Joskus vaan en ymmärrä tätä maailman menoa

päivis: Aika usein lehdistä on voinut lukea juttuja siitä, miten nykyajan varusmiehet ovat ylipainoisia ja huonokuntoisia. Ihmettelyn aiheena eivät enää ole pelkästään varusmiehet. Nyt kannetaan huolta nuoremmasta ikäpolvesta. Jo aivan nuorimpia kouluikäisiä vaivaa kakkostyypin diabetes, joka normaalisti puhkeaa vasta vanhemmalla iällä.

Nykyajan lapset eivät enää liiku riittävästi. Näin kerrotaan niissä jutuissa, joissa maalaillaan kuvaa lasten tulevaisuudesta. Lasten lihavuus on yksi päälle päin näkyvä seuraus liikkumattomuudesta. Näkymättömistä vaikutuksista kirjoitetaan vähemmän, mutta tuo aikuistyypin diabetes on varmasti vain jäävuoren huippu.

Kouluissa liikuntatuntien määrää on vähennetty, mutta se ei yksin selitä riittämätöntä liikkumista. En tiedä, nököttävätkö nykyajan lapset välitunneilla päät kännyköiden suuntaan taipuneina, mutta ainakin koulun jälkeen näin taitaa tapahtua. Tai kännykän sijaan näprätään tabletteja tai tietokoneita.

Näillä pojilla tuskin edes on kännyköitä ja tietokoneita. Mutta päivittäistä liikuntaa
ja ehkä elämän riemua saattaa olla enemmän kuin suomalaisilla ikätovereillaan.

Luin tänään Tuusulanjärven Viikkouutisista juttua, josta voi rivien välistä lukea, miksi lapset eivät enää liiku riittävästi. Mutta se, että aikuiset oikein tarkoituksella aiheuttavat sen, ja jopa saavat siitä kiitosta osakseen, ei mene minun ymmärrykseeni. Tarkoitan koodaamista.

Lehdessä oli juttu, kuinka pari alakoulun oppilaiden vanhempaa halusivat tuoda omaa it-osaamistaan kouluun pitämällä koodauskerhoa 3.-6. luokan oppilaille. Haastatellut oppilaat olivat kovin innoissaan kerhostaan. Kehuja tuli myös oppilaiden vanhemmilta.

Tiedän, etten ole kovin tulevaisuusorientoitunut, kun uskallan epäillä koodaamisen opettamisen järkevyyttä. Mihin tuota taitoa tarvitaan? Tai kai siinä järki on, mutta miksi ihmeessä sitä on opetettava lapsille, joista osa on lähestulkoon lakannut liikkumasta omilla jaloillaan. Tämä ei suinkaan ollut ainoa silmiini osunut lehtijuttu koodaamisen oppimisen erinomaisuudesta. En edes tiedä, miten lapset voivat hyödyntää omassa elämässään koodaamisen taitoa, mutta se on selvää, että tietokoneen kanssa näprätessä liikkuminen vähenee entisestään.

Koodikerhossa näpertelemisen tuloksena syntyi animaatioita, tarinoita ja - yllätys, yllätys - pelejä. Varsinkin pojat ovat jutun mukaan erityisesti innostuneet pelien teosta. Ja haastatellun kymmenvuotiaan Oskari Liikasen sanoja lainaten: "Aika moni teki ampumispelejä."

Mitä tuohon enää voi lisätä?