Koira taipuu moneen

Wikipedia kertoo ansiokkaasti koiran tarinan ja historian, joten en käy sitä toistamaan, vaan sen voi lukea klikkaamalla tätä. Kannattaakin lukea, sillä se on yksi parhaista sähköisen, kansan tietokirjan jutuista, pitää koirista tai ei. 

Sen sijaan kerron jotain elämäni koirista, jollainen minulla tai meillä on ollut pienestä pitäen. Ensimmäinen oli saksanpaimenkoira, josta en tiedä oliko sillä papereita ja mistä isä sen hankki. Jeri ei ollut mustanruskea, vaan pikemminkin harmaa. Lapsena ajattelin sen olevan aivan kuin susi, jonka näköä siinä kieltämättä olikin. Minun, pienen pojan uskollinen leikkikaveri myös, jonka elämä päättyi koiravanhuuteen. 

Seuraavakin oli schäfer. Sen hankimme isän estelyistä huolimatta. Mutta mitäpä hän sille voi, sanoi äiti, sillä faija oli silloin sairaalassa. Niinpä matkasimme Hyrylästä taksilla Vihtiin tai Lohjalle monta kymmentä kilometriä Karhunkorven kenneliin. Uusi perheenjäsenkin sai Jeri nimen, vaikka virallisesti siinä oli G-kirjain, jota kasvattaja edellytti. Olisiko ollut Geri tai Gauser Jeri. 

Isä opetti sille pentuna, että makuuhuoneeseen ei ole asiaa. Eikä sitä myöhemmin sitten sinne saanut kuin kantamalla hirveän ulinan kanssa. Kun lähdin armeijaan, Jeri katosi ja minulle uskoteltiin sen lähteneen ikävissään perääni. Surin sitä monta yötä ja vieläkin joskus. Vuosia myöhemmin selvisi, että isäni tappoi tai tapatti sen. Yksi niistä harvoista asioista mitä en halua antaa anteeksi kenellekään tekoon osallistuneelle.

Jerin aikaan yhtänä aamuna kotiportaillemme ilmestyi skotlanninpaimenkoira, joka palasi joka aamu antoi sille ruokaa tai ei. Oman koiramme vuoksi ei meille mahtunut toista uroskoiraa, mutta onneksi naapurimme Maaraset ottivat Lassie nimen saaneet koiran omakseen.

Jotain muuta kuin kiitollisuudenvelkaa sille jäi hampaankoloon, sillä uuden kotinsa pihasta se uhitteli, kun kuljin kotitietä koirani kanssa. Olin varma, että jos jompi kumpi pääsee irti, on välien selvittely edessä. Kerran näin sitten kävikin, kun Lassie syöksyi orapihlaja-aidan alta Jerin kimppuun. Minusta ei keskenkasvuisena natiaisena ollut riidan selvittäjäksi ja oli pakko päästää talutushihna kädestä. Tuota pikaa kävi selväksi, että Jeri tappaa Lassien ellei isäni olisi juossut apuun. Laudalla molempia useamman kerran lyöden hän sai koirat erilleen.

Lassielle jäi edelleen jotain nujakasta kaihertamaan, sillä ohikulkiessani yksinkin, se tuli portin taakse irvistämään ja näyttämään hampaitaan murina kyytipoikana. Aidan alta se ei enää tielle tullut, sillä turkinkin sisään oli tarttunut jotain. Aina kun sanoin Jeri, se juoksi kotipihan kuistin alle piiloon. Ehkä se tuli katkeraksi, sillä tappelun seurauksena se menetti loppuiäksi kykynsä haukkua kunnon koiran lailla.