Aina vain eläinten kanssa tai yksin ei ole ykkösjuttuni

Yksin asumisessa on silti oma hohtonsa. Ei tarvitse tehdä kompromisseja muiden kanssa ja voin olla itsekkäästi oma itseni tai tapojeni orja. Voin pestä tai pesettää koneella aaumyöstä pyykkiäkin kenenkään siitä häiriintymättä. Stephen Kingin seurassa Hohtoa en taida saada silti kahlattua koskaan viimeiseen pisteeseen. Kuten en muitakaan hänen kirjojaan. Minua kolme vuotta vanhempi kirjailja ei ole ollut koskaan juttuni kirjana, elokuvana eikä muutenkaan.

Sen sijaan yhä hataramman pääni kanssa yritän työstää loppuun Stefan Ahnhemin kirjan Miinus kahdeksantoista astetta. Siinäkin alku oli hankalaa, sillä oli liikaa polkuja ja henkilöitä. Enkä pysynyt mukana kuka teki mitäkin kenenkin kanssa. Kelpo teos silti sekä hyvä nimi kirjalle rikollisesta, joka pakastaa ihmisiä vieden henkilöllisyydet.

Kun kesän edetessä yöt lämpenevät, otan taas ohjelmaan naturistiuinnit luonnonsuojelualueen keskellä olevalla lammella. Vaikka se vie tunniksi tai aamuun saakka uneni, on siinä jotain ainutlaatuista taikaa, kun iso osa eläimistä ja kasveista nukkuu. Hereillä ovat vain yöeläimet, jotka saalistavat ruokaa tai seuraa. Taskulampun valokiilassa tai öljylyhdyn hämärässä näen ilman olevan täynnä erilaisia, pienen pieniä hentosiiipisiä, mitä kaikkea lienevätkään. Yötaivasta vasten havaitsen myös lepakot ja kuulen isojen lintujen siipien kahahdukset. Joskus poluilla vastaan tulee hirvi, kauris, ilves, kettu, supikoita, jänis ja joku muu. Välillä näen vain vilahduksen, joskus en sitäkään pelästyneen eläimen paetessa lähes ääneti metsän siimekseen.

Mutta vaikka pärjään loistavasti yksin itseni kanssa, ei se ole mukavinta minääni tai pysyvää aikaa vuodesta toiseen. Vaan parasta on odottaa ihmistä rinnalle. Ja viimein kuunnella vieressä rakkaan tuhinaa unien valtakunnasta. Tässä kuussa keittiön kattilat saavat uuden hämmentäjän ja vuoteeni tuhisijan, kun Morakot alias Tata tulee Jokilaaksoon.