4713. Elämän tähden blogikirjoitus

Ensi vuonna saavutan 5000 kirjoittamani tai kirjoittamamme blogien määrän, sillä liki 10 vuotta kirjoitimme vuoropäivin Päiviksen kanssa. Jo useamman vuoden olen tehnyt samaa yksin käytännössä joka ikinen aamu. Pidän siitä, vaikka se on suht tyhjänpäiväistä arjen sälää ja kuinka elämän ylipäätään koen.

Vaikka sanotaankin, ettei paljous niinkään, vaan laatu, on määrälläkin merkityksensä. Enkä ole vielä somessa tavannut toista vastaavaan, päivittäiseen kirjoittamiseen yltänyttä. Ehkä sellaisia on tai sitten ei.

Mutta kirjainten laittamista peräkkäin olen harjoittanut aikoinaan työhönikin liittyen, sillä 30 vuoden päihdetyön ajan pidin päivittäistä päiväkirjaa, jota lähes pakotin työyhteisöni lukemaan. 

Lukijamäärät eivät ole koskaan pilviä hiponeet, on kaikkinensa yli miljoonaa lukukertaa silti paljon. Joku maailman somejulkkis yltää kylläkin samaan muutamassa tunnissa.

Vain harvoin tai vielä harvemmin syntyy keskustelua aiheesta, josta kirjoittaessani toivoisin. Kuitenkin olen jokaisesta kannanotosta otettu. Joskus kyllä korvienvälin sulakkeiden vaihto on lähellä, kun rottinkikepillä huitovan kulkijakoiran vihaajan tai seniori-ikäisen mopopojan palaute on vielä äkkiväärempi kuin provosoiva blogikin.

Aivan oma lukunsa on lukijoiden ymmärrys ja taito rakennella omia aasinsiltojaan. Kun linkitin ylläpitämilleni sivuille videon, jonka otsikko oli "Mistä saa Thaimaan parhaat karjalanpiirakat", oli yksi vastaus, että Lappeenrannan torilta ja toinen tarjosi Lidliä. Niitä lukiessa ja Lidlin karjalanpiirakoiden makuja sekä kokoja muistellessa ajattelin, että paikkakuntien lisäksi on saattanut mennä karjalan- ja lihapiirakoiden taikinatkin sekaisin. 

Mutta makunsa kullakin, joita maailmaan mahtuu yhtä lailla kuin maistajiakin. En tiedä voiko niitä olla kahta tasan samanlaista. Toistoa tulee myös kirjoituksissani, sillä kuuna päivänä en muista mitä olen mistäkin kirjoittanut vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin. Se ei tietenkään tarkoita vielä, että joku lukisi saman tarinan toisesta paikasta uudelleen. Sillä tuskin on itseni lisäksi ketään, joka olisi lukenut kaikki päiväkirjanomaiset kirjoitukseni.

Vaikken ole kummoinen kirjoittaja, saan sen verran myönteistä palautetta, että se tuntuu hyvältä ja kannustaa jatkamaan. Vaikkei pääasia olekaan. Ehkä elämäni mittaisena suupalttina tahdon olla aina tai päivittäin äänessä ja sanoa edes kirjaimin, jota kukaan ei muuta tai sensuroi.

Olin nimittäin aikani paikallislehden kolumnistina, mutta silloinkin jossain yläpuolellani oli harmaa tai muun värinen eminenssi, joka muokkaili sanomaani. Silloin päätin, että pitäkööt lehtensä ja keksintönsä.

Mutta kauas ei omalta kupilta tarvitse edelleenkään mennä, kun sorkkijat syöksyvät omine sääntöineen paikalle. Kerran oli blogissani kuva Thaimaan kadulta, jossa muutaman vuoden ikäinen lapsi tai pari kylpi muovisaavissa ja alla teksti: "Joskus eivät lapsien ilot paljoa maksa." Facebook sensuroi koko blogin, vaikka lapsista näkyi iloisine virneineen vain olkapäistä ylöspäin. Facen selitys oli, että alastomien lasten kuvat ovat kiellettyjä.