Mukavaa kutsumanimenpäivää Jorma

Jormas: Tänään olen lähes kaikkien Jormien kanssa yhdestä asiasta samaa mieltä. Etunimi takaa laadun.

Jorma on suomalainen miehen etunimi. Se on vanha ortodoksinen ristimänimi. Joka on ollut suomenkielisessä almanakassa 26. kesäkuuta vuodesta 1950 asti. Aiemmin nimipäivä oli 13. syyskuuta vuodesta 1908 alkaen. Nimi on alkuaan heprean Jeremia, jonka karjalaiset ovat omaksuneet venäjästä.

Koska olen syntynyt 16.5.1950, on kutsumanimeni ollut nykyisellä paikallaan lähes syntyessäni. Mutta kun en kastepäivääni muista tai tiedä, en tiedä onko nimipäivääni juhlittu ensi kerran 1950 vai vasta vuotta myöhemmin.

Hällä väliä, sillä en muista mahdollisista juhlista mitään. Tosin myöhemminkin on ollut jokuset kekkerit, joista ei ole muistikuvia.

Meillä kaikilla on ainakin kaksi henkilökohtaista, vuosittaista juhlapäivää, joita ei juuri arvosteta. Toinen on kutsumanimipäivä, jonka kaikki muistanevat.

Toinen on kastepäivä tai päivä, jolloin nimi on annettu. Ja jota harva edes tietää. Joissakin kummilahjoissa se saattaa olla ylhäällä.

Joka tapauksessa kutsu- eli ristimänimi on se, jolla Jumala meidät tuntee. Uskon, että tuntee, uskomme Hänen olemassa oloonsa tai emme.

Ja toinen, enemmän unholassa oleva on kastepäivä. Silloin useimmat suomalaiset on liitetty Luojansa yhteyteen.

Jolla ei vapaiden suuntien joillakin kristityillä ole mitään virkaa. Jos ei kasteta uudelleen, on suunta tuonelaan selvä ja sillä saletti.

Sinne he väittävät minun olevan menossa muutenkin, kun minulta ei irtoa kivien nakkelu kohti lesboja tai homoja. Nämä kivimiehet ja -naiset ovat harhaoppisessa maailmassani ihme veijareita. Heillä olisi kyllin tekemistä omassakin syntisessä elämässä. Mutta he kulkevat musta Raamattu kainalossa ja olalla kivipussi, josta viskotaan kylmiä kirpaleita sinne tänne oman, valikoidun Raamatunluvun mukaan.

Minulle he ovat tämän ajan kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka ovat menossa aivan muualle kuin minä. Yksikin ei voinut tulla kerran saunaan kanssani. Sanoi, että vuolukivinen löylynhenki kiukaalla ei ole hänen Herransa henki, joten se on perkeleestä. Ja sen herran huoneeseen hän ei astu.

Uskokoon kuka mihin lystää. Itseäni yritän armahtaa siksikin, että olen hyvää vauhtia menettämääsä uskoani helvettiin. Minun Luojani ei nimittäin päästä sinne ainuttakaan luomustaan.

Silti ajattelen näin vaikka tiedän, että pahuus istuu ihmisessä kuin täi tervassa. Kuten hyvyyskin. Sillä silloin tällöin väärin tehdessäni koen, että joku tuijottaa minua niskanappiin. Sanon sitä omaksitunnoksi. Luulen, että minulle sitä istuttaa yhä uudelleen Hän, joka kutsuu minua nimellä Jorma. Nyt, aina ja viimeisenä päivänä.