Ystävyys ja kaveruuskin ovat kallisarvoisia

Lapsuudenystävät Nora ja Hae Sung joutuvat eroon toisistaan, kun Noran perhe muuttaa pois Etelä-Koreasta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin he tapaavat New Yorkissa ja viettävät viikon yhdessä: onko olemassa ikiaikainen kohtalo, joka solmii sieluja yhteen?

”Visuaalisesti julmetun kaunis Past Lives kuuluu niihin elokuviin, joiden jälkeen maailma näyttää paremmalta paikalta, vaikka silmät ovat täynnä kyyneleitä. Tuhansien ja tuhansien nähtyjen elokuvan jälkeen kohdalle osuu yhä edelleen täysin pysäyttäviä taideteoksia. Past Livesin muistaa ensirakkautensa tavoin koko loppuelämänsä.” Sanoo arvosteluissaan Muropaketti.

Itselläni ovat  hyvät kaverit ja varsinkin tosi ystävät harvassa, vaikka monet muistankin läpi elämän. Muutamaa lukuun ottamatta on yhteydenpito varsin yksipuolista. Veljeni perheineen poikani tapaan pitää etäisyyttä, kuten melkein koko laaja sukukin, lukuunottamatta silloin tällöin serkkujani Airia, Pirkkoa ja Maritaa. Kinnusen Hannun lisäksi Martti Suutari Tyrnävältä ovat lisäksi ainoita sukuni yhteyden ylläpitäjiä. Unohdinkohan jonkun? Joskin Marttiinkin oli puolen vuosisadan tauko. Oli oikein mukava saada häneltä ja Kaisu-vaimolta viesti viime yönä Kanarialta. 

Muistan hänen lapsuudenkodista kuinka me etelän kakarat osasimme olla nirsoja hienohelmoja, kun Helli-täti oli paistanut lättyjä pöydän täydeltä ja ripotellut sokeria päälle. Mutta mepä emme niitä suostuneet syömään, joten lapset komennettiin ulos toviksi ja sitten takaisin sisään: "No niin nirppanokat. Nyt on makeat poistettu, joten marinatkin pois ja räiskeleitä tilalle suiden täydeltä." Olivat oikein hyviä ja vieläkin tulee vesi kielelle. Jälkeenpäin kertoivat vain kääntäneensä lätyt 🥞 toisinpäin. 

Kaikessa karuudessaan on oikeastaan aika mukava ja yleväkin ajatus, että tulen kaikkien kanssa juttuun, mutta kaikki eivät vastaavasti pärjää kanssani. Joten saatan pitää taukoa itsekin yksipuolisessa yhteydenpidossa, kun vastaanottava osapuoli sanoo korjaavansa tapojaan ja soittelevansa seuraavan kerran vuorostaan joku päivä. Joskus ei luvattuun "joku päivään" riitä kahdenkaan vuoden odotus. Joten ei tupata, kun ei kerran tykätä, saatan ajatella.

Nyt olen kehitellyt sähköisesti lähetettävien Postin paperikorttien rinnalle uuden häirintätavan. Minulle tulee nimittäin digitaalisena Suomen Kuvalehti ja joka päivä uusi sudoku. Kun sen onnistun älylaitteellani ratkaisemaan, voin haastaa jonkun sähköpostilla samaan aivovoimisteluun.