Unisieppari

Eilen kirjoitin puisista juomakuksista, joita minulla on useassa paikassa Thaimaata myöten, mutta joista en ole tehnyt ainuttakaan. Tänään kirjoitan unisiepparista, joita minulla on vain yksi, jonka olen myös tehnyt. Se vartioi Merikonttikotini rauhaa ja elämää olohuoneen pystyikkunassa. 

Unisieppari on alun perin ojibwa-intiaanien perinnettä, mutta 1960-luvun kansalaisuusliike nosti sen yleisen intiaanikulttuurin tunnukseksi. Nykyisin myös new age -ryhmät valmistavat ja myyvät unisieppareita, joiden  alkuperäinen tarkoitus on suodattaa pahat unet ja ajatukset päästäen lävitseen hyvät unet ja ajatukset.

Ojibwa-taruston mukaan hämähäkki-isoäiti (maailmanluoja) kutoi unisiepparin karkottamaan ihmiskunnan pahat unet. Ne tarttuvat verkkoon ja valuvat höyheniä pitkin Äiti Maahan. Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa. Unisieppari ripustetaan monesti sängyn yläpuolelle, sillä sen väitetään myös houkuttelevan luokseen hyviä unia.

Usein pajurenkaasta tehty unisieppari haurastuu ja hajoaa ajan myötä, joka  kuuluu asiaan, sillä lapsuuskin päättyy aikanaan. Nykyisin sosiaalisen median aktivistit pitävät unisiepparin käyttöä kulttuurin varastamisena ja sitä voidaan protestoida.

Minun unisiepparini seittiä vartioi iso, hopeinen hämähäkki, jonka on pyynnöstäni tehnyt kultaseppä Päivi Hakkarainen. Tämä pahoja ajatuksia ja unia syöväksi tarkoitettu, skorppionin kokoinen hoealukki maksoi uniikkina käsityönä ison kasan euroja. Se on hoitanut tehtäväänsä pääosin hyvin.

Sen verkkoon on tarttunut maailmalta kotiini pyrkiviä ikäviä sekä hyviä asioita. Ehkä osin sen ansioita on, että olen selvinnyt vähintäänkin elossa raskaistakin jaksoista ja ajatuksista, joita niitäkin matkallani on ollut ja on yhä. Silti en voi sanoa kulkevani valoa päin, vaan valossa.

Kun tänä aamuna anivarhain katselin ja ajattelin kuvan hopealukin seittipyydykseen jääneitä esineitä ja niihin liittyviä tarinoita, en muista miksi siinä on Pattaylta saamani Harley Davidsonin merkki tai Rio de Janeiron vuoren laelta hankkimani Kristuksen miniatyyripatsas. Niiden sijaan muistan tarinan lentävästä, valkoisesta kyyhkysestä, nokassaan entisen Neuvostoliiton lippu. Tuttu on myös muisto seitin Suomen joutsenesta. Sulkansa unisieppari on saanut Jokilaakson linnuilta.

Uskon, ettei mystinen taikakaluni torjukaan ainoastaan uhkaavia pahoja asioita, vaan kerää myös rakkaita tai muuten merkityksellisiä muistoja vuosikymmenten varrelta. Samaa tehtävää suorittavat sisällöillään pihani Muistojen merikontti sekä Omia polkuja kulkevien kaupan myymättä jääneen irtaimiston, samanlainen rautavarasto, joiden kierrättämistä yritti aikansa hoitaa mäntsäläläinen Kipparikirppiskin. Nykyisinkin, kun syöksyn kesäpäivänä niihin sisään, en useinkaan selviä ennen iltaa ulos, niin paljon herää uinuvia muistoja.