Rakastan itseäni silloin kun sattuu....

jormas: Pidän ja usein suorastaan rakastan laitapuolen kulkijoita. Mutta en kaikkia. Esimerkiksi yleisen mittapuun mukaan hyvin elämässään menestyneitä, toisella laidalla kulkevia ihmisiä en juurikaan rakasta. Tosin en heitä paljon tunnekaan. Julkisuudessa niitä kuitenkin vilisee paljon, sillä ihmiset tykkäävän lukea glamourista, kuninkaallisista, presidenteistä, näyttelijöistä, huippu-urheilijoista ja niin edelleen. Ihmiset tykkäävät kateuksissaan lukea Eurojackpotin voittaneesta mieluummin kuin niistä, jotka eivät tälläkään kertaa voittaneet mitään. Kuninkaalliset saavat osaltani hieman sympatiaa, sillä he eivät ole itse osaansa valinneet. Tosin kai siitäkin asemasta voi luopua, mutta se ei takaa, että julkisuus jättäisi silti rauhaan.

Mutta entäpä sitten toisella laidalla kulkijat? Minäkin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Katulapset, unohdetut vanhukset, kulkukoirat ja niin edelleen. Siinäkin joukossa sympatiapisteitä minulta vähiten keräävät niin sanotussa aktiivi-iässä olevat, jotka voisivat halutessaan tehdä paljonkin itsensä ja muidenkin hyväksi. Sillä tarpeellinen voi olla monella tavalla. Vaikka pulloja ja roskia keräämällä. Tai olemalla yksinäiselle vanhukselle vähintään juttukaveri.

Kadulle jätetyt tai peräti sinne syntyneet lapset eivät ole itse osaansa valinneet. Ovat siis kuin kuninkaallisia, mutta vähemmän kadehdittuja. Kadulla ei ole kenenkään helppo kasvaa  vastuulliseksi aikuiseksi. Tosin kodittomillakin on oma hierarkiansa. On niitä jotka pitävät toisista huolta ja niitä, jotka tarvitsevat toisen huolenpitoa. Jotenkin ajattelen, että ihmiset pitävät kadulla paremmin huolta toisistaan kuin siellä missä kylvetään rahoissa ja muussa mammonassa.

Mutta entäpä kuinka on monen palkkatyönsä tehneen laita? Joka saattaa asua oivallisissa puitteissa, mutta yksin. Olla yksin tai yksinäinen on kaksi aivan eri asiaa. Joku voi olla lähes aina hälinän ja huomion keskipisteenä, mutta sydämessään aina yksinäinen. Joku on aina yksin, muttei koskaan yksinäinen. Joidenkin luona lapset ja lastenlapset sekä muut omaiset käyvät ostamassa itselleen jouluvierailulla hyvän omantunnon seuraavaksi vuodeksi. Minäkin taidan ainakin sydämessäni kuulua ainakin silloin tällöin näihin. Hyvän omantunnon ostajiin.

Mutta onnen mittareiksi näistä ei ole mistään. Miksi pohjoismaissa joku kadulla kerjäävä saatuaan euron, näyttää keskisormea ja huutaa perään, että more? Ja miksi vastaavasti Bangkokin kadulla jalaton kerjäläinen turistien ja torikansan ylikävelemänä, joka ei saa rikkaalta pohjoismaalaiselta mitään, katsoo silti silmiin ja toivottaa hymyilevin kasvoin hyvää päivän jatkoa. Silloin kirpaisee syvältä. Jos nimittäin ei ole itseään ja omaa totuuttaan täynnä.

Kun näitä pohtimasta yllätän itseni, häpeän itseäni. Mutta häpeän muitakin. Esimerkiksi niitä, jotka sanovat Facebookissa pohdintoja maailman parantamiseksi ja kehottavat ottamaan ryypyn. Sillä enhän minä maailmaa paranna vaan itsekkäästi itseäni.