Kelpaako mikään kaikille?

jormas: Demokratia on ihmeellinen elementti, jonka voi ymmärtää monella tavalla. Yksinkertaistettuna se on julkisessa päätöksenteossa, että valitsemme äänestämällä kunnanvaltuutettut, kansanedustajat, EU-parlamentaarikot ja tasavaltamme presidentin. Kun äänet on laskettu, on valittu päättäjät, jotka edustavat kansaa ja tekevät päätökset antamillamme valtakirjoilla. Ja hyvä niin, sillä tiedän omat kykyni. Jonka vuoksi uskon, että valtakuntamme asiat olisivat vieläkäkin huonommalla tolalla, jos Arkadianmäellä istuisi 200 Jorma Soinia.

Mutta eihän demokratia käytänössä näin yksinkertaista ole. Suomessa tällä hetkellä suurin osa kansasta näyttää ymmärtävän, että jotain on tapahduttava, sillä muuten meidät hukka tai EU perii. Joten valitsemamme asioidemme hoitajat ovat tehneet kattavan talouden terveyhdyttämisohjelman. Siihen näytetään varovaisesti uskottavan myös maamme rajojen ulkopuolella. Kansan keskuudessa siitä on kuitenkin noussut valtava poru. Yksi jos toinen edunsaajaryhmä on ties missä parrikadeilla sanomassa, että joo joo, säästetään säästetään, mutta ei minulta eikä meidän ryhmältä. Mitään ei heilläkään ole esittää tilalle, vaikka säästämisen tarve on itsestään selvyys. Elämä on noussut esimerkiksi vanhempien keskuudessa, joilla on ollut oikeus viedä lapsensa kunnalliseen päivähoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat kotona. Että nyt ovat ryhmät hoitopaikoissa kasvamassa liian suuriksi.

Lapsi isällisessä päivähoidossa, kun äiti myy rantatuolipaikkoja turisteille

Mutta ennen oli ennen, jolloin jotkut asian olivat paremmin ja jotkut huonommin. Maalaistalossa oli itsestään selvyys, että lapset olivat mukana, kun vanhemmat olivat talon töissä. Lapset istuivat kärryillä, kun isä pisti heinää seipäille tai olivat navetassa, kun äiti ruokki sikoja ja kanoja tai lypsi lehmiä. Myös muihin töihin on ollut ja olisi vieläkin mahdollisuus viedä lapsi mukanaan. Sitä suosin ja harrastin ollessani kolmannen sektorin boss työelämässä. Mutta vain jotkut silloin tällöin käyttivät tätä mahdollisuutta. Monella lapsella, joka on voinut olla mukana vanhempien töissä, on niistä hienoja muistoja. Miksi tämä käytäntö ei yleisty, vaan maailma näyttää menevät tältäkin osin hullumpaan suuntaan? Huonona hetkenä näyttääkin siltä, että jonkun ammattiauttajan mielestä lasten huonoin kasvattaja saattaa olla oma äiti tai isä.

Kun olin pieni natiainen, asuimme Hyrylässä ja isäni oli siirtynyt Hyrylän varuskunnasta Santahaminaan vääpeliksi. Sinne ja takaisin armeija kuskasi miehet kuorma-autolla, jonka kopissa lavalla oli kamina, jonne joku talvisin lisäsi halkoja. Osa pelasi työmatkan marjapussia ja isäni työ- ja vähän muukin kaveri Aarrevaara maalasi matkalla aina yhdessä kohdassa näkyvästä tuulimyllystä öljyvärimaalausta ja selitti maalaamistaan myös minulle. Maalauksen oppitunteja ennen koulua ja kuvaamataidon tunteja siis.

Olinkin usein isäni mukana töissä. Kerran istuin aikuisten jaloissa sotilaskodin lattialla, kun jonkun tuolilla istuvat armeijan saapas talloi sormilleni. Parku oli sen mukainen. Tapaturman vuoksi minua ei kiikutettu lääkäriin vaan kuljetustoimistolle. Siellä minulle tehtiin toipumisohjelmaksi armeijan ajokortti, jossa luki, että ”palvelee kotijoukoissa”. Olin tästä ja isästäni suunnattoman ylpeä, sillä kaikki sotilaat tervehtivät häntä. Minä luulin, että he morjenstivat siksi, että olivat isän kavereita.

Taloutemme korjaustalkoissa on muutakin erinomaisen nurinkurista. Juhani Sjöblom sai aikoinaan kansanedustajan sopeutumiseläkettä, jonka hän myös nosti. Tästä jaksoivat iltapäivälehdet elämöidä. Juurikaan uutiskynnystä ei ylittänyt, että hän nosti sen koska lain mukaan se hänelle kuului. Vielä vähemmän palstatilaa sai, että verot eläkkeestä maksettuaan Sjöblom lahjoitti kaikki viimeistä senttiä myöten vuodesta toiseen asunnottumuuden vähentämiseksi tehtäväään työhön.

Nyt talkoihin on pyydetty vapaaehtoista osallistumista muiltakin, joilla on minua enemmän maallista mammonaa. Mutta ei tunnu olevan hyvä sekään meille läpeensä kateelliselle kansalle. Hyvä kysymys onkin, että kuinka rikas voisi osallistua taloustalkoisiin tai ylipäätään lahjoittaa rahaa, jotta se kelpaisi kaikille? On kuin Tuusulan VPK:n palopäällikkö olisi tullut 30-luvulla jälkijunassa heti alkuunsa erinomaisesti sammutetun mökin palopaikalle ja sanonut ainoana kommenttinaan, että väärin sammutettu.

Kateus onkin iso voima, joka muodossa tai toisella liikuttaa meistä monia. Minuakin. Kun kerran kävelin Monacossa Monte Carlon kasinon pihamaalla, koska en päässyt sisään farkkutakki päällä, ohitseni lipui tuliterä, punainen Ferrari. Selvästi tunsin kateuden piston sisälläni, joka laittoi minut pysähtymään ja kaivamaan lämiskäni esiin. Laskin rahani ja huomasin, että kaikki 80 euroa on tallessa. Jatkoin kulkuani hyvillä mielin, sillä huomasin, että ei ollut avoauton omistaja ottanut minulta rahoja autonsa hankintaan.