Aamupalan jälkeen palaamme kotiin joskus suoraan, joskus ajettuamne pikku lenkin skootterilla. Välillä on jalkojen välissä pesulasäkki tai vesiastia, jonka täytämme matkalla muutaman bahtin juomavedellä.
Joka aamu suon hyvänmielen silmäyksen pihan pariinkymmeneen muovi- ja saviastiaan, joissa niitä kotinaan pitävät ruukkukasvit kukkineen voivat hyvin. Vaikka taitavatkin välillä saada liikaa vettä taivaalta ja Tatan vesiletkun päästä.
Tiedostin niistä aiemmin vain kaksi hyötykasveiksi. Thaibasilikan ja Alue Veran. Eilen joukkoon liittyi kolmas, kun tutuksi tuli kuvan Peijing grass, joka tunnetaan myös nimellä Enkeltenruoho. Syömäkelpoista, sillä olen edelleen elossa.
Sen jälkeen rojahdan vielä toviksi vuoteen uumeniin Morakotin jatkaessa aamupuuhiaan ja käyn aamun kirjoituksen läpi. Joskus (lue aina) löytyy virheitä ja toisinaan on aamupalareissu tuonut uuden ajatuksen ja valokuvan, joilla täydennän blogiani. Sitten julkaisen sen ja linkitän pariin Facebook-ryhmään.
Melkein aina on seuraavana aamukävelyn aika, joka monesti ajoittuu vuorokauden lähes kuumimpaan aikaan, päiväruokailun molemmin puolin. Sen Tata valmistaa kotona ulkokeittiössään. Välillä kylläkin menemme Phatthalungin kaupunkiin noin viiden kilometrin matkan johonkin paikallisten ruokapaikkaan. Eikä täällä toisenlaisia olekaan, sillä ei juuri ole farangeja eli länsituristeja.
Lähes päivittän käymme 20-40 kilometrin ajelulenkillä milloin missäkin lähipikkuteillä ja samalla jollakin tuoretorilla. Kävelen mukana pöytien välissä tai katselen niitä näitä muita ja yritän keksiä mitä tarvitsisin. Ostaisinko lapsille uusia leluja, 100 bahtin sandaalit tai piraatticrocsit, joita en tarvitse?
Ilta-aterian jätän ahmatin ruokahalusta huolimatta väliin aina, kun selkäranka sen kestää. Joka välillä tuntuu olevan sentin palasina. Mielikuvittelenkin, että jos kengännpohjassa olisi reikä, valuisinko siitä asfaltille? Viinan ja tupakan suhteen oli helppoa koska ne voi lopettaa kokonaan. Mutta ruuan suhteen pitäisi löytää kohtuukäyttö, ettei käy kuin menneiden tarinoiden mustalaisen hevoselle. Joka opittuaan olemaan syömättä, kuoli nälkään.
Miten voikin yksinkertainen asia olla näin vaikea, kun pitäisi vaan syödä sen verran kuin kuluttaa eikä varastoida sitä omaisten kannettavaksi. Toisaalta joskus sitä miettiessäni tuumaan, että olisihan se eräällä tavalla "potut pottuina" kantamastani vuosien henkisestä omaistaakasta. Toivon kylläkin, että polttaisivat jäljelle jääneen tomumajani.
Illat olen kotosalla Morakotin silloin tällöin piipahtaessa naapuriserkuillaan, joita tuntuu olevan siellä täällä. Itse seikkailen sosiaalisen median uumenten lisäksi sähköisessä lehti- ja kirjamaailmassa. Tällä hetkellä luen toista kertaa Lee Childin ensimmäistä kirjaa Tappotahti. Englantilainen, minua neljä vuotta nuorempi kirjailija, oikealta nimeltään Jim Grant jää eläkkeelle, mutta sarjan kirjoittamista jatkaa hänen veljensä. Joten kirjojen päähenkilö Jack Reacher ei jää eläkkeelle, vaan jatkaa väkivaltaista elämäänsä, vaikka kirjailija on aikonut hänet kirjoissaan monesti nitistää.
Toinen iltojen ajankulu on Netflix, josta seuraan niin ikään toista kertaa Viikingit sarjaa. Netflix lienee ainoa, jonka saa minne tahansa maailman kolkkaan ilman kommervenkkejä suomalaisella tekstityksellä. Eilen olin sen matkassa ensimmäisellä ryöstöretkellä Englantiin, kun viikingit todistivat, että lännessä on maata ja rikkauksia ryöstettäväksi.
Mutta jo kahdeksan aikaan iltasella Nukkumatti kolkuttelee kärsimättömänä mukaansa Untenmaille ja Höyhensaarille. Herätäkseni aamuyöstä katselemaan pimeyttä, kuuntelemaan hiljaisuutta tai öistä sadetta sekä aistimaan nukkuvaa maailmankaikkeutta ympärilläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti