Mä oon mikä oon, enkä lopulta halunnut muuksi tullakaan, osa 5

Viiden vuoden joutenolijan oppisopimuskoulutuksen jälkeen olen nyt ollut kokoaikaisena, muodollisesti pätevänä leppoistajana toistakymmentä vuotta. Jotkut asioista vähemmän ymmärtävät sanovat, että eläkkeellä. Mutta eihän elämästä eläkkeelle lähdetä ja harvalla siihen lienee tarvettakaan. Vaikka se on tiukkaa olemista seitsemänä päivänä viikossa hyvällä tuurilla vuodesta toiseen ilman kesälomia, pekkaspäiviä tai viikonloppuvapaita. Sairaanakin pitää vaan olla ja potea ilman sairauslomia. 

Monesti päiviä viettäessäni ja öisin valvoessa olen ajatellut, että siunattu sepelvaltimotauti, sillä ilman sitä en ehkä olisi osannut hypätä oravanpyörästä. Ja ymmärtää, että olen oman osani sydämellä tehtyä työtä myynyt rahasta kuin ilotyttö. En kylläkään tiedä kuinka paljon vai eikö lainkaan on petipuuhissa rakkauden ammattilaisilla sydän mukana.

Tarpeettoman ja hyödyttömänä olemisen ammatissa ovat työnohjaajina toimineet kulkurikoirat ja Thaikodin pihamaalla majaansa pitävät naapureiden kissat, kanat kukkoineen, sähkölangan pikkuvarpuset, kyyhkyset ja Jokilaakson luonnonsuojelualueen kaikki vapaat eläimet. 

Kerran esimerkiksi seurasin yhden puolivillikanin elämää ruokapöydässä eli voikukka- ja apilaniityllä. Jonkun ajan päästä ilmestyi pihaan kosiomatkalla sulhanen. Jonka jälkeen olikin sitten pari päivää melkein vuorokaudet ympäriinsä fucki fucki. Sitten kanimaailman Casanova katosi maisemista ja raskaaksi tehty morsian jäi kantamaan kuukaudeksi tulevia jälkeläisiä ja ruohotuppoja Merikonttikodin alle. Ymmärsin, että täytyy saada synnytysosasto valmiiksi, sillä pian on aika pyöräyttää uusi sukupolvi maailmaan. Eikä aikaakaan, kun pihassa vilisti 4 kanilasta ja isäntäkin palasi luonnon sanelemilta harharetkiltä. 

Ylipäätään eläinten touhuja katsellessa olen monesti miettinyt mistä on onni tehty ja kuinka vähän siihen tarvitaan. Joskus oikein riipaisee, kun muistelen blogejakin kirjoittaessa kuinka paljon täysin turhaa ja tarpeetonta olen pian kolmeneljäsosa vuosisadassa tehnyt. Kun nuorena kloppina virtaa täynnä katselin eläkeläisiä ja nuorempiakin, en käsittänyt mitä iloa tai muuta hauskaa heillä voi enää elämässä olla. Kunhan odottavat viikatemiestä. Kuinka vääräässä olinkaan. Vaikka uusi alku lymysi piilossa minultakin pitkän ajan jäätyäni Sinkkukodiksi muuttuneeseen majaani yksin.

Tiedän ja tunnen, että itse tekemämme arki on se missä elämme, mielikuvitusta ei hevin pysty kadottamaan tai toiselta viemään. Ja vaikka jokaisen synkän pilven takana tuntuu välillä olevan uusi, entistä synkempi pilvi, ennemmin tai myöhemmin pilkistää myös aurinko kaikkien risukasoihin. Sillä meillä jokaisella on vallasta suurin. Voimme valita kuinka suhtaudumme itselle ja muille tapahtuneeseen tai tapahtuvaan.

Oman risukasani kirkkain auringonsäde on Morakot hersyvine nauruineen ja rakkauksineen. Tosin alussa riitelimme tai olimme vähintään sanasodassa harvase päivä. Nykyisin ne ovat melkein yhtä harvinaisia kuin thaimaalainen lumihiutale. Luulen, että ollakseni tänään hyvin onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen siihen mitä minulla nyt on, olen tarvinnut jokaisen aiemman parisuhderiitani.

Vuosia nimittäin yritin tehdä mainittua turhaa työtä ja muuttaa puolisoani, sitten avioliittoani sekä viimein itseäni. Ehkä aikani päätä seinään hakattuani olen viimein käsittänyt, että ainut minkä kykenen aidosti ja pysyvästi muuttamaan, on suhtautuminen elämään. Ehkä sen opin ansiosta olen pärjännyt loistavasti Morakotin, alias Tatan lisäksi myös sepelvaltimotautini kanssa.