Mä oon mikä oon, enkä lopulta halunnut muuksi tullakaan, osa 2

Vaikken alle kaksikymppisenä vielä aito ja täysverinen alkoholisti ollutkaan, oli viinalla iso osa jo silloin elämässäni. Eikä mennyt kauaakaan, kun kärysin ensimmäisen kerran rattijuoppoudesta menettäen lopulta kuorma-auton ammattiajokortinkin. Siihen loppui orastava autonkuljettajan ura. Enkä edes muista kuinka monesta työpaikasta sain sen jälkeen lopputilin viinan vuoksi.

Lopulta minusta ei enää ollut päivittäisen juomisen ja työnteon yhdistäjäksi, vaikka sellaisiakin tunsin. Salakavalasti, mutta tahtoni mukaisesti oli alkoholi ottamassa minusta selkävoiton, eivätkä työajat enää edes kiinnostaneet. Mutta jollakin oli juomat rahoitettava ja tilalle tuli yöajat sekä pikkurikollisuus. Lukematon oli varastettuja polkupyörien ja murroilla hankittun tavaran määrä, jotka myin tai vaihdoin suoraan viinaan.

Olin pikkukonna ja kuljin kolmekymppiseksi saakka tuhon tietä käsittäen sen lopulta itsekin. Oikeastaan päivä päivältä tulin vakuuttuneemmaksi, että vain jos haluan ennenaikaisesti hautaan, olen oikealla tiellä. Olin antanut raitistumislupauksen vain koiralleni, enkä halunnut enkä olisi mennyt pakollakaan päihdehoitoon. Tiesin, että minua ei ole kertaakaan sidottu tolppaan ja juotettu väkisin. Joten itse otan ja itse pidän pullon tai tuopin pois huuliltani.

Ylä-Ruth Jyväskylän Seminaarinkadulla oli lopun juoma-aikojeni kantapaikka. Kerran aamuoluelle mennessäni kysyi kelpo kaverini Varvikon Mikko, että tiedätkö Soinin Jorma mikä ero on sinulla ja Seminaarinkadulla? Ja jatkoi, että katu menee kapakkamme ohi, mutta sinä et koskaan 🤣.

Kuulin toisenkin viisauden Mikolta, joka jatkoi huurteista elämää kai loppuun saakka. Yhtenä päivänä raitistuttuani ajoin Ruthin eteen isolla moottoripyörällä. Mikko sitä katsoi terassilta ehkä hieman sumentunein silmin: "Kuule Soini. Vaikka ajaisit pyörälläsi kahtasataa, ei sinulla mene yhtään sen lujempaa kuin minullakaan."

Viimeisinä juomavuosinani en osannut pitää hauskaa tai edes keinotekoisesti iloita kuin pikku tai vähän isommassa maistissa. Enkä ollut koskaan ymmärtänyt alkoholilla muuta kuin päihtymistarkoituksen sekä todellisuuden muuttamisen muun näköiseksi ja oloiseksi.

Vaikka olin iältäni kolmekymppinen, olin henkisesti kovasti keskenkasvuinen. Minulta puuttui kokemus aikuiseksi kasvamisesta ilman päihteitä, sillä olin kulkenut ainakin 15 vuotta tietä, joka nitisti aidon aikuistumisen. Joten jatkoin viinan jäätyä siitä mihin henkinen kasvuni osin jäi murrosikäisenä. 

Opettelin itseni hyväksymistä sellaisena kuin olen ja kasvamaan vastuulliseksi elämäni kulkijaksi ja hallitsijaksi reippaalta takamatkalta. Piti hyväksyä omat ja käsittää muiden puutteet sekä rajallisuudet. Istuttaa tilalle omaa ainutlaatuisuutta ja -kertaisuutta sekä oppia rakastamaan itseä tulematta itserakkaaksi.

Monesti vuosikymmenten saatossa olen miettinyt olisiko minulla nyt, jo vanhana hörhönä jotain annettavaa rakastamilleni tutuille ja tuntemattomille lapsille. Ehkä onkin ja ehkä lapsenkin pitäisi saada kulkea oma My Way ja aikuisten vain tukea sitä. Eikä laittaa jälkikasvua kulkemaan vanhempien unelmia kohti ylioppilashattuja, -lyyria tai jotakin muuta.

Puhua jokaisen elävän ainutlaatuisuudesta ja kertoa, ettei ole mitenkään tärkeää tietää mikä on milloinkin vanhempien tahto. Tai edes kaikista oikein vaihtoehto, jos oppii ja rohkaistuu jättämään taakseen tekemänsä väärät valinnat. Sillä kokemuksesta tiedän, että milloinkaan ei ole liian myöhäistä aloittaa jotain uutta tai vaikka kaikkea aivan alusta.