Mä oon mikä oon, enkä lopulta halunnut muuksi tullakaan, osa 4

Isäni kuoli suhteellisen nuorena ja muistan kuin eilisen hieman oikoen hänen lähes viimeiset sanansa: "Kyllä minä toivoin eläkepäiväni hieman toisenlaiseksi, yrittäkää pärjätä." Silloin ajattelin, että isäni tie ei ole minun My Way. Vaikka se maatessani sairaalan teho-osastolla hyvin lähellä olikin. Siellä päätin, että jos täältä lähden muuten kuin jalat edellä, tavalla tai toisella hyppään tuntemattomaan tulevaisuuteen tekemästäni oravanpyörästä.

Sydäninfarktin jälkeen todettu sepelvaltimotauti oli ehkä merkittävin syy miksi pyysin Sininauhasäätiöltä mahdollisuutta jäädä ennenaikaisesti 58-vuotiaana osa-aikaeläkkeelle jaksotuksella 6 viikkoa töissä/6 viikko vapaalla. Ensimmäisen kuuden viikon vapaan vietin lentämällä Kolumbian Bogotaan, noin 30 enemmän tai vähemmän katulapsen yhteiseen saliin, jossa myös nukuin vuoteessani heidän keskellään.

Iltaisin lapset kerääntyivät ympärille iloisine kasvoineen ja pomppimaan mahani päällä sekä nyppimään partakarvoistani. Oli ihmeellistä kokea hektisten työvuosikymmenten jälkeen itsensä tarpeelliseksi tekemättä mitään. Aamuisin lapset muodostivat jonon sänkyni luokse, sillä he halusivat verrata oliko heidän käsivarret tulleet yön aikana yhtään vaaleammaksi tai peräti yhtä vaaleaksi kuin omani.

Mutta tarpeettomuutta sain maistaa muullakin tavoin tyhjän panttina Sininauhasäätiön käytävillä. Kukaan ei pyytänyt saati käskenyt tekemään oikeastaan mitään. Sain tehdä mitä vaan juuri niin kauan kun uusi johto ei nähnyt siinä järkeä. Ja kun näki, jossain kokoontui silmiltäni salaa suljettu tiimi, piiri tai johtoryhmä ottaen ja usein murentaen visioni. Suurin torpattu tai munittu hanke oli tehdä vaihtoehtoisen ammattikoulun, Sovinto ry:n teollisuushallissa oppilastyönä Merikonttikodeista koteja Suomen kodittomille.

Ilman tätä viiden vuoden "tyhjän panttina olemisen oppisopimuskoulutusta" en osaa arvellakaan kuinka työstä eroon päässeenä, entisenä työnarkomaanina olisin saamani jatkoajan järjestänyt. Joka tapauksessa aika opetti ja auttoi minua pääsemään eroon paljosta aiemmin tehdystä ja varsinkin jälkeenpäin ajatellen tarpeettomasta tekemisestä.

Kuten päihdeleireistä, joille kuvainnollisesti kerättiin linja-autollinen hyvin juoneita alan miehiä ja naisia viikoksi palkkioksi lihapatojen äärelle sekä puhtaiden lakanoiden väliin. Sen jälkeen heidät kipattiin samaan paikkaan täynnä uutta virtaa jatkamaan tutulla tiellä ja vuosien aikana opituilla taidoilla.

Vesalan Rysässä olin mukana ensimmäisellä leirilläni ikäänkuin työntekijöiden ja muiden välissä. Rysä on oma pieni leiritilansa, vaikka onkin osa Vesalan leiri- ja toimintakeskusta. Hirsirakennuksessa voi yöpyä 40 henkilöä ja majoittuvilla on mahdollisuus nauttia omasta saunasta, josta on helppo kulku rantaan ja uimaan.

Mutta vaikka olin saanut kattavan tarpettomana olemisen ja joutenolon koulutuksen, opitun soveltaminen uuteen arkeen oli yksi elämäni kovimmista jaksoista. En pärjännyt itseni enkä Päiviksen kanssa, vaikka häntä rakastinkin. Joten käämini käryttyä taas kerran käskin häntä painumaan sinne mitä en toista. Niinpä Päivis otti Duokodin keittiön pöytälaatikosta Muumimamma-lusikkansa ja muutti ennenaikaisesti mummonmökkiin.

Kun avioeron tuoksinassa myös osaomistuskoira Niilosta tuli yhä harvinaisempi vieras Jokilaaksossa, sain kokea kaikkien aikojen yksin olemisen äidin. Itseni lisäksi Jokilaaksossa asuivat etupäässä linnut pöntöissään ja lusikkalaatikossa yksinäiseksi kanssani jäänyt Muumipappa. 

Puhuin yksinäisyydessä kaloille, linnuille, leppäkertuille, maan matosille, pajunkissoille ja oikeastaan kaikelle. Sekä käsitin sydämeni pohjia myöten kuinka hallitseva, kaiken elämänilon ja -halun tappava voi yksinäisyys olla. Pulloon päivittäin tarttuvia tuttujakin opin ymmärtämään uudella tavalla. Koin mitä on elämä silloin, kun ainut lohtu ja sisältö on alkoholi. Jonka senkin olin karsinut huonona vaihtoehtona ja pohjia myöten koettuna elämästäni. Tai eihän se oikeastaan huono vaihtoehto ole, jos on päättänyt juoda itsensä haudan lepoon asti.

Se eikä moni muukaan ollut vaihtoehtoni, sillä olin koetellut riittämiin ainoan elämäni kestävyyttä eri tavoin. Tämä varauksella, sillä yhä syön liikaa ja liikun liian vähän. Joten minulla on navan ympärillä helposti 3-4 miesten kuulan painon verran joutilasta kannettavaa, joka ei taida kelvata edes lintulaudan tiaisten talvitaliksi.