Asunnottoman yön kaikuja

Tässäkin tulee toistettua asioita, mutta tulkoon. Omahan on blogini. Eilen vietettiin Asunnottomien yötä, joka taitaa olla ainoita päiviä, jolloin taivasalla elävien on mahdollista monella paikkakunnalla viranhaltijoiden lisäksi  tavata kerralla isompi määrä itse valitsemiaan päättäjiä. Mistä johtuneekin, että varsinkin vaalivuosina on tyrkyllä olevia luottamushenkilöitä silloin kodittomien keskuudessa enemmän kuin muulloin.

Oma lukunsa on lehtien palstojen ja muiden tiedotusvälineiden sekä radio ja televisio-ohjelmien voivottelijoiden joukko. Joskus paneleistiksikin kutsuttujen ainut aikaansaannos on yrittää näyttää tietäjältä ja voivotella. Paitsi, jos ensisuoja tai muu hätämajoitusyksikkö on tulossa kotikadulle. Silloin löytyy joukkovoimaa barrikadeille asti.

Varma keino tämän väen hiljentämiseen on kysyä kuka ottaisi asunnottoman kotiinsa edes yhdeksi yöksi puhtaiden lakanoiden väliin sekä pesesi hänen päällä olevat vaatteet ja tarjoaisi suihkun tai peräti saunan sekä kunnon aterian.

Kun aikoinaan olin perustamassa Ruusulankadulle elämisen yhteisöä, joka kulki työnimellä Kujankatti, oli osa töölöläisistä valmiita toivottamaan minut mystiseen, ilmeisen ikävään paikkaan jossain hyvin kaukana, joka tunnetaan myös nimellä hornan tuutti. 

Julkisesti lupasin, että Sininauhasäätiö pienentää rakenteilla olleen yhteisön paikkamäärää juuri niin monella kodittomalla kuin töölöläiset ovat valmiita asuttamaan heitä kerrostaloihin, joissa itse asuvat. En saanut ainuttakaan vastausta.

Mutta ehkä ihmiset ovat asenteiltaan erilaisia Helsingissä kaupunginosasta riippuen. Teimme nimittäin aiemmin sisällöltäänkin samanlaisen yhteisön, Pessi & Illusian Vallilaan, jossa asuin vuosia itsekin. Siitä saimme vasta pari vuotta myöhemmin ensimmäisen valituksen. Kaupunginosan terveysaseman lääkäri soitti esittäen toivomuksen: "Kun teiltä joku varaa lääkäriajan, niin voisiko henkilökunta mahdollisuuksien mukaan tuuppia ajan varannutta tähän suuntaan, sillä niitäkin avun tarvitsijoita on jonoksi asti, jotka tulevat vastaanotolle sovittuna aikana?"

Oma lukunsa ovat jälkijunassa omaatuntoaan puhdistavat. Uudesta, Suomesta luin yhdestä sellaisesta, joka oli huomannut entisen kämppäkaverinsa kuolleen ja löytänyt netin avulla viimeisen leposijan Hietaniemen hautausmaalta. Suurin murhe tuntui kuitenkin olevan, kun Helsinki ei ollut saanut haudalle aikaiseksi muistolaattaa.