Yhdistykseni

Yksi ensimmäisistä ellei peräti ensimmäinen yhdistys, jolla on ollut minulle henkilökohtaista merkitystä, oli Ryhmätyö ry. Sen transaktioanalyyttisen ryhmätyön viikon peruskurssille minut pyysi ja kustansi Mäntsälään ravintoloitsija Kaj Mannerheimo. Hän oli yksi parhaista ystävistäni ja sanoi, että saat ainakin viikon syödä ja nukkua, sillä ajankohta oli ryyppyvuosinani. Siellä tapasin Liisa Saarnivaaran, jolta kysyin voinko tulla seuravana kesänä käymään luonasi Jyväskylässä? Kyläreissu kesti 20 vuotta. Liisasta tuli rouva Saarnivaara-Soini ja Markosta poikani sekä Liisasta hänen toinen äitinsä.

Raitistuttuani liityin Kuiville Pyrkivien Tuki ry:hyn ja rakensimme Jyväskylän maalaiskuntaan kolme rivitalokokonaisuutta asunnottomille.  Puheenjohtajan päättäessä päivänsä oman käden kautta, "jouduin" jatkamaan hänen työtään ja siitä myöhemmin Jyväskylän Katulähetyksen toiminnanjohtajaksi.

Kuiville Pyrkivien Tuki ajautui jälkeeni uuden hallituksen kanssa taloudelliseen ahdinkoon. Puheenjohtaja ehdotti minulle, että Katulähetys ottaisi velat vastattavakseen ja saisi puolet vuokrataloista omistukseensa, jos yhdistys selviäsi velkataakastaan.

Jossain kuppikunnissa heidän oman ehdotuksensa kääntyi niin, että Katulähetys aikoo Soinin johdolla kaapata Kuiville Pyrkivien Tuen ja minusta tuli punaistakin punaisempi vaate. Puheenjohtajalle sanoin pitäväni suuni kiinni ja ottaa syyt niskoilleni, kunnes pöly laskeutuu. Sillä pahinta olisi ollut, jos hän olisi menettänyt hallituksensa luottamuksen. 

Sitten olin ja olen edelleen jäsenenä laukaalaisessa yhdistyksessä Väentupa. Aiemmin se oli Seukka ry ja lupasin sen silloiselle toiminnanjohtajalle, että tulen yhdistyksen kokoukseen vain, jos hän pyytää, sillä joskus osaisin olla myös hämmentämättä. Kyse taisi silloin olla Lapin Tapojoen leirikeskuksesta Äkäslompolon tai - joen Hannukaisissa, että myydäänkö vai ei. Ei myyty.

Kuiville Pyrkivien Tuen edustajana sain myös ensi kosketuksen Sininauhaliittoon ollessani vuosikokouksessa salin takarivissä ihmettelemässä, miksi kukaan ei huomaa erinomaisuuttani ja ehdota minua hallituksen jäseneksi. Se oli olemattoman ja repaleisen itsetuntoni kääntöpuoli. Toinen puoli ei uskonut, että Jyväskylän kaupunki antaisi edes perustamani, valtakunnan ensimmäisen päihdetyön päiväkeskuksen, punaisen mummonmökin pystyuuniin kahta halkomottia ilman diakonin allekirjoitusta.

Monesti kirjoitan kansan suusta siepattua faktaa ja fiktioita, kuten olen kuullut, ymmärtänyt tai on muuten mielessä. Usein se on aivan muuta kuin virallinen historia tai miten joku toinen milloinkin käsittää. Tänä aamuna kuitenkin oletan, että huominen tulee minullekin. Silloin jatkan muistelua yhdistysteilläni, jos pasaatituulet ovat sen suuntaisia.