero Lehti osti (lue veti välistä) Sininauhasäätiön nokan edestä lähes valmiin kaupan Mäkelänkatu 56:sta. Kaupan myötä meni kodit noin viideltäkymmeneltä asunnottomalta. Tekosensa ansiosta  Eero sai Asunnottomien yönä valtakunnallisen kiven vuodeksi hiertämään mieltä. Kiven luovutti ansioitunut sosiaalineuvos Antti Honkonen http://www.kunnonelama.fi/?p=103. Väliin mahtuu monenlaista muutakin tartuntapintaa, sillä toimin jonkun aikaa myös Keski-Uusimaa -lehdessä kolumnistina.

Konttikodit etenevät hitaasti, mutta varmasti. Selkissä olen käynyt käytännössä neljä kertaa viikossa ja tänään palasi itselleni usko, että ne valmistuvat sittenkin ajoissa messuille. Se on helpottava havainto, sillä luvassa on 10 000 euron sakko, jos emme saa Duokotia messuille. Paljon on kuitenkin vielä kesken, mutta maali häämöttää.

Kimmo Sasi ja Aarne Kiviniemi, molemmat
miehiä menneisyydestäni. Aika näyttää onko
yhteistä tulevaisuutta

Muutaman päivän aikana olen huomannut, että haikeus ja kaipuu sininauhatyöhön ei taida minulle enää palata. Siinä on puolensa ja puolensa, sillä kyseessä on minua paljon suuremmat asiat, kuten kodit ihmisille, joilla ei olämässään juuri mitään ole. Vaikka eläkepirskeissäni oli hyvä henki ja mukava tunnelma, jonka loivat ihmiset työvuosieni varrelta, en tuntenut menettäneeni mitään palkkatyön päättyessä.
Huolestuneena seuraan silti vaikeuksia, jotka näyttävät olevan tämän ajan ilmiö Sininauhakonsernin lisäksi myös sen monille jäsenjärjestöille. Ikuiseksi mysteeriksi minulle  saattaa  aiheeseen liittyen jäädä, että miksi apu ei kelpaa silloinkaan, kun sitä olisi vähintäänkin kohtuudella tarjolla. Tosin yksi pomo Sininauhassa sanoi kerran, että sikariportaan väki näyttää olevan niin pientä, että apua on tarjottava oikeassa kulmassa ja nöyrin mielin. Höpsis, sanon minä, sillä omilla jaloillaan seisova johtaja ottaa kaiken avun vastaan, oli kulma mikä tahansa. Avun tarvitsija kaivaa viestistä oleellisen ja jättää kulmat sivuun. Näihin aiheisiin vielä kuitenkin palaan melkoisella varmuudella.

Miksi sitten ylipäätään pohdiskelen näitä asioita julkisesti? Siksi, että kyseessä on mitä suurimmassa määrin yleishyödylliset toimijat, jotka käyttävät meidän kaikkien maksamia verorahoja, joiden käyttö pitäisi olla kaikin tavoin läpinäkyvää. Yli kolmekymmentä vuotta olen seurannut myös RAY-rahojen käyttöä sekä jakamista ja tullut siihen tulokseen, että noin puolet menee sellaiseen, josta ei ole mitään muuta  hyötyä, kuin että joku saa kysesillä avustuksilla itselleen enemmän tai vähemmän suojatyönkaltaisen palkkatyön.