Mä oon mikä oon, enkä lopulta halunnut muuksi tullakaan, osa 3

Ennen oli ennen, sitten tuli sitten, nyt on nyt ja huomisesta emme tiedä. Ja vaikka joku sanoo, että kuka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, muistelen silti. Sillä se on mukavaa. Aivovoimisteluakin, joskin välillä surullista tai haikeaa. Mutta jokaisessa muistossa on joka kerta jotain uutta takkiin tarttuvaa, joista ei vuosikymmenten jälkeen ole varmuutta tapahtuiko aivan niin. Tai paljonko on matkalla tullut mukaan ajan patinoimaa mielikuvitusta.

Vaikka olen elänyt merkittävän osan ajastani vastuuttomasti ja osin yhteiskunnan elättinä, kehittyi minusta uuden aikuistumisen myötä myös vastuullisen elämisen taitaja. Lopetettuani viinan ja kaljan lipittelyn pontikankeittoineen, pohdinkin, että entäpä nyt sitten?  Uusi elämä sekä kasvava vatsa edessä ja alati harveneva tukka takana.

Kun ikäiseni kävivät koulua hankkiakseen ammatin, kuljin laitapuolia ilman huomisen huolia. Kunnes tein inventaariota menneisyydestä ja mietin huomista. Saldoksi jäi, että tiesin työksi asti vain viinasta. Joten päätin tulevien päivien sisällöksi ryhtyä vapaaehtoiseksi päihdetyöntekijäksi ilman työnantajaa. Nykyisin kaltaisiani sanotaan kokemusasiantuntijoiksi.

Termin käyttämisessä on jotain vinksallaan, sillä omakohtaista kokemusta arvostetaan päihde- ja vankilatyössä, jos on sotkunsa selvittänyt ja tekonsa sovittanut. Silti Kakolan sellissä elinkautista lusineella kokemusasiantuntijalla olisi ollut paljonkin annettavaa kriminellin alulle, joka sai kolttosistaan kolmannen ehdonalaisen tuomion entisten päälle. Joissakin tapauksissa nykyisinkin pariviikkoinen kunnon kehäraakin sellikaverina antaisi paljon uutta ja ainutlaatuista elämän evästä tuleville harhapoluille. Kysymällä vangin vaatteita sovittelevalta ala- tai yläpetin vintiöltä vähintään aamuin ja illoin: "Tätäkö todella haluat? Sillä tällä tiellä ennemmin tai myöhemmin häkki heiluu sinunkin kohdalla satavarmasti."

Vastuullisen elämäni osaan kuuluu kaksi rikasta, mutta kiville karahtanutta avioliittoa, isyys, politiikkaa sekä 30 vuotta päihdetyötä ilman työaikoja. Aikanani Jyväskylän Katulähetys ja Sininauhasäätiö kasvoivat merkittäviksi toimijoiksi. Niistä Sininauhasäätiö on selvinnyt puolentusinan operaratiivisen johtajan vaihdoksen jälkeen uusille aalloille, mutta Katulähetyksestä en uskaltaisi omilla rahoilla lyödä montaakaan kolikkoa vetoa. Se on myynyt omaisuuttaan ja karsinut toimintoja vuosikaudet vauhdilla, jota ei yksikään yrityksen omistaja sietäisi.

Kerran kirkkoherra Sovijärvi sanoi virsikirjauudistuksesta, että "koskaan ei kirkko ole kuunnellut jäseniään enempää kuin nyt. Joten sellainen virsikirja millainen seurakunta". Kun minut valittiin Jyväskylän Katulähetyksen ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi, oli yhdistyksellä vain vuokratiloissa toimiva Veljeskoti. Ehkä juuri se olisi nykyisenkin jäsenistön sekä hallituksen näköinen ja kokoinen toiminta. Siis sellainen virsikirja millainen seurakuntakin.

Saatoinkin olla yhdistyksen voimakkaina kasvun vuosina toista maata tai peräti heimoa. Vaikkei se yhden ihmisen show ollut silloinkaan, on surullista katsella sydämellä tehdyn työn hiipumista ja osin valumista muihin käsiin. Mutta on asia toisinkin päin. Kun minut aikoinaan valittiin Sininauhaliiton ja -säätiön puheenjohtajaksi, kuiski jäsenjärjestön kokousedustaja selkäni takana, että "on tämäkin mennyt malliinsa. Kun tulin liiton toimintaan, oli puheenjohtajana professori ja hänen jälkeensä sentään diakoni, joka toimi myös a-klinikan johtajana. Mutta nyt on nuijan varressa vain entinen juoppo".

Olen seurannut sivusta kahden entisen työnantajani menoa parikymmentä vuotta, sillä päihdetyö on yhä yksi sydämenasioistani. Ilman edellä mainittua ja kuulemaani, en kokisi lainkaan vahingoniloa menneiden (ja tukevien?) vuosien vastoinkäymisistä. Sillä ilkeys ei ole hallitseva luonteenpiirteeni jos on sitä lainkaan. Sen verran kuitenkin annan tilaa silloin tällöin korvalehdilläni kuiskutteleville pikkupiruille ja mietin, etteivät entisen juopon tehtävät tainneet ollakaan aivan vasemman käden juttuja.

Mutta minne parahtaisin, kun en kykene olemaan parahtamatta, jos Katulähetyksen hallitus ja sen valinneet jäsenetkään eivät ole tehtäviensä tasolla. On laiha lohtu ajatella, että tällä vauhdilla tekemisen ainut muoto voi väheksymättä olla taas eräänä päivänä rukoilla ja kääriä joulupaketteja rintamalle tai vankilohin.