Onko elämäni tarkoitus murheen karkoitus vai löytää polun pää?

Tätä mieltä ovat Syrjän veljekset Eppu Normaalin biisissä:

"Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen, hui!

Mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen. 

Päättelimme, että elämämme tarkoitus, 

lienee murheen karkoitus."

Vastaaavasti tätä mieltä olin itse päivälleen vuosi sitten ja olen yhä. Aika moni lapsellinen sanoo elämän tarkoituksen olevan tehdä sekä saada lapsia. Mutta entäpä sitten biologisesti lapsettomat aikuiset? Löytyisikö meillekin jotain hyötykäyttöä? Ehkä samaan lokeroon menevät adoptiovanhemmuudet, jollainen olen itsekin. Tätä iloitsi kauan sitten vaimoni Liisan ja itseni lisäksi kypsään ikään ehtinyt nainen: "Voi kuinka iloinen asia! Saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Sillä yleensähän vanhemmat tarvitsevat lasta." Ehkä vuosikymmenen, kaksi kestänyt kasvatustehtäväni on suurin kokonaisuus, jossa koen olleeni hyödyllinen.

En koskaan nähnyt tai en muista äidin ja isän välillä ainuttakaan läheisyyden saati hellyyden osoitusta. Ajattelen heidän rakastaneen silti toisiaan. Miksi he muuten olisivat tehneet pikkusiskoni, pikkuveljeni ja minut? Ehkä me kaikki kolme olimme hyödyllisiä heidän rakkaudessaan.

Fyysisessä työssä olin eniten hyödyllinen työnantajalle. Sen sijaan ryyppyvuosiltani saa hyödyllisyyttä etsiä löytämättä. Tai ehkä olin hyödyllinen varoittavana esimerkkinä. Sen jälkeen päihdetyössä, jos en ollut hyödyllinen, niin ainakin auoin monille ovia uuteen elämään.

Eläkeukkona kadotin oikeuden elämään vuosiksi. Kahden avioeron tuoma yksinäisyys korosti täydellisen tarpeettomuuden kokemusta. Minun oli hyvin vaikea löytää elämisen oikeutta, koska en kokenut olevani millään lailla kenellekään hyödyllinen.

Itselleni nykyisin merkityksellisin sisältö saattaa olla Morakotin lisäksi päiväkirjanomaisten blogien kirjoittaminen. Ehkä niistä on jollekin lukijalle hyötyä tai ainakin jotain sisältöä toviksi. Nykyisin käsitänkin, ettei elämän tarkoitus taida ollakaan murheen karkoitus tai olla edes hyödyllinen. 

Kirjoitin monen sanovan elämäntarkoituksen olevan suvun jatkaminen. Ehkä itsekin ajattelisin niin, jos olisin biologinen isä. Tai sitten en. Koen aika ohueksi, että yli 70 vuotta kestäneen taipaleeni päätarkoitus olisi naida ja tehdä lisää Soineja ja Soinittaria. Haluan uskoa elämäntarkoituksen olevan löytää polun pää lähteäkseni jonnekin, kun pumppuni on lyönyt viimeisen kerran.

Muistan hyvin, kun halusin taivaaseen. Sinne mitä ahtaat ihmiset kauppaavat ja pelottelevat sulkeutuvilla ovilla. Sitten oivalsin, että heidän asettamilla ehdoilla ei taivasten valtakunnasta ole oikeastaaan kukaan jo lähtenyt ystäväni, ei äitini, ei isäni eikä myöskään siskoni. Siispä minäkään en enää tahdo kauppamiesten paratiisiin, vaan haluan sinne missä ovat rakkaat ihmiset ja eläimeni. Mutta yhtä lailla kuten jää nähtäväksi löytyikö minulle tuhkankantajaa ja -ripottelijaa, jää nähtäväksi löysinkö iankaikkisen polun pään. Jos sellainen on ylipäätään olemassa.